Laineilla kaarnalaivoina, 3. osa 24.4! K-11

[foxtrot]

Nimi: Laineilla kaarnalaivoina
Kirjoittaja: foxtrot
Genre: drama, angst, romance, femme, jonkinasteinen H/C
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi ikärajan uusien ikärajojen mukaisiksi
Paritus: Fleur/Parvati
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Rowlingille, minä näpertelen niillä omiani.
Yhteenveto:
Myrskyssä yksinäinen kaarnalaiva on tuuliajolla; kerää ympärillesi laivasto, jos haluat pysyä pinnalla.
---
Toinen velhosota nostaa päätään, ja vain harvat ovat enää luottamuksen arvoisia. Kuusitoistavuotias Parvati Patil viettää yksinäistä kesälomaa perheensä keskellä pienessä kalastajakylässä Englannin rannikolla eikä halua mukautua sodan asettamiin turvallisuusrajoituksiin. Sattuman kautta hän tapaa Fleur Dealacourin, joka kirjaimellisesti päätyy pelastamaan Parvatin hengen. Samaan aikaan Parvatin isä päättää maksaa takaisin vanhan kiitollisuudenvelan asettean perheensä ja koko Harwestonin turvallisuuden vaakalaudalle.


A/N: Paniikki, pääsin julkaisemaan ensimmäisen osan! Keksin vihdoinkin, miten pääsen jatkamaan juonta eteenpäin siitä blokkikohdasta, jossa se kyti muutaman viikon. Ensimmäinen moniosainen ficcini finiin (raapalesarjaa nyt ei lasketa), joten arvostan ja tarvitsen palautetta kuin hullu puuroannostaan. Ja koska olen tyhmä jne. tässä ei ole tarileria eikä prologia, vaan hypätään suoraan ensimmäiseen lukuun. Varoitan lyhyistä luvuista ja mahdollisesta todennäköisestä epäuskottavuudesta. Kaikkiteietävä kertoja huseeraa pääosassa, mutta luvut esitetään vuorotellen Fleurin ja Parvatin näkökulmasta.
Haasteet: FF10 III [Fleur Dealacour] sanalla 03. Hämärä, Vuodenaikahaaste vuodenajalla kesä [lempivuodenaika], Kerää kaikki hahmot -haaste [Parvati Patil]


---


I. Ensimmäinen


Fleur



Aamuyön tuntien varastaminen tuntuu helpommalta.

Rannalla yksinäisyydestä tulee vähemmän, kun vieressä hyräilee meri, jonka laulu kumpuaa aallonharjalta ja sisältää pohjavireen levänurmen alta hiekkaonkaloista, sieltä missä muut pienet ja yksinäiset asuvat. Kuu on melkein yhtä kirkas kuin keskiyölläkin, mutta tumma sininen kangas taivaankannella värähtelee jo odottavasti ja katselee pelokkaasti itään: milloin - kohta - on aika vetäytyä itseensä ja antaa tilaa aamulle. Tähdet nuokahtelevat torkkuessaan tai vilkuttavat silmää, mutta enää ne eivät halua polttaa reikiä ilmakehään.

On yö; on aamu.

Ranta on toiseksi paras Fleurin tietämistä. Paras on Ranskassa, se on niin pieni ja luoksepääsemätön, että vain Gabrielle on käynyt siellä Fleurin lisäksi. Kalliot halasivat pientä rannankappaletta tiukasti ja pehmeästä hiekasta löysi aina heleimmät näkinkengät. Fleur luuli pienenä, että ne olivat oikeasti jonkun kenkiä - jonkun kauniin, koska niin kauniita kenkiä on vain kauniilla ihmisillä. Minäkin tahdon sellaiset, minäkin haluan; olla vielä kauniimpi. Kahden viikon kuluttua isä hankki hänelle kengät, joissa oli solkina pikkuruiset simpukankuoret ja hymyili  pienen tyttärensä onnenkiljahduksille: chér papa!

Mitä vain pikku prinsessalleni.

Fleur on nähnyt hänen ja Gabriellen pienessä poukamassa kahdesti vieraat jalanjäljet, mutta se ranta kuului yhtä kaikki heille, koska se oli hyvin salainen pieni paikka - melkein yhtä salainen kuin puoliksi ontto tammi metsässä  (sen sisään mahtui istumaan piiloon maailmalta, kun itketti), kodin takana. Kodin, joka tuntui olevan sadantuhannen mailin päässä täältä, missä ei ollut itkupuita - ei paikkaa, jonne kerätä surut, koska suru oli kaikkialla -

 ja sota.

Yöstä tulee liikettä ja ääniä (meri on edennyt kehtolaulussaan seuraavaan säkeistöön), kahinaa ja mykkää hiekkaa. Taivaanranta odottaa valkenemistaan, Fleur on riisunut kenkänsä ja jättänyt ne sinne missä kallio päättyy ja meren esiliina, ranta, levittää helmojaan. Jostain syystä hiekka tuo Fleurin mieleen Billin - onko se tunne? - Billin, jolla on pehmeä ja samalla aikaa karhea iho ja karheat hiukset, Fleur muistaa, sillä nainen on aina ollut hyvä höyhenkosketuksissa sormenpäillä. Fleur on suunnitellut kaiken valmiiksi, Billille ja hänelle. Ei hän kai ollut edes ollut kovin laskelmoiva, mutta se tuntui oikealta. Tutustuttuaan Billiin Fleurista oli tuntunut ensimmäistä kertaa siltä, että hän voisi mennä naimisiin (ja olihan sota - tarvitaan ankkuri, joka pitää kiinni siinä vähässä, mitä on jäljellä). Kai Bill kosisi kohta, Fleur oli nähnyt sen hänen silmistään - vaikka, hän tajusi, he eivät edes ikinä olleet puhuneet siitä, olivatko he pari. Hän ja Bill, Bill ja Fleur, herra ja rouva Weasley - ei - Herra Weasley ja rouva Delacour.

Yhtäkkiä Fleur huomaa meressä jotain mustaa katsahtaessaan sinnepäin: se ei kuulu sinne, ja kuitenkin se on osa sitä, tanssii yhtenä virtana virtojen joukossa. Toinen aikavaras? Tyttö nainen kaunis, merta hiuksissaan huulillaan ja kuunvalo, joka jättää kasvojen varjot rauhaan, seurailee vain olkapäiden pehmeää aaltoa ja vahvaa leukalinjaa. Samassa hän - kuka? - lopettaa uimisen - pyristelee käsillään tusinan kertaa, yrittää ottaa vedestä kiinni, ilmaa käsien väliin eikä kuunvalosta ole pelastusköydeksi, kauhua katseessaan, mitä tapahtuu ja miksi -  vaipuu pinnan alle, noin vain. Muutama väre ja kuu leikkii taas tasaisella silkillä, rikkomattomalla pinnalla, meri on syvä ja

Fleur jättää jälkeensä vain vanan vaatteita ja yllään enää pitsirihmastot syöksyy mereen ja sukeltaa.

Pinnan alla on niin erilaista kuin ylhäällä, äänettömyys humisee korvissa ja pimeys, muutama hopealanka läpäisee merenkuoren, mutta musteensini värjää kädet kalmanhaaleiksi eikä syvemmällä ole muuta kuin onkaloita. Vasta veden pehmeä käsi poskilla ja hiuksia solmimassa Fleur pystyy ajattelemaan. Viileys on keuhkojen ympärillä rautakoura ja hän nousisi pintaan jos voisi (ei). Minne jäi taikasauva, rannalle, sinne minne järkikin, enää ei ole aikaa lähteä hakemaan, ei hätää ei hätää meren syli on tuttu ja turvallinen viileys jalkapöydillä, vahvoin vedoin eteenpäin tummien varjojen valtakunnassa

syvemmälle.

Täällä ei ole suuntavaistoa, eteenpäin on ainoa tie ja syvät kuilut aukeavat alla, happi loppuu Gabrielle olisi parempi tässä mitä jos hän hukkuu mutta pintaan ei voi nousta missä tyttö aaltohius - pohjallako?

Muutama veto alaspäin ja siellä, tumma hahmo pyristelee vaivoin ylöspäin, mutta vain käsillä, hoikka ruumis rakennettu linnunluista ja silti se on liikaa, kaiken ylivoimaisuus hidastaa - pysäyttää - lopettaa räpistelyn ja tyttö vajoaa. Vielä on pakko jaksaa vaikka ajatuksetkin sumenevat meren kaikennielevyydestä, Fleur on vieressä ja ottaa kiinni, tyttö ei vastustele - tajuton? - keuhkoissa polte on liikaa ja toinen painaa kuin tuhat märkää untuvaa, pakko päästä pinnalle jonka läpi siivilöityvät taas kuunsäteet lohdulliset ja viimeinen ponnistus

happea ensimmäinen ajatus, keuhkot tuntuvat märiltä ja Fleur yskii vettä vaikkei tiedä missä vaiheessa ehti nielaista, mutta ei ohi ei vieläkään rantaan on pakko päästä, toisesta ei mitään apua, vettä valuu suusta ja korvista yskii vain, Fleur ui yksin vaikka sysihius lepää olkapäällä ja hiekka raapii vatsaa vihdoinkin hän kompuroi perille ja ranta ottaa hänet tiukkaan halaukseen.

Hetken aikaa hän seuraa vain tähtien tanssia ja kuuta joka tuntuu kiertävän ympyrää ja hengittää, sitä ei aaltojen rakastavassa rusentavassa sylissä voi tehdä, hän tuntee hiekan vatsaansa vasten ja poskella kunnes muistaa milloin ja miksi.

Toisella puolella yönkaunis nainen - tyttö - hiiltä hiuksissaan ja iholla pisaroita, yskii vieläkin voimattomasti levävaltakunnan ilmaa keuhkojensa pohjalta. Sitten hän hiljenee, silmät kiinni ja sormet hapuilevat tukea hiekasta. Hän hengittää syvään, yskäisee välillä ja yrittää kai tajuta, mitä tapahtui. He makaavat siinä vierekkäin hiekkakuopissaan ja yrittävät kumpikin käsittää, märät alusvaatteet liimautuvat Fleurin ihoon, mutta hän on liian voimaton noustakseen edes hakemaan taikasauvaansa, joka on vaatemytyn seassa vain muutaman metrin päässä. Kauanko he ovat niin, Fleur ei tiedä: ehkä minuutin tai kaksi, kymmenen tai puolikkaan tunnin vai sen verran, että kuu liikkuu asteen alemmas?

Ajan (minkä?) kuluttua tummempi heistä kuitenkin avaa silmänsä. Hän on tutunnäköinen ja samassa Fleurin mieleen leijailee ylpeä neljätoistavuotias joka pyörii ympyrää jäisessä tanssisalissa.

“Sinä olit ‘Arry Potterin kanssa joulutanssiaisissa. Parvati”, Fleur sanoo sen voipuneella ja oudon karhealla äänellä. Parvatin tummissa silmissä viivähtää hämmästys, kun hän tunnistaa muutaman tuuman päässä makaavan naisen.

“Sinä olet Fleur Dealcour. Kolmivelho-ottelija. Pelastusrengas”, hän hymyilee niin voimattomasti että se on ehkä vain pieni nytkähdys suulla.

“Seurusteletko sinä ‘Arryn kanssa?” Fleur kysyy yllättäen ja nauraa sitten heikosti ääneen. Mistä se tuli? Ehkä hänellä on vettä aivoissa.

“En”, Parvati vastaa ja hymyilee sitten vähän varmemmin, “Harry oli aika kurjaa tanssiaisseuraa.”

Nyt molemmat nauravat (voimattomasti ja karhealla äänellä, mutta nauravat, sitäkään ei meren sylissä voi tehdä), eikä keskustelu tunnu oudolta, vaikka he makaavat puolialastomina ja hiusjuuriin asti märkinä rannalla ja toinen on juuri pelastanut toisen meren kivikkoiselta pohjalta, sehän on luonnollista kaikki ja ihan normaalia -

“’Ölmö!” Fleur tiuskahtaa äkkiä, nauru katkeaa ja Parvati tietää, ettei hän puhu enää Harrysta.

“Minä sain krampin jalkaan”, Parvati vastaa totuudenmukaisesti. Kylmät väreet juoksevat selkärankaa pitkin ylös. “Se tuli ihan yhtäkkiä. Jalka ei liikkunut”, hän sanoo ja liikuttelee sitten varpaitaan hiekassa kuin muistellakseen, miltä jalat tuntuvat.

“En päässyt ylös vain käsillä ja olin vetänyt vettä suuhun ennen kuin upposin… Kiitos. Minä - minä olisin varmaan kuollut ilman sinua”, Parvati värisee taas ja Fleurista tuntuu siltä, että hän ymmärtää vasta nyt, miten lähellä kuolemaa hän oli. Jos Fleur ei olisi ollut silloin, juuri sillä hetkellä siinä paikassa siihen aikaan…

“Olisinko muka antanut ihmisen ‘ukkua tekemättä mitään? Ole ‘yvä”, Fleur vastaa ja katsoo Parvatia silmiin. “Se oli ihan tarpeeksi ‘irveää jo turnajaisissa. Kun en päässyt ‘akemaan Gabriellea järven pohjalta.”

Parvati ei osaa vastata mitään, joten hän piirtelee sormellaan kuvia hiekkaan ja tuijottelee kynnenkärkiään, meri on taas rauhallinen kehto eikä sysipimeä loukku niin kuin hetki sitten, kuu haalistuu ja kurottelee yhä kuitenkin Fleurin hiuksia kalpeiden sormiensa lomaan. Parvati ymmärtää, miksi taivaankappalekin peilaa itseään Fleurin kermaiholle: niin kaunis - uni?

“Miksi sinä olet täällä?” Fleur puhuu taas ensimmäisenä. Parvati viimeistelee vielä yhden hiekkakiemuran ennen kuin vastaa.

“Niistä on tullut vähän niin kuin tapa. Yöuinneista.”

“Ei kun, minä tarkoitin että miksi olet täällä. ‘Arwestonissa”, Fleur sanoo ja viittaa kalliolla kohoavan kalastajakylän siluettiin kohottamalla hieman kättään.

“Ai. Lomalla. Perheen kanssa. Kolme viikkoa, eikä Padmasta ole hirveästi seuraa. Hänellä on kirjoja ja hän vaeltelee majakalle lukemaan, no, hän on aina ollut sellainen... Minusta tuntuu, että hän viihtyy paremmin yksin kuin kenenkään muun kanssa. Äiti ja isä halusivat tänne kai rauhallisuuden takia. Ei kuolonsyöjiä. Ja silti joudumme sulkemaan ovet kun tulee pimeää ja kysymään turvakysymyksiä, mikä oli toinen sana, jonka opit, Padma? Mikä oli ensimmäinen lahja, jonka isä antoi sinulle, äiti?” Parvati kuulostaa vähän katkeralta (vai hieman enemmän hysteeriseltä sittenkin?) ja hänen äänensä särkyy viimeisen sanan kohdalla. Hän puhuu nopeasti, niin kuin olisi jo monta päivää kaivannut jotakuta, kenelle puhua. Ehkä hän onkin? “Äiti ja isä eivät ehkä päästä meitä takaisin Tylypahkaan. He sanoivat niin jo viime vuonna, mutta…”

“Sota”, Fleur mumisee ja kellahtaa selälleen, liikuttaa lyijystä valettuja raajojaan ja ihoon liimautunutta hiekkaa varisee hänen toiselta kyljeltään. Miten jokainen sormi tuntuu yhtäkkiä raskaalta?

“Niin kai. Minä vihaan sitä. Kaikkein eniten sitä, ettei pääse yöllä ulos”, Parvati mumisee ja nousee istumaan, kädet jalkojen ympärille hiukset korvien taakse ja Fleurista tuntuu, että hän halaa aamuyön viime hetkiä yhtä tiukasti kuin siroja sääriäänkin.

“Täällä pääsee”, Fleur vastaa ja katsoo Parvatia silmiin.

“Niin”, toinen hymyilee. Salaliittolaiset.

“Kai sinäkin olet lomalla?”

“’Alusin viettää loman Britanniassa, koska tämä ei ole minulle vielä koti - minä ‘aluan tutustua siihen paremmin, ymmärrätkö?” Parvati nyökkää, vaikkei ymmärrä, vaikkei tiedä, miksei Fleur viettänyt lomaa perheensä kanssa - miksi hän halusi sateisesta Englannista kodin, Englannista, jolle hän nyrpisteli nenäänsä kovin pari vuotta sitten? Ehkä hänellä oli joku nuori ja komea täällä, joku joka haluaa vierelleen virheettömän osin-veelan (niin Parvati oli kuullut kuiskeena koulun kiviseinistä). Vaalea siroluinen ranskatar kai arvaa hänen ajatuksensa;

“Äiti ja isä ja Gabrielle ovat lomalla Etelä-Ranskassa, mutta en minä sinnekään ’alunnut, joka kesä samassa paikassa, ja se alkaa ’armittaa kymmenen vuoden jälkeen… ”

Parvati ei vastannut mitään, hän näki tähtien himmenevän ja aamun hiipivän ylös taivaanrannasta, ja se äskeinen, äkillinen ja hetkellinen luontevuus Fleurin kanssa rupesi rakentamaan itsestään muuria heidän välilleen. Mitä he loppujen lopuksi olivat toisilleen, tiesivät toistensa nimet ja muutaman hassun asian -

ja kuitenkin, kuitenkin Fleur oli juuri nostanut Parvatin jostain aaltojen alta takaisin ylös, ja Parvati tiesi jääneensä velkaa. Hän ei halunnut jäädä velkaa - varsinkaan sellaista, jota hän ei ehkä pystyisi maksamaan takaisin.

“Kuule, minä lähden nyt. Minä - kiitos. Minä - sinä pelastit minun henkeni”, Parvati nyökkää Fleurille ja on pystyssä, selkä Fleurille käännettynä ja kuoppina hiekassa ennen kuin toinen nainen ehtii tehdä mitään.

Aamu heijastuu pupilleille aaltopinnasta.

[shaya]

Aihih.

Pitää myöntää, että olen ehkä hieman katkera siitä, että tässä on Patilin sisaruksista juuri Parvati, mutta tuskinpa se kokonaiskuvaa silti sen suuremmin himmentää. Parvati on kieltämättä myös loogisempi valinta tähän tarinaan; Padmassa on jos sitä sensimmäisessä osassa mainittua lukutoukanvikaa ja Parvat on myös minusta se tyttömäisempi, linnunluisempi, vähän enemmän ballerina. Ja ehkä vähän enemmän sellainen kuin Fleur.

Ihastuin ehdottomasti tuohon, kuinka Fleur pelasti Parvatin juuri hukkumiselta - en pidä Fleuria sinänsä minään hengenpelastajatyyppinä, enemmänkin sellaisena hieman luihuna nirppanokkana, joka haluaa parasta ja hyvää vain itselleen ja ehkä Gabriellelle ja Billille, joten oli uskottavaa, että tilanne toi hänen mieleensä kolmivelhoturnajaiset ja sitä kautta hän ei kestänyt toista kertaa epäonnistua hukkuvan pelastamisessa. Tai ehkä sillä hetkellä Fleur ei edes kunnolla käsittänyt koko asiaa, sekoitti Parvatin (tai siinä vaiheessa vielä tuntemattoman) ja Gabriellen ja näin.

Miljöö on myös ihana, merenrantoineen ja kun vesi muutenkin tuntuu olevan melko läheisesti tässä, niin kivaa. Nimi on ihana; kaarnalaivat ovat mielikuvana aika suloinen, ja sopivat varsinkin Parvatiin, enkä voi vastustaa tällaista merenläheistä tunnelmaa, vaikka pidänkin ehdottomasti enemmän ilmasta, noin elementtinä, ja oikeastaan vettä vierastan irl ihan hurjasti. Teksteihin se kuitenkin sopii, ja Fleuriin - ylipäähäänkin olen jo ihan rakastunut siihen, kuinka harkitulta tämä teksti vaikuttaa, kuinka loogista kaikki on. Mikään ei jää suuremmin askarruttamaan, vaan mieli suorastaan lepää tätä lukiessa.

Tuo pieni melankolisuus öisen tunnelman lomassa oli myös kivaa, angst on ehdottomasti minusta genreistä kaunein ja varsinkin tällaisessa haikeassa muodossaan, en voi valittaa. Oli myös kiinnostavaa, kuinka Fleur odotti Billin kosintaa ja koko tämä Bill-kuvio muutenkin; aavistelen kolmiodraamaa, ja uskon muutenkin tämän tekstin muodostuvan hyvin kiinnostavaksi ja upeaksi, kaikin puolin.

Aluksi epäilytti hieman, miten hallitset pidemmät tekstit, kun noissa lyhyemmissä kuvailusi on ollut melko rönsyilevää ja teksti hyvinkin tulkinnanvaraista, mutta hyvinpä tuo näyttää onnistuvan. Lyhyemmät luvut ovat hyvä valinta, ja kun tekstin jaoittelu sun muu oli aika keveää, kuvailun paljous ei tuntunut taakalta missään vaiheessa. Olen ehdottomasti kiinnostunut näkemään, miten hallitset tyylisi, kun päivä saapuu; hukkumiskohtauksissa ja yössä tuntuu olevan omat vapautensa, kun taas päivällä pitäisi tehdä arkisia asioita ja puhua sun muuta, mutta tosiaan - eiköhän sekin sinulta onnistu, olen jo melko vakuuttunut.

Virkistävää myös, että aloitit suoraa ensimmäisestä osasta, ilman prologeita sun muita - ehdottomasti sopi tähän, vaikka yleensä pohjustusta jäänkin kaipaamaan. Paljon inspiraatiota tämän suhteen sinne päin, ja jatkoa jään odottamaan! (:

[Claire]

Kommenttikampanjasta, huomenta.

Oikeastaan minulla on ollut jo vähän aikaa aikomus kommentoida tätä, mutta aina se on jäänyt ja unohtunut ja lopulta oli ihan pakko napata tämä yllämainitusta haasteesta, koska eihän näin kaunista tekstiä millään voi jättää ilman jotain kommenttia. Sitten lukaisin tämän läpi uudestaan ja jälleen muistui mieleen miksen aiemmin ole sitä kommenttia jäänyt raapustamaan; nimittäin pituus (jossa ei todellakaan ole mitään vikaa, mutta), minä olen kamalan huono kommentoimaan pitkiin ficceihin, olivat ne kuinka henkeäsalpaavia tahansa (ehkä tässä tapauksessa juuri siksi, tämä nimittäin oli uskomattoman henkeäsalpaava). Onneksi rakas Kommenttikampanja on niin hyvä perseelle potkija, että olen tässä kirjoittamassa edes sitä jotain. No niin, let's try.

Kuten shaya, minäkin ihastuin tämän merelliseen tunnelmaan ja tapaan, jolla olit sen saanut tähän väritettyä omaperäisillä lauserakenteilla ja sanoilla. Esimerkiksi rannan kuvaaminen meren esiliinaksi oli kekseliästä ja kaunista samoin kuin jotkin yksittäiset meriaiheiset sanat lauseissa; aaltohius, mykkä hiekka, musteensini ja tasainen silkki. Pidin myös kauheasti pitsirihmastosta, vaikkei se mereen liittynytkään. Merellisen tunnelman lisäksi tässä oli toki muutakin kaunista tunnelmaa ja olit hienosti osannut pitää kasassa kaiken muunkin siinä samalla, enkä voi muuta kuin nostaa hattua.

Vaikka rakastankin merta, sen kauneutta (oli tyyni tai myrskyisä, missä tapauksessa tahansa), niin myöskin pelkään sitä samalla - tai pikemminkin hukkumista, ettei saa henkeä, hrrh. Varsinkin kun itselleni ovat jo niin tuttuja kaikki nuo jalan krampit ja puutumiset, että pelkään aina uidessani sen tapahtuvan, kun en ole mikään kamalan hyvä uimarikaan. Että siinä tapauksessa pystyin myös samaistumaan hyvin Parvatiin ja vaikka se oli paitsi kauheaa - ei siis samaistuminen Parvatiin vaan hukkumisesta (lähes sellaisesta) lukeminen - niin myös oudolla tavalla kiehtovaa.

Kritiikkiä tähän väliin? Njaa, enpä tiedä, mitä näin täydellisyyttä hipovaan tekstiin voi antaakaan? Jos nyt oikein yrittämällä yritetään keksiä, niin paikoin kerronta tuntui vähän turhankin raskaalta, pilkkuja kun oli jätetty pois aika roimasti joistain kohdista. Kyllä se toki tuohon hukkumispelastamis-kohtaan (anteeksi, en keksinyt parempaa sanaa tähän hätään) sopi, toi sellaista hengästyttävää tapaa ilmi, mutta pitää silti varoa, ettei lukemisesta tule liian raskasta. Vaikka joo, ei tämä teksti toki ollut epäselvää tai mitään, piti vain keskittyä tekstiin vähän tiiviimmin.

Jään kyllä ehdottomasti seuraamaan jatkoa, kun näin lahjakasta kerrontaa syntyy ja idea muutenkin on kiintoisa. Kiitokset tästä luvusta, odotan jo innolla seuraavaa!

[foxtrot]

Kiitos molemmille pitkistä ja ihanaisista kommenteista.

shaya, hyvä että hukkumispelastus tuntui sopivan Fleurille ja että koko Gabriellejuttu (...hienoja sanoja...) tuli esiin selkeästi - Fleur kun ei tosiaankaan ole - kuten mainitsit itsekin - mikään hengenpelastajan perikuva, vaan pikemminkin voin kuvitella hänen syöksyvän tilanteisiin alitajunnan pakottamana kuten tässä esiin tulikin. Meri on mulle IRL jollain tasolla hyvin tärkeä miljöö, joten olen iloinen, jos se miellyttää lukijoitakin ainakin näin tarinapohjalta. (: Oi, ihanaa, että teksti vaikuttaa harkitulta, yritän pitää langat käsissäni, jotta se olisi sitä vastaisuudessakin. Kiitos pitkästä ja hienosta kommentista sekä ajatuksista. (:
Claire, oo, olen yhtä hymyä kauniin kommenttisi takia! Mahtavaa, että meriteema miellytti sinuakin ja että se tuli esiin! Jee. Mulla on vähän samantyylinen suhtautuminen mereen, se on ihan mielettömän ihana ja on outo ajatus, että asuisi jossain, missä meri ei ole lähellä, mutta tavallaan se on hiemn pelottava. Ahöm. Yritän olla varovainen tekstin suhteen, jottei siitä tule liian raskasta - kirjoittajana teksti on mulle itselleni ihan selkeää - lukijalle ei ehkä aina niinkään...



---



II. Toinen



Parvati




Parvati herää siihen, että hän uneksii putoavansa putoavansa putoavansa, kaikkialla on vettä, totta unta? ja silmät rävähtävät auki. Hän vetää henkeä muutaman kerran nopeasti ennen kuin tajuaa, missä on; turvassa omassa sängyssä, Padma toisella puolella huonetta lakanamyttynä eikä hän huku sittenkään.

Parvati tasaa hengitystään ja siirtyy hiljalleen aamuun, poispäin öisestä kurimuksesta: ikkunan läpi puulattialle kasaantuu auringonsäderoiskeita, kirkuvat merilinnut vapaapudotuksissaan kohti kalaparvia ja ilmassa tuoksuu meren aamukohina, josta rauhattomuus on kulunut pois.

Muutama epämääräinen vaatekappale roikkuu tuolin selkänojalla, saavat kelvata ja Parvati hiipii ulos huoneesta koska seinät salpaavat hengityksen, yksi lattialauta narahtaa mutta Padma ei onneksi herää vielä.

Heidän vuokrakotinsa on maalinahkaansa irti luova kalastajamökki, jonka ulkoseinillä roikkuu silmukoistaan rikki revenneitä kalastusverkkoja. Äidin mielestä se on hurmaavaa - isän mielestä verkot ovat todennäköisesti lähimmästä jättikaupasta ostettuja turhia koristuksia. Parvati ja Padma eivät välitä, molemmilla on jotain omaa tekemistä eikä aikaa päivitellä jästien mökkivuokraamon mainoskikkoja. (Tarkemmin ajateltuna Parvati ei tiedä, mitä Padma tekee päivisin, ja se tuntuu oudolta. Milloin he lopettivat aamuneljään valvomiset yhdessä?)

Parvati maleksii alas Harwestonin auringon paahtamille hiekkateille ja kuljeskelee edestakaisin puutalojen välisillä reunakujilla, jotka ovat kuin ryppyjä suurempien ryppyjen välissä - niin pieniä, ettei niitä ehkä huomaakaan jos ei sattumalta vilkaise vasemmalle ja näe, että ikkunalasin sijaan vastassa on kujallinen viileitä varjoja.

Yleensä hän kuljeskelee aamuisin umpimähkään kujia pitkin tai polkee ruostetta itkevällä polkupyörällä sisämaan suuntaan, mutta kiertää rannan kaukaa. Yöllä se on hänen ja täynnä sitä samaa selittämätöntä, mitä Tylypahkan seinät hengittävät, mutta aamulla - onko se samanlainen, vai onko se pelkkä ranta? Parvati on aiempina aamupäivinä kiertänyt yökehtonsa kaukaa, mutta nyt se kiskoo hänen jalkojaan lähemmäs ja samalla tukkii hengitystiet ja pakottaa rauhoittumaan, koska on taas yö ja uni ja syvä mustevesi. Se pelottaa häntä: miten hän selviää läpi yksitoikkoisten päivien, jos ei enää pystykään yöllä pakenemaan kaikkea? Jos hän ei enää luota omiin käsivarsiinsa keuhkoihinsa mereen onttoihin luihin, joiden pitäisi pitää pinnalla, miten hän uskaltaa?
Parvati pysähtyy kahden puutalon väliselle poikkikujalle ja hengittää syvään. Pitäisikö hänen mennä rannalle? Miksi? Ei? Kyllä?

“’Uomenta.”

Siellä hän on, Fleur: katukahvilan likaisen ruutupöytäliinan ääressä edessään lautanen, johon puolikuiva croissant on varistanut nahkansa.

“Huomenta.”

“Otatko sinäkin kahvia?”

Parvati irvistää ja taivaalta helottava kesä piirtää Fleurin kasvonpiirteet esiin melkein kauniimpina kuin viime yönä. Maailma on ruma, ja silti on olemassa jotain noin kaunista; miten epäreilua ja lohdullista.

“En minä ole kahvinjuojia… Mutta voinhan aina ottaa kupin teetä.”

Fleurin ikäinen, vaaleahiuksinen tarjoilija tulee kysymään, mitä Parvati haluaa, ja palaa pian ääriään myöten täynnä oleva kuppi vihreää teetä tarjottimella heiluen. Vaikka hän yrittää tasapainotella tarjottimen kanssa ja pitää kupin vakaana, höyryävän kuumaa teetä läikähtää pöydälle ja maahan. Parvati ja tarjoilijatyttö nytkähtävät eteenpäin, pöytää pyyhitään servieteillä ja puhutaan päällekkäin, tarjoilija nauraa kömpelyydelleen ja ilmassa helisee anteeksipyyntöjä puolin ja toisin. Kun tarjoilija kipittää pois, hiljaisuus laskeutuu äkkiarvaamatta kuin pimeys talvi-iltana, ja Parvati tajuaa, että Fleur on tuijottanut häntä koko ajan hieman huvittunut pilke silmissään.

Parvati katselee Fleuria, joka palaa selailemaan sanomalehteä eikä vaikuta olevan lainkaan kiusaantunut yhtäkkisestä hiljaisuudesta. Parvatin päässä sen sijaan pyörii sata ja yksi keskustelunaloitusta, jotka kaikki vaikuttavat typeriltä ja naurettavilta. Mitä tällaisessa tilanteessa edes loppujen lopuksi kuuluu sanoa? Parvati olisi varmasti kuollut ilman Fleuria (ajatus humahtaa hänen vatsanpohjaansa jälleen kerran inhottavana väristyksenä), ja nyt he istuvat aamiaispöydässä aivan kuten ketkä tahansa.

“No, tästä tulee ilmeisesti ‘arvinaisen tylsä päivä”, Fleur tuhahtaa ja laskostaa selailemansa sanomalehden siististi pöydänreunalle. Parvati hätkähtää. Mitä siihen pitäisi sanoa? Niin minullekin? Niinhän täällä aina?

“Oletko sinä jo käynyt kivimonumentilla?” Kivimonumentti, jolla ei ole muuta nimeä, on kilometrin päässä Harwestonista sijaitseva pieni ja ikivanha kivistä rakennettu kehä - hieman Stonehengen tyyppinen, mutta paljon vaatimattomampi ja pienikokoisempi. Kylän ainoa nähtävyys majakan lisäksi.

“En”, Fleur kohottaa kulmiaan, “eipä tässä parempaakaan tekemistä ole. Lähdetäänkö?”

Parvati nousee seisomaan, pöytä keikahtaa ja loputkin hänen teestään läiskähtää pöydälle ja lähtee leviämään pitkin pöytäliinaa. No jaa, hän ajattelee, se olikin melko laimeaa.



***



He kävelevät kylästä sisämaahan päin ja oikaisevat pienen pellon poikki. Siellä kulkee kapea polku, askelten kovaksi raapima ja kapea, lähes huomaamaton. Parvati on kävellyt ja pyöräillyt sitä pitkin kymmeniä kertoja, yleensä paljain jaloin tai pyörällä pomppinut kivien yli ja ajanut vahingossa heinien sekaan pois polulta. Se tuntuu aina yhtä rauhoittavalta, ja aika unohtuu melkein yhtä hyvin kuin yöuinneilla. Taivaisiin kurottelevat heinät puskevat tielle ja kutittelevat korvalehtiä, ja Parvati haluaisi heittäytyä maahan makaamaan ja nauttimaan auringonpaisteesta, mutta ei viitsi, koska kannoilla kävelevä Fleur työntelee heiniä sivuun ja tuhahtelee ärsyyntyneesti.

Kun kivimonumentti on vihdoinkin heidän edessään, Parvati hymyilee. Tänne hän tulee päivisin: aukealla on ympyrämuodostelmassa kymmenen sammaleista, puolitoistametristä kiveä. Metsä rajaa aukean edessäpäin ja vasemmalla ja keskeltä ruohottunut tie oikealla - sitäkin pitkin voisi toki kulkea, mutta Parvati pitää enemmän oikoreitistään, joka on lisäksi melkein kilometrin lyhyempi.

Parvati kääntyy hymyilemään Fleurille, joka heilauttaa hiuksensa selän taakse ja nyppii olemattomia korsia henkäyksenohuesta silkkimekostaan.

“No? Tämäkö se on?”

Fleur kävelee lähemmäs kivikehää ja löytää laakean kiven, joka ei kuulu kehään. Hän pyyhkäisee hiekan pois kämmensyrjällään ja istuu sirosti, tosin nyrpistää hieman nenäänsä. Sitten hän kääntyy Parvatiin päin, ristii jalkansa ja katsoo toista tyttöä odottavasti.

Parvati tuijottaa takaisin. Tuijottaa tuijottaa ja Fleurkin tuijottaa. Silmänreunoilla polttelee, kohta on pakko räpäyttää mutta ei; Parvati ei halua olla se, joka katsoo ensin pois eikä Fleurkaan, ja Parvatilla on naurettava tunne, että jos hän sulkee silmänsä Fleur pitää häntä heikkona eikä ole enää kiinnostunut hänestä ja se ärsyttää Parvatia, hänen omat typerät kuvitelmansa ja Fleurin ilme ja

Fleur hymyilee. Parvati tuijottaa vielä hetken ja palauttaa sitten hymyn varovaisesti Fleurille. Räps. Ainakin meissä on jotain samaa.

He ovat siellä kauan: Fleur sirosti kivellään samassa asennossa, Parvati ensin heinikossa selällään, sitten kivikehän kahdeksanteen kiveen nojaten, kivipaaden päällä, kehän keskellä, Fleurin vieressä kiven toisella puolella. Parvati huomaa ärsytyksekseen, että hänen levoton liikehtimisensä on Fleurin mielestä huvittavaa. Sitäkö hän on, huvittava?

Ja he puhuvat: Parvati enimmäkseen, mutta toisinaan Fleur keskeyttää hänet ja lisää jotain. Arkipäiväisistä asioista. Tylypahkasta, Beauxbatonsista, yhteisistä tutuistaan, lempipaikoistaan, herkullisimmista teelajikkeista. Kesästä, oliiveista salaatissa ja spagettikastikkeessa, kotitalojensa ikkunoista.

Iltahämärä hiipii heidän ympärilleen ja molemmat hätkähtävät kuin syyllisinä jostain - mistä, kumpikaan ei tiedä tai tunne tai ajattele. Fleur sanoo, että lienee parasta palata kylään, sillä Parvatin perhe rupeaa varmaan pian etsimään häntä - eihän iltaisin saisi olla ulkona. Kävellessään takaisinpäin he ovat vaiti, mutta kylän reunalla Parvati puhuu.

“Meidän  mökissämme on kirja Harwestonista ja lähiympäristöstä. Nähtävyyksiä. Haluaisitko lainata sen?” Parvati ei katsele kenkiinsä eikä kattojen reunoille tai persikansävyiselle iltataivaalle, vaan Fleurin silmiin.

“Se on varmasti ‘yvin mielenkiintoinen.”

Parvati tietää, että Fleur tietää sen olevan tekosyy, mutta kumpaakaan ei oikeastaan kiinnosta.



***



Parvati ja Fleur hiipivät pitkin eteiskäytävää, jonka seinät on maalattu yksinkertaisen vaaleansinisiksi. Maali hilseilee niistä yhtä lailla kuin talon ulkoseinistäkin, ja seinällä on yksi ainoa taulu; yksinkertainen, ajan läikittämä merikartta hopeakehyksissä. Parvatin katse harhautuu usein tauluun ohi kulkiessa, mutta nyt hän jähmettyy paikoilleen jo ennen kuin ehtii sen kohdalle. Hän käännähtää ja näkee, että Fleurkin on kuullut heidän vasemmalla puolellaan olevan oven takaa, keittiöstä, kuuluvan seinien tukahduttaman kiistan.

“Hän on taikalainvartijaosaston päällikkö! Hän on tuominnut Azkabaniin kymmeniä kuolonsyöjiä, Kamal, etkö sinä ymmärrä, miten vakavaa tämä on? Sinä leikit hengillämme!”

“Rakas…”

“Kaikista ihmisistä juuri hän! Hän-joka-jääköön-nimeämättä jahtaa Amelia Bonesia henkilökohtaisesti! Eikö meidän perheemme turvallisuus merkitse sinulle mitään?”

“Kultaseni, tiedäthän sinä, että jäimme palveluksen velkaa - kyllähän sinä muistat -”

“Ai sinun mielestäsi on sopiva vastapalvelus leikkiä lastemme hengillä? Minä luotin sinuun, Kamal! Luulin, että meillä on yhteiset arvot: perhe ja turvallisuus!”

“No onhan meillä!”

“On vai?”

“Rakas, sinä ylireagoit. Tässä on kyse vain muutamasta päivästä - täysin vaaratonta. Me käytämme tietysti kaikkia mahdollisia suojataikoja, eikä kukaan ulkopuolinen saa tietää - tytöt ovat täysin turvassa. Minä otan vastuun.”

“Ai että ihan otat vastuun siitä, että tuot Harry Potterin jälkeen kuolonsyöjien mustalla listalla seuraavana olevan henkilön taloomme? Lainataloomme, Kamal. Niin, ajattelepa sitä”, tässä vaiheessa Parvatin äidin ääni kohoaa falsettiin, “hän tulee kylään, joka on täynnä puolustuskyvyttömiä jästejä! Tiedätkö sinä, montako jästiä tähän mennessä on joutunut salaperäisiin onnettomuuksiin? Satoja, tuhansia! Kohta kymmeniä tuhansia! Haluatko sinä tosiaan kasvattaa niitä lukemia, Kamal?”

“Taloon tulee turvataikoja - tämä on tarkkaan suunniteltua -”

“Tarkkaan suunniteltua? Miksi sinä et ole kertonut tästä minulle? Ah, niinpä tietysti - tiesit, että vastustaisin sitä, ja sinä päätit taas toimia oman pääsi mukaan minun selkäni takana!”

“Minäkin sain tietää tästä vasta eilen illalla. Tiedäthän, jotta suunnitelma ei pääsisi vuotamaan.”

“Ja suostuit noin vain? Ihan ohimennen? Tule vaan, meillä on ovet aina auki niille, joita on uhattu murhalla?”

“Rakas, sinä tiedät, että me olemme kiitollisuudenvelassa -”

“Mutta miksi juuri meille? Varmaan moni muukin voisi piilottaa hänet! Me saamme päämme pölkylle tästä hyvästä! Me olemme vain pieni perhe - pieni perhe - emme me liity politiikkaan tai sotaan -” Fleur naurahtaa kuivasti oven takana - miten naiivia elättää toivoa siitä, että voisi olla kuulumatta sotaan.

“Rakas.” Tässä kohtaa herra Patil pitää tauon painottaakseen tulevia sanojaan. “Olet asian ytimessä. Me olemme tosiaankin aivan tavallinen perhe viettämässä lomaa. Eihän kukaan osaa etsiä Amelia Bonesia täältä! Me - ja samalla hän - olemme aivan turvassa. Kuolonsyöjät kuvittelevat hänen olevan aurorien valvovien silmien alla. Ministeriöstä tulee väkeä tekemään voimakkaita suojataikoja, ja kyse on edelleenkin vain muutamasta päivästä.” Rouva Patil nyyhkäisee tukahtuneesti ja rupeaa sitten sopottamaan hindiä niin nopeasti, että Parvatinkin pää menee pyörälle.

Kuuluu kolinaa ja askeleita sekä rouva Patilin tiuskintaa, ja samassa keittiönovi läjähtää auki paljastaen näkymän pieneen ruokahuoneen ja keittiön yhdistelmään, jossa mustapohjaiset kattilat roikkuvat seinäkoukuista ja ruokapöytä on steariiniläikkien peitossa. Herra Patil, hoikka ja silmälasipäinen mies, jonka hiusraja pakenee vuoroveden tavoin kohti takaraivoa, seisahtuu ällistyneenä. Hän näkee Parvatin vain sivusilmällä, tajuaa, että hänen talossaan on vieras, joka on kuullut koko äskeisen keskustelun. On tapahtunut juuri niin kuin hän vakuutti, ettei ikimaailmassa kävisi.

Kamal Patil vetäisee taikasauvansa esiin, tainnutustaika lennähtää ilman halki ja osuu Fleurin rintakehään pam hän paiskautuu seinään valuu lattialle pitkin tapettia johon jää verinoro tärähdyksen voimasta taulu putoaa suojalasi kilahtaa rikki räks Parvati syöksähtää Fleurin luokse, rouva Patil kirkuu, Padma rynnistää alas portaita ja kaiken alta kuuluu vaimea ovenkoputus: Amelia Bonesin saattokomitea on saapunut.

[Renttu]

Jäiks, täähän jäi ilkeeseen kohtaan. Täytyy jäädä odottamaan seuraavaa lukua.

Kommenttikampanjasta siis iltaa. Ja alotan taas kommenttini näin niin kuin aika monen muunkin nykyään, tai ainakin siltä tuntuu (ehkä se 0n just ton kampanjan vika.. tai ansiota) eli enpä ole lukenut tätäkään paritusta aikaisemmin. Kaikkea sitä päätyy lukemaan kun kokeilee, ja varsinkin tässä tapauksessa kun oikeestaan luen normaalisti aika vähän femmeä. Eipä siinä että siinä jotain vikaa olisi mutta jotenkin se vain menee niin.

Seliseli ja asiaan. Tässä oli paljon sellaista josta tykkäsin (mulla on tossa lista ku yleensä kirjotan lukiessa ylös asioita ettei kommentoitaessa unohdu) ja ensinnäkin täytyy sanoo et vau, sä kuvailet asioita upeasti. Tässä tapauksessa aika tällaista tajunnanvirtamaista tekstiä, varsinkin ekasta luvusta tuli vähän mieleen Virginia Woolf paitsi että sun kuvailussa on siihen verrattuna se hyvä puoli, että tätä kuitenkin ymmärtää paljon paremmin. En tiedä ootko lukenu kyseisen kirjailijan teoksia, mut kun nyt tuli mieleen niin sanoin.

Tykkään myös et oot löytäny monia uusia kielikuvia joita osaat käyttää luontevasti muutenkin hyvin soljuvassa tekstissä, esim nyt nämä:

Heidän vuokrakotinsa on maalinahkaansa irti luova kalastajamökki

ja

yllään enää pitsirihmastot syöksyy mereen

Noi luo niin vahvan mielikuvan heti, ja sit alkaa vaan miettiin et miks mä en osaa kirjoittaa pitsirihmoja ja maalinahkoja. Vau.

Tunnelma tässä on sopivan utuinen, varsinkin toi ykkösluku, kakkoluvun loppua kohden alkaa vähän hälveneen, mutta ehkä parempi vaan, ettei teksti tuu vahingossa liian raskaaks. Tulee niin kesäisen suolaisen merellinen olo tästä kuvailusta ja kaikesta.

Ainoo mikä vähän hämmensi oli Fleurin temperamentti. Kun se on kuitenkin ranskalainen (...tänään ranskantunnilla käsiteltiin just aihetta) ja oon ymmärtäny et ne on juurikin niitä jotka tulee levottomaksi jos hiljaisuus jatkuu liian pitkään, mutta Fleurin ja Parvatin kohdalla se Fleur oli juuri se rauhallinen. No jaa, mene ja tiedä.

Ja niin joo vielä pari pikkuasiaa joista tykkäsin, oon kirjottanu tänne mun kommenttilistaan et "pidän ihmisistä jotka vaihtaa kieltä kun vituttaa". Eli siis toi Patilien äiti, kiva yksityiskohta. Jaa sit myös tää

No jaa, hän ajattelee, se olikin melko laimeaa.

Vastatilatun juoman tai ruoan hylkääminen on niin perusjuttu joissain leffoissa, et tää alko pakostakin naurattaan. Noinko ne kaikki ajattelee niissä leffoissakin?

Tais tulla aika massiivinen kommentti, mutten usko että se haittaa. Nyt oon kyllä ilonen tosta k-kampanjasta kun sieltä löytää välillä tällaisiakin helmiä.

[foxtrot]

Argh, tässä on kestänyt ihan liian kauan!

rentunlupiini, kiitos ihan mielettömästi mielettömän kivasta kommentistasi! Ja no, Fleur/Parvati ei ehkä ole mitenkään yleinen paritus (mikä on sääli), mutta kiva kun päädyit kuitenkin kokeilemaan. (: Oi, kiitän kauheasti kehuista, hienoa jos tunnelma on merellinen ja onnistunut, sen pitääkin. Tuosta kakkosluvun lopusta ja tunnelman hälvenemisestä, no, tapahtumat tosiaan vyöryvät päälle ja silloin on tietysti pakko lisätä tekstinkin nopeutta, kuten sanoit. Ja Fleurin temperamentti, ah, olen sinänsä tismalleen samaa mieltä kanssasi ranskalaisesta temperamentista (mitä muuten esiintyy tässäkin luvussa...), mutta tuossa kohdassa ajattelin niin, että Fleur on tottuneempi tuollaisiin tilanteisiin kuin Parvati ja jäi odottamaan, mitä Parvati sanoo, koska näki että tytöllä on jotain sanottavaa ja hänen täytyy vain kakistaa se ulos.



---



III. Kolmas



Fleur



Ensimmäinen asia, jonka Fleur tuntee, on takaraivossaan paukahteleva kipu, joka iskeytyy rytmikkäästi kallonpohjan onkaloista sisään ja ulos, sisään ja ulos. Kaikki näyttää sumuiselta ja vieraalta, missä hän on ja miksi? Samassa kaikki palaa humahtaen hänen mieleensä ja takaraivossa vihlaisee erityisen kovaa, kun Fleur yrittää saada tolkkua ajatuksistaan. Hän on Parvati Patilin perheen vuokramökissä, jonne Amelia Bones, taikalainvartijainosaston päällikkö on tulossa piiloon kuolonsyöjiltä. Ja koska Fleur tietää sen, Parvatin isä tainnutti hänet. Kiukku kipunoi hänen sormenpäissään, ja pikkuhiljaa näkymä alkaa selkiytyä, tosin kaikki näyttää edelleen hieman epäsuhtaiselta, koska hän makaa lattialla, joka tuntuu kovalta Fleurin lapaluiden alla. Parvati on kumartunut hänen taakseen ja muut yläpuolelle: kulmikaskasvoinen nainen, hätääntynyt vanhempi painos Parvatista, tismalleen Parvatin näköinen tyttö, joka on arvatenkin Padma sekä mies, jonka kasvot Fleur näki viimeiseksi ennen kuin näkymä hänen edessään pimeni.

Fleur kohottautuu istualleen ja läimäyttää Parvatin isää avokämmenellä poskeen.

Reaktio on välitön. Parvati tirskahtaa, hänen äitinsä näyttää paheksuvalta, Padma vilkaisee Parvatia ja hymyilee huomaamattomasti, Amelia Bonesin ilme on tulkitsematon. Taka-alalla piilotelleet aurorit astahtavat vaistomaisesti lähemmäs. Kamal Patil nauraa hämähäkinverkot silmännurkissa ja näyttää melko katuvalta.

“Minä pyydän anteeksi, neiti Delacour. Parvati on selittänyt tilanteen. Toimin harkitsemattomasti.”

“Ranskassa miehet eivät toimi ‘arkitsemattomasti naisia kohtaan”, Fleur sähähtää. Sormenpäissä kirvelee sähkövirta. Parvatin isä tarjoaa kättään tueksi, jotta Fleur pääsisi helpommin seisaalleen, mutta ranskatar nakkelee niskojaan ja nousee itse ylös yhdessä platinaisten hiusten heilahduksessa. Hän joutuu puremaan hampaitaan yhteen, jottei horjahtaisi, sillä päässä keikahtaa vaarallisesti ja hetken kaikki näyttää epävakaalta ja maailma kääntyilee ja heittelehtii kuin laivan kannelta katsottuna. Fleur kohottaa leukaansa, eikä kukaan muu huomaa hänen päässään jyskyttävää epävakautta (tum da dum da dum tum).

Joku rykäisee, ja Fleur kääntää päätään kuten aina; nopeasti, yhdessä sähähdyksessä ja katuu sitä heti - hän sihahtaa hampaidensa välistä, sillä ratkeilevat tapetit heittävät taas kärrynpyörää hänen ympärillään.

“Anteeksi, mutta jos neiti Delacour on kunnossa, meidän lienee viisainta asettaa suojataiat”, vahvaleukainen Amelia Bones sanoo aivan ystävällisellä, mutta hyvin määrätietoisella äänellä. Fleur tietää sen äänensävyn: Bones on tottunut antamaan komentoja ja tottunut siihen, että niitä totellaan.

“’Yvä, minä lähden.”

“Ei niin nopeasti, neiti.” Velttokasvoinen aurori, jolla on pälyilevät pienet hiirensilmät (ne juoksevat pitkin seiniä ja lattioita ja nurkkia), asettuu Fleurin ja ulko-oven väliin.

“Päästä minut ulos.”

“Ei, hän on oikeassa”, Amelia Bones sanoo mietteliäällä äänellä ja sivelee kädellään leukaansa (Fleur huomaa viiksenalut ylähuulen päällä ja nyrpistää huomaamattaan nenäänsä). “Ei ole tarkoitus olla töykeä, mutta me emme voi olla varmoja sinusta. Tai entä jos kuolonsyöjät saavat selville, että sinä tiedät jotain? Siinä tapauksessa he murtavat mielesi pala palalta kunnes pienet sievät aivosi muistuttavat enää kasaa ratatouillea ja yrittävät onkia tietoonsa tämän paikan sijainnin… vaikka eihän siitä ole mitään hyötyä heille, jos käytämme salaisuudenhaltijaa - mutta uskoisin, ettet halua asettaa itseäsi alttiiksi sille mahdollisuudelle, että he olettavat, että pystyt kertomaan jotain. Ja no, mistä me tiedämme, vaikka he pystyisivätkin pakottamaan tiedot ulos sinusta. Nousihan tiedätte-kai-kukakin käytännössä kuolleista.”

“No ‘yvä on, minä voin laittaa suojataikoja taloni ympärille”, Fleur tiuskaisee ja yrittää taas 0velle, mutta aurori asettuu jälleen hänen eteensä ja saa iholleen julman ranskalaisen katseen, joka saa hiirensilmät värähtämään. Voimasuhteet ovat päinvastaiset, mutta hiiri tunnistaa kissan sellaisen nähdessään.

Fleurin takaraivoaan raastaa, hän on raivoissaan Parvatin isälle tämän törkeästä käytöksestä, hänen tekee mieli kynsiä Amelia Bonesin raivostuttavan toteavat sanat lattianrakoon (sähistä perään ja jättää vihajälkiä parkettiin) ja hän kaipaa sillä hetkellä Ranskaa ja lasillista hyvää punaviiniä enemmän kuin vielä kertaakaan tämän sumuhämäräisen unikuukauden aikana; miksi minä ikinä lähdin.

“Minä luulen, että olisi parempi, jos jäisit tänne.”

“Anteeksi?” Fleur käännähtää kannoillaan ja tuijottaa Amelia Bonesia silmät täynnä pyhää vihaa. Hän tietää kuulleensa oikein, mutta se ei voi olla totta. Kiellä se kiellä se kiellä se -

“Jos jäisit tänne siksi aikaa kun minä olen täällä. Muutamaksi päiväksi vain.”

“Te ette voi pakottaa minua.”

“Luulenpa, että tässä tilanteessa voimme. Otanko yhteyttä korkeampaan tahoon vai jäätkö suosiolla? Loppujen lopuksi tässä on kyse meidän kaikkien turvallisuudesta.”



***



Persikkataivas on tummunut veriseksi ja auringon viimeiset hengenvedot on puhallettu taivaanrantaan ja meren ylle läikähtelevän punaisiksi henkäyksiksi. Siitä taivas tummenee ensin poltettuun umbraan ja liukuu ylöspäin kohti indigokattoaan, jota läikittävät satunnaisten syttyvien tähtien hitaasti avautuvat sumeat silmät. Siellä täällä on kapeita pilvenriekaleita, jotka muistuttavat silmäpakoja muuten niin virheettömässä taivaskankaassa.

Se on kaunista, täydellinen henkäyksenohut kesäilta, ja äkkiä Fleur muistaa, että siitä on alle vuorokausi, kun hän liukui mereen Gabriellen jähmeät ja kalmansuudellut kasvot verkkokalvoilleen poltettuna. Siitä pisteestä tapahtumat olivat vyöryneet eteenpäin ja kuljettaneet hänet aallonharjallaan tähän kesäiltaan, jossa viilennyt meri-ilma halasi häntä ja hän avasi kesäkotinsa oven astuakseen sisään hämärien huonekalujen sekaan hakemaan tavaroitaan.

Kun hiirisilmäaurori odottaa ovella, vartioi, Fleur pakkaa nopein, kiukkuisin ottein matka-arkkuunsa vaatteita, tuosta mekko hame paita, hän tyrkkää vaatekaapin oven kiinni ja se huudahtaa valittaen väkivallasta vanhalla narinaäänellään, pölypilvet tanssahtelevat iltavalosta juopuneina ikkunalaudalla ja tummaksi kääntynyt taivas peilaa itseään ikkunanruuduista. Fleur on nopeita käännähdyksiä, ilmassa sihiseviä hiuksia ja pitkää taipuisaa niskaa (niitä nikamia pitkin taivaaseen asti), joka kääntelehtii notkeana boana sinne, minne hän katseensa kääntääkin.

Hän on kiukkua ja turhautumista; minun lomani on pilalla (mutta oliko se alun alkaenkaan mikään todellinen loma - vai tarvetta olla yksin ja haparoida eteenpäin pimeydessä), minä valitan tästä, tämä on turhaa (mutta vaara on totta, vaara, joka juoksee kaikkien perässä ja saavuttaa ja ulkonaliikkumiskielto, jolle on syy), minä en halua mennä sinne (mutta onko sillä väliä, mikä katto minua vartioi öisin), onko tällä muutolla mitään todellista väliä (ei sillä ole).



***



Illallinen on vaivautunut, ja kaikki katsovat eri suuntiin - katon lohkeilevaan kuoreen, kuluneiden lattialautojen dyynikohoumiin, ikkunanreunuksille, ulos merelle etuikkunasta niin kuin Parvati. Fleur ajattelee ohimennen, muisteleeko hän eilistä vai onko hän vain raivoissaan siitä, että tänä yönä turvaloitsut lukitsevat hänet sisään ja vartioivat ovia eikä hän pääse rannalle. Fleur on, ja kun hän kiittää rouva Patilia, joka ojentaa hänelle rumaa keraamista kastikekannua Fleurin kiitos on viileä talviaamu eikä samanlainen nuotillinen kehräystä kuin yleensä.

Fleur tarkkailee heitä, vaikkei häntä oikeastaan kiinnosta: rouva Patilia, joka kaataa vesilasinsa sisällön pöytäliinaan piirtyväksi järveksi pöydälle, punastuu ja hosuu, Amelia Bonesia, joka kuuntelee alleviivatun kiinnostuneena herra Patilin alleviivatun ystävällistä monologia, Padmaa, joka vaeltelee ajatuspuutarhoissaan silmät poissaolevina savulasihelminä.

Fleur päättää viettää päivänsä kuten jo aiemmin kuluneet, yhteen sulautuneet aurinkoiltapäivät; vaellella kaduilla, ottaa kesä omakseen (vain itselleen ja ranskankielisille ajatuksilleen omistettuna), seurata katseellaan uudestaan ja uudestaan pilvenrajoja siivenkärjillään muotoilevia lokkeja. Tai - ja Fleur hymyilee itsekseen ajatukselleen - ehkä hän kirjoittaa Billille. Eihän kukaan täällä pakota häntä seurustelemaan kanssaan (muuttokin oli jo melkein liikaa), ja vaikka Fleur taitaa miellyttävän small talkin ja osaa tehdä jopa sääkeskustelun mielenkiintoiseksi parissa, hän haluaa olla yksin ja tehdä eroa Patileihin ja Bonesiin.

Loppujen lopuksi se kaikki on vain tilapäistä. Fleur siirtää hiuksensa virraksi vasemman olkapään yli ja hymyilee hieman (ja tietää, että huone säteilee).



Parvati



Kahdelta yöllä Parvati maistaa taas suolaveden kielellään ja herää henkeään haukkoen tietämättä, missä on; meressäkö taas, meressä, lakanat nielevät hänen säärensä ja painekorsetti kuristaa vyötäröä, ja -

minä en saa happea.

Parvati kompuroi ylös, pyristelee lakanoista irti, yrittää hengittää, hengittää, niinhän niin kuin aina toimikaa keuhkot toimikaa! Mutta hänen kurkullaan on olematon sormi, joka puristaa ilman kulkureitit melkein rikki ja sen solmima olematon korsettikaan ei hellitä, ja Parvati tajuaa vain pelkäävänsä, kuolenko minä, se saa kädet ja jalat tärisemään hillittömästi eivätkä ne pysähdy, huone keinuu vasemmalle ja oikealle ja melkein ympäri. Hän ottaa tukea seinästä ja yrittää vielä, ilmaa nyt ilmaa, ja äkkiä hänen jalkansa valahtavat hervottomiksi ja hän liukuu selkä seinää vasten hitaasti lattialle. Ilma alkaa kulkea keuhkoihin, ja jostain käsittämättömästä syystä hän haluaa itkeä tai nauraa.

Kun käsien tärinä on pienentynyt siedettäväksi, Parvati nousee hitaasti ylös. Hän tajuaa hämärästi, että sama tapahtui viimeyönäkin, että kuu on tahrinut lattian kylmänhohtoisilla valoroiskeillaan ja että Padma nukkuu vieläkin. Parvati kävelee hitaasti sänkynsä viereen ja tietää heti, ettei pysty siihen: kun hän vain katsookin myttyyn kiertyneitä lakanoita, pahoinvointi humahtaa hänen lävitseen välivaltaisesti ja saa hänet taas haukkomaan henkeä. Parvati ei tiedä, miksi, mutta se vain on niin eikä hän voi sille mitään.

Hetken hän ajattelee herättävänsä Padman, mutta päättää sittenkin toisin: Parvati ei itsekään tiedä miksi, mutta hänestä tuntuu siltä, ettei Padma ymmärtäisi hänen pelkoaan, hänen paniikkiaan täysin. Hän miettii hetken, voisiko nukkua lattialla, mutta se olisi luultavasti vielä pahempaa kuin sänkyyn uppoaminen. Jäljelle jää yksi ratkaisu, ja vaikka Parvati ymmärtää sen olevan röyhkeää, epäkohteliasta, sopimatonta ja absurdia, hänen mielensä on kauhun ja paniikin runtelema ja hän on liian sekaisin välittääkseen.

Parvati hiipii käytäviä pitkin varkain, varjona varjojen joukossa, puulattia on viileä jalkapohjia vasten ja yö näyttää kopiolta surrealistisesta maalauksesta: valo lankeaa seinille väärissä kulmissa ja lattia poimuilee ja kääntyilee Parvatin silmissä järjenvastaisesti, ja hetken hän epäilee olevansa edelleen unessa. Jotenkin hän onnistuu löytämään oikean oven, vaikkei tiedäkään kauanko siihen kuluu aikaa, etsii käsillään kahvan ja tajuaa sitten, että ovi saattaa olla lukossa. Ja silloin hän joutuisi palaamaan huoneeseensa, uppoamaan yöhön ja unohtamaan uudestaan, miten hengitetään. Ilma tuntuu yhtäkkiä viileämmältä ja kylmät väreet tanssivat selkärankaa pitkin ylös. Parvati painaa kahvaa kävellään alaspäin, ja se antaa periksi. Auki.

“Fleur?”

Hän hiipii huoneen toiselle seinustalle pois ovelle lankeavasta kuunkajosta, sinne missä Fleur nukkuu ja näyttää peitonkin alla sirolta ja kapealta.

“Fleur.”

Hätkähdys, liike. Hän nousee istumaan uni silmissään ja huomaa Parvatin.

“Mikset ole ‘uoneessasi?” Parvati ei osaa päättää onko äänensävy enemmän ärtynyt vai kysyvä.

“Minä… minä jouduin paniikkiin. Enkä minä… enkä pysty olemaan siellä, koska muistan taas eilisen ja -”, Parvati kompastelee sanoihinsa.

“Ja mitä sinä ‘aluat minusta?”

“Tuota”, voi luoja, tämä kuulostaa typerältä, “minä…”

“Niin?”

“Voinko minä nukkua täällä? Tai siis… täällä on kaksi sänkyä…”

Fleur huokaa syvään. Hänen tekisi mieli vain häätää Parvati ulos ja käydä nukkumaan, mutta hän muistaa toisen äänen, joka kysyi joskus samalla tavalla, Gabriellen äänen. Rohkean pienen Gabriellen, joka oli herännyt painajaisiin ja tiputellut lautasia värisevistä käsistään turnajaisten jälkeen.

Viimeiseksi ennen nukahtamistaan Fleur ajattelee, onko kaikki sittenkin vain unta, onko hän sittenkin Ranskassa ja onko huoneen toisella puolella sittenkin Gabrielle.

[Renttu]

Ensinnäkin anteeksi kamalasti kun oon taas unohtanu kommentoida, oon pitäny jonkun aikaa epävirallista finitaukoa ja silleen. Äh. Ja sitten asiaan.

Nauroin pikkusen kun ensimmäisenä kun Fleur tokenee niin se sit kans läimäyttää saman tien Parvatin isää poskelle. Hauska tutustua ja silleen. Tykkään edelleen tosi paljon tän tunnelmasta, tossa kolmannessa osassa se taas palaa enemmän siihen uneksuvaan ja rauhalliseen eikä ne tapahtumat rullaa eteenpäin niin sutjakkaasti, mutta on se joka tapauksessa miellyttävää luettavaa. Ja taas voisin ihastella tota sun käyttämää kieltä, se on niin ihanan rikasta, esim "persikkataivas" oli jotenkin tosi kivasti keksitty.

pienet sievät aivosi muistuttavat enää kasaa ratatouillea

Voi Amelia Bonesia.... nauroin mielikuvalle hetken aikaa.

Ton Fleurin pakkausosion jouduin lukeen pari kertaa sisäistääkseni sen kunnolla, mut kyllä se toimii oikein hyvinkin, hämmästelen vaan et mistä sä keksit noin toimivia kielikuvia ja paljon. Hämmentävää.

Ainoo mistä vähän on pakko mutista on toi

hän haluaa olla yksin ja tehdä eroa Patileihin ja Bonesiin.

toi "tehdä eroa" on anglismi ja pistää vähän silmään, se vois toimia paremmin esim. "pysyä erossa Patileista ja Bonesista" tai jotain sellaista. Tajuan kyllä ton vivahde-eron mikä tossa "tehdä eroa" on moniin suomalaisiin vaihtoehtoihin verrattuna mutta en silti oikein oo sujut sen kanssa.

Joka tapauksessa olen pahoillani että kommentissa kesti näin pitkään, ja jatka ihmeessä! Mielenkiintoinen ajatus toi, että Fleurin on pakko pysyä samassa talossa Patilien kanssa jonkin aikaa..

[Aredhel]

Heipä hei. Rentunlupiini pisti tämän kommenttikamppanjaan ja sieltä nappasin sitten vuorollani itselleni

Pitää myöntää, että kun otin tämän, ensimmäinen houkuttimeni oli mielenkiintoiselta kuulostava, erikoisempi paritus. En tutkaillut mitä linkin takaa löytyisi kahta kertaa ja kun avasin sitten tämän, tunsin palasen kurkussani kun tajusin, ettei homma olisikaan ihan niin yksinkertainen jo muutama ensimmäinen rivi paljasti, että tekstisi on niin rönsyilevää, että kohtalaisen lyhyenkin pätkän lukemiseen menee aikaa - sisäistämisestä puhumattakaan. Mutta tartuin hommaan ja nyt olen täällä valmiina kertomaan mielipiteeni.

Kuten jo äsken mainitsin, tekstisi on todella rönsyilevaa - se kiertelee, kaartelee, kertoo asiasta ja kertoo asian vierestä. En ole koskaan lukenut mitään vastavaa ja suunnilleen koko ensimmäisen luvun ajan koin tarinan seuraamisen aika vaikeaselkoisena, sillä en ollut lainkaan tottunut tyyliisi. Oli helppoa jäädä ihastelemaan kauniita yksityiskohtia ja harkittuja sanavalintoja, mutta tuntui hankalammalta nähdä kokonaisuus sen alla. Tekstisi tuntui vähän niin kuin todella isolta ja yksityiskohtaiselta seinämaalaukselta - helppoa erottaa siitä huoliteltuja yksityiskohtia, mutta hankalampaa nähdä, mihin taiteilija kokonaisuudella pyrkii.

Toisen ja kolmannen luvun aikana kuitenkin kerrontatapaasi alkoi tottua, ja kauniiden yksityiskohtien alta erottumaan mielenkiintoa herättävä tarina. Varsinkin Fleurin osuudet ovat mielestäni todella hienosti kirjoitettuja - tarinaosuudeltaan siis, koska kuvailu on yhtä hienoa molemmilla päähenkilöillä. Fleur tuntuu omalta itseltään, ehkä hieman moniuloitteisemmaltakin, kuin kirjoissa. Naisen oikukas käytös oli hyvin perusteltua ja kaikelle annettiin tarkoitus tavalla, josta pidin suuresti - erityisesti siitä, kuinka mielikuvat Gabriellesta ajoivat ja ohjasivat Fleurin käytöstä melko voimakkaastikin.

Nyt kuulostaa siltä, että en sitten pitänyt Parvatin osuuksista. Väärin. Mielestäni ne olivat ihanalla tavalla arkisempia, helpompia lähestyä ja kaikissa koreissa ilmaisuissaankin maanläheisimpiä. Tämä ero eri kerrontahahmoilla korosti todella hienosti sitä, kuinka Fleur on kaikessa kauneudessaan lähes "ylimaallisen" upea ja Parvati sitten taas melko tavallinen tyttö melko tavallisesta perheestä, joka tuntee helposti alemmuuskomplekseja täydellisen Fleurin edessä.

Aluksi hämmästyin myös yleisesti sitä, kuinka arkisia vuoropuhelut ja itseasiassa se, miten naiset viettivät keskenään aikaa olivat, sillä dramaattinen alku antoi olettaa muuta. Myös kerrontasi on todella koreaa arkisten askareiden kuvailuun mutta mitä enemmän luin, sitä enemmän aloin pitää kontrastista.

Mutta todellakin, olikohan siinä kaikki, mitä tämä nosti mieleeni? En oikein osaa selittää asioita lyhyesti. Mielestäni tähän pitäisi ehdottomasti kirjoittaa jatkoa, sillä onnistuit kyllä herättämään mielenkiinnon siitä, mihin tämä tästä oikein lähtee kulkemaan. Ja pakko vielä kertaalleen sanoa sekin, että kielikuvasi ovat kyllä kertakaikkiaan kauniita - tuolla oli joitakin sellaisia, jotka oikeasti pysäyttivät katsomaan kohtausta uusin silmin. Olen ihan mykkänä miten joku pystyy vääntämään suomen kieltä noin monelle eri kiemuralle ja yhdistämään niin erilaisia merkityksiä toimiviksi kokonaisuuksiksi.

Kiitos erilaisesta, todellakin avartavasta lukukokemuksesta!