Author: Neversay
Raiting: S (General)
Genre(t): songfic (Klamydia ”Miljoonan kilsan tennarit”), oneshot.
A/N: Noniin, uskaltauduinpa lisäämään ensimmäisen ficin tänne. Ei mikän mastariteos, lukiessani tätä olen kaikkea muuta kuin tyytyväinen, mutta menkööt. Julkaistu alunperin Halalityssä.
flawless vaihtoi ikärajan suomenkieliseen ja lisäsi sen otsikkoonkin
____________________________________________________________________________________________________________________________________
”Ei niin turhaa paikkaa, etteikö kerran käydä vois.”
Seisahduin ajatuksissani toriaukion laidalle, annoin katseeni vaeltaa sitä ympäröivissä harmaanruskeissa kerrostaloissa. Ilma väreili, asfaltti poltti jalkapohjia tennareiden kuluneiden pohjien läpi.
”Miljoonan kilsan tennarit.”
Hymähdin itsekseni ja pyyhkäisin silmille valahtaneen kirkkaanpunaisen hiustupsun pois näkökentästäni. Ajatus aukion toisella puolella nököttävästä jäätelökioskista tuntui houkuttelevalta, mutta kävely sinne pilvettömältä taivaalta porottavan auringon alla olisi ollut silkkaa itsemurhaa. Lopulta päädyin istumaan luultavasti koko keskikesäisen kaupungin ainoaan varjoisaan kohtaan ikivanhan postirakennuksen portaille. Ohi remusi joukko anorektisen näköisiä teinipoikia housut polven korkeudella roikkuen. Naurahdin itsekseni ja vilkaisin vielä kerran kaihoisasti jäätelökioskin suuntaan, ravistelin sitten päätäni toivoen pääseväni eroon niin jäätelönhimosta kuin ohimoissa jyskyttävästä päänsärystäkin. Haukotus. Nojauduin rosoista kiviseinää vasten, annoin ajatusten virrata. Kymmenen vuotta. Oliko siitä tosiaan jo niin kauan? Pitkä kuuma kesä. Ruisrock. Yöttömät yöt rantakallioilla. Laivamatka Ruotsiin, silloin se tuntui suureltakin saavutukselta. Sormeni hakeutuivat vaistomaisesti vasempaan kyynärvarteeni tatuoidun tekstin päälle.
”Muistot kulkee kanssani.”
Silloin, nuorempana, se tuntui hyvältä ajatukselta. Tatuointi. En minä sitä katunut, se oli muisto menneisyydestä. Muistin liikkeen tunkkaisen ilman, tatuointikoneen tasaisen unettavan surinan. Muistin heleän naurusi, kun sivelit valmista kuvaa sormillasi. Kymmenen vuotta..
”Tuhannet riemut, surutkin.”
Vilkaisin taivaalle ja annoin sitten katseeni valua takaisin harmaaseen katukivetykseen. Tulisiko tuollaisia kesiä enää?
”Jonkun tahtoo unohtaa, toinen sydämeen jää.”
Kymmenen vuotta. Se oli pitkä aika, ja moni asia oli muuttunut. Mutta kuitenkin, kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, olit edelleen se, jolle kerroin kaikki huoleni. Se, joka sai minut nauramaan pahimpinakin sadepäivinä. Se, joka jaksoi yrittää kun muut antoivat periksi. Se, jota rakastin.
”Kun jälleen ihmismeren takaa tutun kajastuksen näin.”
Tiesin, että ihmiset tuijottaisivat, kun näkisivät meidät. Kaksi naista, toisella keesi ja toisella linninpesäksi niskaan sidotut punaiset rastat, kävelemässä käsi kädessä. Tiesin, että menisi kauan, ennen kuin meidät hyväksyttäisiin sellaisina kuin olimme. Parina. Mutta niin kauan, kun minulla olisi sinut, olisin onnellinen.
