aijaa. no eipä yhtään lukijaa vielä, mutta en luovuta. :c
1. Luku: Sekopää
Aamu Tylypahkassa oli aivan normaali lukuunottamatta sitä, että oli päivä jona luovuttaisiin perinteisistä tuvista. Ei olisi enää Luihuisia, ei Rohkelikkoja – saati sitten Korpinkynsiä tai Puuskupuhia. Olisi vain tiettyihin aineisiin kallistuvia ryhmiä jotka jakoivat oleskeluhuoneen keskenään.
Luna Lovekivaa ei juurikaan pelottanut minkälaista porukkaa hänen tuvassaan tulisi olemaan, olihan kolme neljäsosaa koulusta ihan mukavaa sakkia. Se yksi neljäsosa taas olivat Luihuiset, kuten arvata saattoi. Ja Luna tiesi, että ainakin Harry päätyisi samaan tupaan. Olihan hän nimittäin jutellut Harryn kanssaan juuri eilen siitä, mitä valitsisi ja päätynyt siihen, että ainakin pimeyden voimilta suojautuminen, taikaolentojen hoito – Harry halusi Hagridin opetukseen – ja muodonmuutos olisivat samat. Eiköhän se riittäisi.
Luna harhaili suuren salin ovelle johtavaa käytävää epämääräinen hymy kasvojaan koristaen ja muutama kirja kädessään heikosti roikkuen. Käytävä oli suhteellisen tyhjä, vain pari oppilasjoukkoa seisoskeli kuiskimaan jumittuneena eri puolilla käytävää. Kaikki koulun oppilaat olivat niin jännityneitä, että sen tunsi, vaikka ei tietäisikään mistään uudesta rehtorista – saati sitten siitä, että hän opettaisi itse pimeyden voimilta suojautumista.
Joka ikinen vuosi jona Luna oli opiskellut Tylypahkassa, opettaja pimeyden voimilta suojautumiseen oli vaihtunut. Kukaan ei ollut ehtinyt asettua kouluun ennen kuin selvisi, että hän onkin tiedät-kai-kenen puolella tai muuten vain epäpätevä opettajaksi. Ehkä Professori Amira olisi pysyvä sekä luotettava opettaja sekä rehtori ja ensiluokkalaiset saisivat nauttia hänen seurastaan jopa seuraavat seitsemän vuotta. Lunan omat kuusi vuotta tuntuivat menneen vain suhahtaen ohi, mutta silti koko tämän menneeltä elämältä.
Luna oli jo suuren salin edessä ja astui sisään. Ensimmäistä kertaa koko tänä lukukautena (joka oli kylläkin vasta alkanut), hän epäröi hiukan uudistusta.
Pöytien väleissä oli kaksi hyvin pitkää jonoa, jossa koko koulun oppilaat kuiskivat ja supattivat jännittyneinä – ensimmäistä luokkaa käyviä lukuunottamatta. Heidät tutustutetaan ensimmäisenä vuotena erilaisiin aineisiin ja vasta toisella luokalla sitten saisi valita omat painotteisensa.
Ensimmäiset valitsisivat sen mukaan, missä olivat lahjakkaita, toiset sen mukaan mistä pitivät ja kolmannet taas halusivat ystäviensä kanssa vain samoihin tupiin eivätkä välittäneet niinkään siitä olennaisimmasta mitä olivat Tylypahkaan tulleet tekemään: opiskelusta.
Luna itse oli valinnut aineet täysin omien kiinnostuksenkohteidensa ja lempiopettajiensa mukaan. Ensinnäkin, pimeyden voimilta suojautuminen oli sivistävää ja uusi rehtori kiinnosti Lunaa ihmeen paljon. Toiseksi, loitsuja ja muodonmuutosta oli hänen isänsä ehdottanut ja Luna piti itsekkin niitä tarpeellisina yleiseen käyttöön. Kolmanneksi, ennustaminen on mielenkiintoista ja sitä opettava Firenze vielä mielenkiintoisempi. Viimeiseksi taas Luna rakasti eläimiä ja halusi oppia erilaisista taikaolennoista – siksi siis taikaolentojen hoito.
Kouluaineita olisi voinut valita enemmänkin, mutta viidessä oli jo tarpeeksi haastetta hänelle. Ainoa jonka Luna tiesi tosiaan ottavan niin monta ainetta kuin mahdollista – eli yhdeksän, oli Hermione Granger.
Jono lyheni lyhenemistään, kun oppilaat täyttivät lomakkeitaan hermostuneina, kädet pienesti täristen. Lunan takana ja edessä jonossa oli vain Luihuisia – huomenna jo edellisiä sellaisia – joille hän ei viitsinyt mennä höpisemään, joten pysyi vain omissa mietteissään.
Luna mietti, että hänen salainen projektinsa tarvitsi enää thestralin vaikeasti saatavan henkäyksen kielletystä metsästä ja olisi sitten täysin valmis juotavaksi. Jos rohto toimisi, se saisi ihmiset, jotka eivät olleet nähneet kuolemaa, näkemään silti threstaleita. Hän halusi nimittäin isänsä kanssa puhdistaa niiden maineen huonoa onnea tuovina, vaarallisina olioina, joita kannatti pelätä henkensä edestä. Hän ei itsekkään tiennyt, kuinka se tapahtuisi, mutta ajatteli aloittavansa sillä, että muut saisivat nähdä kuinka suloisia threstalit tosiaan olivat.
Lunan katse oli juuttunut tämän kenkiin, jotka vapisivat jalkojen mukana jännityttyneinä. Tänään se tosiaan tapahtuisi.
Kun oli vihdoin hänen vuoronsa ottaa sulkakynä käteensä, Lunan sydän takoi nopeasti, mutta lomakkeen täyttämiseen ei kulunut kuin kaksi minuuttia. Piti kirjoittaa vain mitä valitsi aineikseen ja mitä mahdollisia parannauksia toivoi aineisiin ja niiden opetukseen. Paperin täytettyään hän sujautti sen suuren, postilaatikon tapaiseen laatikkoon vaivattomasti. Kun Luna tallusteli pois salista, jonossa seisovien oppilaiden katseet olivat nauliintuneet tämän selkään. Hän saattoi tuntea sen, vaikka ei päätään kääntänytkään. Toki muutkin olivat jännittyneitä.
**
“Menkää oleskeluhuoneisiinne!” eräs valvojaoppilas huusi nuoremmille oppilaille lajittelun jälkeen ruuhkaisella käytävällä.
Lajittelu ei ollut tuntunut läheskään samalta kuin ensimmäisenä vuotena. Nyt se oli ollut enemmänkin kuin taikaministeriön – kuolettavan tylsä – taikuuden sopimattoman käytön viraston työntekijöiden nimilista. Ei mitään sielua, niinkuin lajitteluhatussa: vain nimiä nimien perään lueteltuina.
Oppilaat saivat loppupäivän vapaata, joten Luna päätti lähteä suorinta tietä kirjastoon etsimään lisää tietoa threstaleista, jotta saisi tämän “henkäyksensä” mahdollisimman helposti ja nopeasti. Askeleet nopeutuivat normaalista harhailusta melkein juoksuun – niin innoissaan hän oli, vaikka itse metsään menemistä pitäisi odottaa yöhön asti. Eihän kukaan saisi nähdä häntä, eihän?
Pian Luna jo olikin kirjastolla ja astui sisään. Kirjojen lumoava tuoksu tunki joka nurkasta houkuttelevana, mutta ensimmäinen asia mihin hän kiinnitti huomiota ei ollut yhtä mieluinen. Luna huokasi tuskastuneena huomattuaan Draco Malfoyn porukoineen istuvan keskimmäisen pöydän ääressä ylpeän näköisenä, huutelemassa jollekkin toista luokkaa käyvälle pelokkaan näköiselle tytölle muistutuksia tämän kuraverisyydestä.
Luna oli aina vihannut koko tuota porukkaa, niinkuin varmaan kuka tahansa joka sen solvausten uhriksi oli joutunut. “Olisitko hiljaa, Malfoy?” Luna kysyi niin ystävällisesti kuin vain pystyi ja hymyili seesteisesti.
“Miksi minä sinua tottelisin, sekopää?” Malfoy vastasi inhoa äänessään, mutta Luna ei viitsinyt sanoa siihen enää mitään, vain sen sijaan käveli vihaisena Malfoyn ohi, suoraan eläinosastolle.
Hän etsi kirjansa nopeasti ja paiskasi sen nurkkapöydän päälle ennen kuin istuutui raskaaseen, puiseen tuoliin ja alkoi selata kirjan vanhalta tuoksuvia sivuja lumoutuneena. Luna oli mennyt mahdollisimman kauas Malfoysta, jotta saisi keskittyä rauhassa kirjaansa – ilman, että joku tulisi (ja se joku saattaisi olla tuo pirun Malfoy) häiritsemään ja kyselemään, mitä hän teki, miksi hän etsi tietoa juuri threstaleista, mitä hän tiedolla teki, ja muuta ärsyttävää.
Luna tyhjensi päänsä, jotta olisi valmis ottamaan vastaan uutta tietoa, ja antoi katseensa vain liukua vaivattomasti rivejä pitkin ja noukkia oleellisia tietoja muistiin.
Tätä jatkui noin iltakahdeksaan asti, mutta Luna ei ollut vieläkään täysin tyytyväinen tiedonmääräänsä. Kun oppilaat hätisteltiin omiin tupiinsa, hän seurasi vain tunnollisesti muita uudessa tuvassaan olevia. Matka oleskeluhuoneeseen tuntui pidemmältä, kuin koskaan – johtuen varmaankin Lunan innostuksesta. Entä jos kaikki tosiaan menisi niinkuin piti? Jos hän saisi puhdistettua näiden suloisten olioiden maineen rohdon ja isänsä avulla? Ksenofilius Lovekiva oli saivartelijan päätoimittaja, ja siksi saisi suosioon lähes helposti “rohdon jolla näät threstalit” vain mainoksilla.
Oleskeluhuoneeseen Luna oli tuonut erään kirjan threstaleista ja selaili sitä kiinnostuneena. Saattoi olla, että joku hänelle “hei” tuli sanomaan, mutta Luna oli niin projektinsa lumoissa, ettei vastannu kuin “mm” tai jotain yhtä mitäänsanomatonta. Kun kello löi kymmenen, ja piti mennä nukkumaan, hän vain jatkoi tiedonhakua – vaikkakin siirtyneenä makuusaleihin.
Jo yhdeltätoista, kun melkein kaikki oppilaat olivat nukkumassa, Luna suorastaan värisi sanoinkuvaamattoman suuresta innostuksenmäärästään – enää tunti, ja hän saisi (tai ei suoraan sanoen saisi, nimenomaan ei saisi) lähteä kiellettyyn metsään metsästämään thrastaleita. Tai ei metsästämään oikeastaan, se kuulosti niin julmalta ... – tappamiselta, tiedäthän?
Noin sadan tunnin jälkeen – tai siltä se oli Lunasta tuntunut – hän kaivoi näkymättömyysviitan esiin. Luna oli lainannut viitan Harry Potterilta jo aikaisemmin päivällä, ja tunkenut sitten matka-arkkuunsa suojaan, sillä tiesi Harrynkin käyttäneen viittaa koululla kuljeskeluun apuvälineenä.
Oli kiehtovaa olla näkymättömyysviitan alla, kun tiesi, ettei kukaan nähnyt ennen kielletyn metsän rajaa, jonka kohdalla Luna otti viitan päältään ja laski varovasti oikean käsivartensa päälle myttyyn. Hän puristi kallisarvoista, Harry Potterin näkymättömyysviittaa itseään vasten suojelevasti ja hiipi pimeään metsään.
Puiden tummat varjot näyttivät kuin erilaisilta hirviöltä, joiden luisevat sormet yrittivät saavuttaa Lunaa.
Kaukaa kuului vaimeaa puhetta ja askeleita, mutta koska Luna tiesi menevänsä hyvin syvälle metsään, hän oletti, etteivät jälki-istuntolaiset saavuttaisi häntä.
Kymmenen minuutin kävelyn jälkeen Luna näki kaukaisuudessa ensimmäisen threstalin – lauman pitäisi olla siis lähellä. Hän erotti sen lepakkomaiset siivet ja luurankoa muistuttavan vartalon huonosti hämäryyden vuoksi, mutta ne riittäisivät jo todisteiksi siitä, että kyllä – tuo eläin oli threstal. Nyt piti vain toivoa, ettei se pelästyisi jotain ja lähtisi lentoon, sillä sieltä sitä ei kovin helposti saataisi kiinni.
Puheen äänet hiljentyneet kävelyn myötä ja tuon kyseisen threstalin lähellä niitä ei kuulunut enää ollenkaan. Hiljaisuus oli suorastaan karmiva, mutta siitä oli hyötyä – eläimet olisivat rauhallisempia siellä. Eivätkä pelkästään threstalit, vain lähes kaikki eläinkunta, niin taikaeläimistä normaaleihin.
Juuri hiiviskelyn kesken kuului miehen vahingoniloinen ääni:
“Vai että kielletyssä metsässä keskellä yötä? Aijai, kyllä Voro suuttuukin sinulle, sekopää.”
Turhautunut huokaus katkasi Lunan huulien välistä, mutta hän ei edes kääntänyt päätään katsoakseen kuka puhuja oli. Hän tiesi sen varsin hyvin ilmankin.