Kiitos Riim ja Grenade. Tässä tulee ekan luvun toka osa (ihan oikein käsitit, Grenade).
Harry PoV
Jossain vaiheessa, kun Hermione oli aikansa tökkinyt New Yorkin karttaa, Harry pitkästyi ja alkoi tarkkailla ympäristöä. Siitäkin huolimatta, että oli sunnuntai, linja-autoasemalla oli paljon väkeä. Eniten Harrylla pisti silmään pariskunta, joista toisella oli selvästi keltaiset silmät, ja eräs mustatukkainen poika, tuskin häntä itseään paljon nuorempi, jolla oli kirkkaanvihreät silmät. Poika oli kyllä Harrya huomattavasti pidempi eikä hänellä ollut salama-arpea tai silmälaseja. Muuten Harrysta tuntui kuin hän olisi katsonut peiliin.
”Harry, herätys”, Ron tokaisi äkkiä huitoen kättään parhaan ystävänsä naaman edessä. Harry hätkähti rajusti ja keskittyi taas Hermioneen ja karttaan.
”Mikä on homman nimi?” Harry kysyi.
”Me otetaan nyt bussi numero neljäkymmentäkaksi ja jäädään päätepysäkillä eli Montaukissa”, Hermione vastasi ja kääri kartan rullalle. ”Ja pidetään sauvat lähellä, en luota tähän porukkaan.”
Harry nyökkäsi ja tarkisti, että taikasauva oli visusti repun sivutaskussa. Hermione oli loihtinut sekä hänen että Ronin reppuihin huomaamattoman laajennusloitsun, mistä johtuen Harry oli erittäin mukavasti saanut pakattua mukaan monen viikon vaihtovaatteet, näkymättömyysviitan, Tulisalama-luudanvartensa, kelmien kartan, Hagridilta saamansa valokuva-albumin ja vanhan siepin, jota hän piti tavallaan onnenamulettina.
Bussi Montaukiin saapui viimein. Harry pani merkille, että se sama mustatukkainen poika, joka aiemmin oli pistänyt hänen silmäänsä, nousi samaan bussiin varsin sievän vaaleatukkaisen ja ruskettuneen tytön kanssa. Samoin bussiin nousi myös se pariskunta, joista toisella oli keltaiset silmät. Harry ei tiennyt mitä ajatella, kun hän, Ron ja Hermione asettuivat istumaan bussin takaosaan. Harry ja Ron laittoivat reppunsa jalkojensa väliin lattialle. Hermionella oli helpompaa – hänellä oli vain pikkuruinen helmikäsilaukku, johon pienestä koosta huolimatta mahtui enemmän tavaraa kuin Harryn ja Ronin reppuihin yhteensä. Harry ei tiennyt lainkaan, miten kauan bussimatka Manhattanilta Montaukiin kestäisi, mutta hän oletti sen kestävän tunnin tai pari. Lyhyempi matka se joka tapauksessa olisi kuin Lontoosta Tylypahkaan.
Harry tähtäsi heitä lähimpiin matkustajiin vaimennusloitsun, jotta hän, Ron ja Hermione saattoivat jutella rauhassa tehtävästään. Olihan aika jännittävää metsästää pimeyden velhoa, mutta he kaikki olisivat olleet kiitollisempia kenttätyöstä lähempänä Isoa-Britanniaa. No jaa, Harry oli kyllä aika tottunut tämänkaltaisiin tehtäviin. Kun oli koko edellisvuoden metsästänyt neljää hirnyrkkiä, yhden pimeyden velhon metsästys kävi melkein lomasta, varsinkin kun heillä oli jonkinlainen tieto, missä kyseinen velho eli. Silti Harry malttoi tuskin odottaa paluuta kotiin. Nyt kun hän ei enää asunut Likusteritiellä, hän oli muuttanut täyspäiväisesti Kalmanhanaukiolle. Harry mietti mahtoiko hänen kotitonttunsa, Oljo, olla sillä hetkellä Tylypahkassa vai kotona – hän oli nimittäin sanonut Oljolle, että heti kun siitä alkoi tuntua yksinäiseltä, se sai lähteä keittiötöihin Tylypahkaan. Tylypahkasta Harryn ajatukset siirtyivät Ginnyyn. Ginnyllä olisi pian S.U.P.E.R. -kokeet. Harry tiesi, että Ginny oli hyvä koulussa, joten hän oletti tytön pärjäävän hyvin.
Se pariskunta, joka oli aiemmin kiinnittänyt Harryn huomion, liikahti täsmälleen samalla tavalla juuri ennen kuin he saapuivat Montaukiin. Harry vaistosi vaaran ja hänen kätensä lennähti taikasauvalleen nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Ron tajusi nopeasti, mitä oli tekeillä ja tyrkkäsi Hermionea tavoitellessaan omaa sauvaansa. Harry oli jo siinä vaiheessa noussut ylös ja huutanut: ”Tainnutu!”
Toinen kaksikosta, iso tumma tyyppi, väisti manauksen ja loitsu osui yhteen punatukkaiseen jästiin. Samalla Harry tajusi, ettei kumpikaan kaksikosta voinut olla ihminen. Molemmilla oli selvästi terävät kulmahampaat ja eläimelliset kynnet ja ne lähestyivät Harrya, Ronia ja Hermionea ilkeästi muristen. Jästit bussissa alkoivat kirkua ja juosta kohti etuovia.
”Vangitsous!” Hermione huudahti; hänen loitsunsa osui keltasilmäiseen otukseen. Sillä oli vaaleat hiukset ja hyvin kalpea iho. Harry olisi hyvinkin voinut luulla sitä vampyyriksi. Siitä kohdasta, johon Hermionen loitsu osui, ilmestyivät tiukat köydet otuksen ympärille.
Harry ja Ron laukoivat kirouksia tumman olion ylle, mutta se väisti ne kaikki, kunnes –
Ilmiselvä miekanterä lävisti olennon, joka hajosi välittömästi tomuksi. Sama mustatukkainen poika, johon Harry oli kiinnittänyt huomiota, tuijotti ensin tomukasaa ja sitten vuoroin Harrya ja Ronia selvästi ihmeissään.
”Annabeth!” poika huusi taakseen. ”Hoida se toinen!”
Annabethiksi kutsuttu vaalea tyttö syöksähti Hermionen vierelle ja pisti pitkän, ilkeännäköisen veitsen keltasilmäisen olion kylkeen. Otus, kuten sen kumppaniksi, hajosi tomuksi.
Nuoret tuijottivat toisiaan kunnes Hermione tajusi muunnella muiden matkustajien muistia. Heti seuraavalla pysäkillä Annabeth käski heidän hypätä pois. Harry ja Ron ottivat reppunsa ja seurasivat Hermionen kanssa mustatukkaista poikaa ja Annabethiä. Ulkona oli alkanut sataa, mutta kaksikko ei tuntunut välittävän.
”Miten te tajusitte, että ne olivat hirviöitä?” poika tivasi, osoittaen sanansa selvästi Harrylle.
”Vaistonvarainen liike”, Harry vastasi hiukan ymmällään. ”Ne liikahtivat täsmälleen samalla tavalla, josta päättelin, että ne aikoivat hyökätä.”
Poika vilkaisi Annabethiä, joka pudisti päätään. ”Ei, Percy, en usko että hän valehtelee. Selitys on liian järkeenkäypä ollakseen vale. Mutta mistä te opitte käyttämään taikaa? Ja oletteko brittejä?”
”No siis, mehän olemme velhoja”, Ron vastasi hiukan vältellen. ”Ja Hermione on tietenkin noita. Ja kyllä, olemme kaikki brittejä. Mistä päättelit?”
”Aksentistanne”, Annabeth sanoi ykskantaan. ”No, kohteliaisuuden nimissä esittelyt olisivat kai paikallaan. Minä olen Annabeth Chase.”
”Ja minä olen Percy Jackson”, Percyksi kutsuttu poika lisäsi.
”Minä olen Harry Potter”, Harry sanoi heti. Siitä Ron ja Hermionekin rohkaistuivat.
”Ron Weasley.”
”Hermione Granger.”
”No, nyt kun esittelyt on hoidettu, meidän pitäisi kai viedä teidät leirille”, Percy totesi. ”Ei ole tavallista, että kuolevaiset reagoivat hirviöiden hyökkäykseen.”
”Miksi sinä meitä nimitit?” Hermione kysyi.
”Kuolevaisiksi”, Percy huokasi. ”Miksi muuksikaan? Tuskinpa te puoliverisiä olette, muuten olisitte varmaan meidän leirillä ainakin osa-aikaisesti.”
”Öö, minä olen kyllä puoliverinen”, Harry ilmoitti.
”Ai? No, kumpi?”
”Kumpi mitä?”
”Kumpi vanhempasi on jumala?” Percy tivasi kärsimättömänä.
Harry toljotti Percyä ymmärtämättä sanaakaan. ”Ei kumpikaan”, hän sanoi lopulta. ”Isäni oli puhdasverinen velho ja äitini jästisyntyinen noita.”
”Sitten olet kuolevainen”, Annabeth totesi. ”Meillä puoliverisiksi kutsutaan kaikkia puolijumalia.”
Hermione henkäisi ja löi käden suulleen, mutta Harry ja Ron eivät tuntuneet ymmärtäneen mitään. Nähtyään poikien ilmeet Hermione tuhahti halveksivasti ja sanoi: ”Voi Merlinin parta. Ettekö te kaksi ikinä kuunnelleet taikuuden historian tunneilla? Professori Binns sanoi ainakin kahdesti, että antiikin Kreikan jumalat elävät yhä keskuudessamme.”
”Hermione, oletatko todella, että me yhtään kuunneltiin Binnsiä silloin kun käytiin taikuuden historian tunneilla?” Ron jupisi. Hermione pyöritteli silmiään, mutta Harrysta Ron puhui asiaa. Kumpikaan heistä ei ollut kyennyt vastustamaan professori Binnsin äänen unettavaa vaikutusta.
”Hermione on tässä asiassa oikeassa”, Annabeth heitti väliin. ”Antiikin Kreikan jumalat elävät itse asiassa täällä. No, eivät juuri tässä, mutta Manhattanilla. Empire State Buildingin kuudennessasadannessa kerroksessa, jos tarkkoja ollaan.”
”Eikä!” Hermione kirkaisi.
”Kyllä se vain näin on”, Percy sanoi kuin asia olisi sillä selvä. ”No niin, homman nimi on nyt tämä: me mennään yhdessä meidän leirille ja kysytään Kheironilta ja herra D:ltä mitä mieltä he ovat. Seuratkaa minua ja Annabethiä.”
Harry, Ron ja Hermione vilkaisivat toisiaan. Ron kohautti olkapäitään ja Hermione sanoi, että saattaisi se olla mielenkiintoista. Joka tapauksessa heillä ei ollut parempaakaan suunnitelmaa. Niinpä Harry ja Ron marssivat Percyn rinnalle ja Hermione ja Annabeth kävelivät heistä noin jaardin jäljessä jutellen vilkkaasti. Pojat vilkaisivat heitä hiukan kateellisina – he kun eivät tuntuneet keksivän minkään näköistä puheenaihetta. Harrylla kävi kyllä mielessä kasapäin kysymyksiä, mutta hän ei tiennyt, miten arkaluonteisia ne olivat, varsinkin kun Percy vaikutti niin mukavalta, ettei hän halunnut heti loukata tätä.
Percy PoV
Percy vilkaisi kuin ohimennen Hermionea ja Annabethiä, jotka puhua papattivat kuin papupadat. Mistä tytöt oikein keksivät puheenaiheita? Puolella korvalla Percy kuuli jotain puhetta Kreikasta ja Parthenonista. Oliko Hermione mahdollisesti käynyt Kreikassa? Annabeth odotti edelleen mahdollisuutta käydä Ateenassa, kun viimeisinä muutamina kesinä ne mahdollisuudet olivat menneet ohi. Toisin sanoen yhtenä kesänä leiri oli ollut hyökkäyksen kohteena ja toisena he olivat lopulta passittaneet Kronoksen takaisin Tartarokseen. Pointti oli se, ettei Annabethillä ollut ollut aikaa lähteä Kreikkaan.
”Minulla on muuten isoveli, jonka nimi on Percy”, Ron sanoi äkkiä. Percy vilkaisi häntä hiukan hämmentyneenä.
”On vai? Onko hän mukava?”
”No… ei oikeastaan”, Ron myönsi hitusen nolona. ”Hän on aika nipottaja. Veljeni Fred ja George tapasivat loihtia hänen valvojaoppilasmerkkinsä toitottamaan taukkikahelia tai vastaavaa…”
Samassa Ronin ääni särkyi ja hän näytti siltä kuin voisi purskahtaa itkuun. Harry selitti hiljaisella äänellä, että Ronin veli Fred oli saanut surmansa edellisvuonna erittäin väkivaltaisesti. Percy nyökkäsi ymmärtäväisenä ja huokasi syvään.
”Oli meilläkin viime vuonna taistelu ja ystäviä meni”, Percy sanoi. ”Mutta elämä jatkuu, ja leirillekin on tullut kasa uusia ihmisiä.”
”Onneksi sain sentään hoidettua taistelun aiheuttajan”, Harry mutisi. ”Voldemort aiheutti minulle tämän arven ja arvaa vain ärsyttääkö, kun ihmiset edelleen toljottavat sitä kuin idiootit, aivan kuin eivät olisi nähneet ihmisellä arpea aiemmin.”
”No jos yhtään helpottaa, minuakin tuijotetaan leirillä, koska olen ainoa Kolmen suuren lapsi siellä, jos Nicoa ei lasketa”, Percy jupisi. ”Ja jostain syystä ihmiset eivät koskaan laske Nicoa. Kolme suurta ovat siis Zeus, Poseidon ja Haades. Minä olen Poseidonin poika ja Nico on Haadeksen”, Percy selitti nähtyään Harryn ja Ronin mitään ymmärtämättömät ilmeet.
”Entäs Annabeth?” Ron kysyi. Hän oli ilmeisesti taas koonnut itsensä, koska hänen äänensä oli vahva eikä värissyt yhtään.
”Hän on jumalatar Athenen tytär”, Percy vastasi. ”Viisauden jumalattaren”, hän lisäsi ennen kuin Harry ja Ron alkaisivat esittää pitkällisiä lisäkysymyksiä.
”Osuvaa”, Harry virnisti Ronille, joka virnisti takaisin. Pojat vilkaisivat taakseen, jossa Hermione ja Annabeth olivat selvästi siirtyneet muodonmuutosten ihmeelliseen maailmaan ja Annabeth esitteli näkymättömäksi tekevää New York Yankeesin lippistä. Percy ei voinut olla virnistämättä Hermionen ällistyneelle ilmeelle. Kyllä sitä muutenkin kuin velhojen taioilla saattoi tulla näkymättömäksi.
”Annabeth sai tuon lippiksen äidiltään”, Percy sanoi hiljaa. ”Se on pelastanut meidän molempien hengen useammin kuin kerran tai pari.”
”Vähän niin kuin minun näkymättömyysviittani”, Harry totesi ja veti viitan reppunsa sivutaskusta. Percystä hopeanhohtoinen viitta näytti siltä kuin joku olisi ommellut vettä kankaaksi. ”Tämäkin on todella kätevä.”
Percy yritti keksiä jotain järkevää vastaukseksi, mutta ei ehtinyt kun he jo saapuivat leirille. Viimeinkin, Percy ajatteli ja marssi suorinta tietä näkymättömän seinän läpi leirin puolelle. Annabeth seurasi häntä vaivoitta, mutta Harry, Ron ja Hermione pamahtivat suoraan päin seinää täysin kirjaimellisesti. Ron pyllähti istualleen ja kirosi raskaasti.
”Voi Haades!” Annabeth voihkaisi. ”Minä unohdin… Minä, Annabeth Chase, annan Harry Potterille, Ron Weasleylle ja Hermione Grangerille luvan tulla Puoliveristen leirille.”
Harry, Ron ja Hermione yrittivät uudestaan ja tällä kertaa he pääsivät seinästä läpi. Ron manasi yhä hiljaa hieroen takamustaan. Harry kommentoi, että Tylypahkan pikajunalle päästiin aika samantapaisella tavalla – King’s Crossin laitureiden yhdeksän ja kymmenen välissä olevan kaiteen läpi. Percy ja Annabeth johdattivat heidät mäkeä alas. Näky oli järisyttävä. Percy oli ikävöinyt sitä koko kouluvuoden. Vanhat kaksitoista mökkiä olivat entisellään ja niiden rinnalle oli ilmestynyt monta uutta mökkiä. Percy ei ollut kovin kaksinen matemaatikko, joten hän ei osannut sanoa, montako uutta mökkiä leirille oli ilmestynyt. Ihmisiäkin tuntui olevan paljon enemmän, mikä ei kyllä ollut mikään ihme, kun jumalat olivat ottaneet itseään niskasta kiinni ja tunnustaneet melkoisen määrän lapsiaan.
”Hei! Percy! Annabeth!” kuului huuto ja Percy näki miten lauma hänen ja Annabethin ystäviä juoksi heitä kohti. Percy näki äkkiseltään Stollin veljekset Connorin ja Travisin, Jake Masonin Hefaistoksen mökistä, Katie Gardnerin Demeteriltä, Will Solacen Apollonilta, Polydeukeksen ja monia muita siinä laajassa halaustakussa, jonka keskelle hän ja Annabeth joutuivat.
Päästyään irti Percy näki vähän kauempana Nicon ja Kheironin. Nico näytti paljon vanhemmalta kuin viimeksi kun he olivat tavanneet, mutta myös paljon terveemmältä, ja vaikutti siltä että hänelle olisi kertynyt muutama kilo lisää. Kheiron oli entisensä, mitä nyt hänen ruskea tukkansa oli enemmän takussa kuin yleensä. Percy pani iloisena merkille, ettei Harrya, Ronia ja Hermionea järkyttänyt se, että leiriohjaajana toimi kentauri.
”Perseus Jackson”, Kheiron tervehti. Percy tunsi punastuvansa. Yleensä kukaan ei puhutellut häntä hänen oikealla nimellään, ja Kheironkin vain silloin kun tämä oli ylpeä hänestä.
”Moi, Kheiron”, Percy vastasi. ”Ennen kuin kysyt mitään, Harry, Ron ja Hermione eivät ole puoliverisiä.”
”Sitä minä arvelinkin”, Kheiron totesi. ”Heidät olisi jo tunnustettu.” Sitten Kheiron asteli Harryn, Ronin ja Hermionen eteen. Kolmikon ympärille kerääntynyt ihmettelevä puolijumalalauma hajaantui päästääkseen ohjaajansa lähemmäs. ”Tervetuloa Puoliveristen leirille. Minä olen Kheiron, ohjaaja.”
Kheiron ojensi kätensä. Harry kätteli ensimmäisenä ja esittäytyi. Hermione oli seuraavana ja sitten Ron.
”Olemme Isosta-Britanniasta”, Hermione kertoi. ”Me tultiin tänne ensimmäiselle kenttätyölle. Me opiskellaan auroreiksi”, hän selitti yleisesti kaikille kuulolla olleille. Kun suurin osa oli edelleen ymmällään, Hermione puuskahti hiukan turhautuneena ja tokaisi: ”Aurorit ovat pimeyden velhojen metsästäjiä. Me etsitään erästä pimeyden velhoa, jonka huhutaan asuvan täällä Long Islandilla.”
”Aah, te olette varmaankin opiskelleet Tylypahkassa”, Kheiron tajusi äkkiä. ”Minä olen sangen ystävällisissä väleissä sikäläisten kentaurien kanssa”, hän vastasi Harryn ja Ronin kysymysmerkkejä muistuttaville ilmeille. ”Firenze on kertonut minulle teistä kolmesta paljon, enimmäkseen hyvää. En ole koskaan kuullut yhdenkään sen lauman jäsenen sanovan yhtä hyvää sanaa ihmisistä.”
”No, mikäs väenkokous täällä on?” kajahti samassa tylsistynyt ääni ja kaikki kääntyivät kannoillaan. Puhuja oli pikkuinen pulska mies, jolla oli leopardikuvioinen Havaiji-paita ja varsin punakat kasvot. Percy hillitsi irvistyksen. Hän ei ollut koskaan pitänyt herra D:stä. Ei hänessä olisi ollut mitään vikaa, mutta hän ei piitannut leiriläisistä viiden pennin vertaa. Herra D katseli leiriläisiä ylenkatseellisesti ja pysähtyi sitten Percyyn.
”Jaahas, Peter Johnson, olisi pitänyt arvata, että tämä on sinun tekosiasi”, herra D ivaili. ”No niin, ipanat, kokous on ohi, takaisin päiväjärjestykseen. Muutaman tunnin kuluttua on leirinuotio. No, liikettä!”
Kun herra D katseli muualle, Percy irvisti. Hän oli viettänyt neljä kesää leirillä, tämä olisi viides, eikä herra D muka vieläkään muistanut hänen nimeään. Hän sai kuitenkin muuta ajateltavaa, kun iso puoliveristen lauma korvautui Nico di Angelolla. Nico hymyili leveästi ja vaikutti muutenkin tyytyväiseltä.
”Hyvä että tulitte”, Nico sanoi. ”Täällä on ollut kuolettavan tylsää ilman sinua ja Annabethiä. Leirinuotiot kävivät erityisen pitkäveteisiksi.”
”No, Peter Johnson, selitäpäs mitä nämä kolme kuolevaista tekevät täällä”, herra D keskeytti. ”Minä oikein odotan selityksiäsi.”
Percy yritti hillitä ärsyyntymisensä, kun hän veti syvään henkeä ja vastasi: ”Harry, Ron ja Hermione metsästävät erästä pimeyden velhoa. Meidän bussiin iski kaksi hirviötä, en tiedä mitä ne olivat, mutta ilman heitä minulla ja Annabethillä olisi ollut paljon vaikeampaa saada ne pois päiviltä.”
”Sinä olet Dionysos”, Hermione sanoi äkkiä. ”Viinin jumala.”
”Hei haloo”, herra D tuhahti. ”Olettaisin, että nuoriso edelleen käyttää tuota termiä. Vaikka täytyy myöntää, että kovin moni kuolevainen ei olisi tuota tiennyt.”
Sitten herra D käveli takaisin leirille, luultavasti rentoutumaan päärakennuksella. Vasta kun hänestä ei näkynyt enää vilaustakaan, Kheiron alkoi puhua.
”No, meidän pitäisi keksiä, minne majoitamme teidät. Päärakennuksella on muutama vierashuone, ne voisivat varmasti käydä.”
”Kunhan on hyvä sänky, minulle kelpaa”, Ron tokaisi.
”Mitä kummaa se oli, että Dionysos, vai mikä se nimi olikaan, kutsui sinua Peter Johnsoniksi?” Harry kysyi Percyltä.
”Hän ei muka ikinä muista kenenkään meidän nimiä oikein”, Percy tuhahti. ”Teeskentelee, mokoma…”
”MINÄ KUULIN!”
Annabeth yritti pidätellä naurunpurskahdusta. Hermione katsoi Percyä jokseenkin moittivasti. Kun hän ja Annabeth olivat lähteneet katsomaan Athenen mökkiä (Annabeth halusi ehdottomasti esitellä Hermionelle Daidaloksen suunnitelmia), Harry ja Ron selittivät Percylle, että Hermionella oli vahva tarve totella auktoriteetteja ja noudattaa sääntöjä. Vaikka oli Hermione välillä rikkonutkin niitä. Mikäli Percy oikein ymmärsi, heidän viidentenä kouluvuotenaan he olivat perustaneet laittoman pimeyden voimilta suojautumisen ryhmän salaa, jotta olisivat voineet kunnolla harjoitella loitsuja.
”Pimento oli kamala akka”, Harry sanoi ääni raivosta täristen. ”Hän pani minut kirjoittamaan omalla verelläni ’en saa valehdella’ vaikka miten monta kertaa. Arvet ovat edelleen tallella.”
Harry kohotti toista kättään, niin että Percy näki kämmenselässä selkeästi sanat: En saa valehdella.
”Okei, meillä normikouluissa ei ole sentään noin kamalaa, vaikka ei minulla helppoakaan ole ollut. Kun on ADHD ja lukihäiriö, kaikki käy hankalammaksi.”
”Tuon minäkin allekirjoitan”, sanoi Nico. ”Terve, minä olen Nico di Angelo, Haadeksen poika”, hän lisäsi Harrylle ja Ronille.
”Ai, Percy mainitsikin sinut”, Harry muisti. ”Haades on nyt siis minkä jumala?”
”Kuolleiden. Ei tarvitse huolestua, en minä teitä vahingoittaisi. Minulla on parempaakin tekemistä kuin miettiä ihmisten tappamista vuorokaudet läpeensä.”
Johdattaakseen keskustelun muualle Percy ehdotti, että hän ja Nico esittelisivät leirin. Ron oli heti menossa, joten Percy oli varma, että tämä ja Harry pitäisivät leiristä. Olisipa Percy vain tiennyt, miten paljon ongelmia heille oli tulossa.
A/N: Tässä oli vähän muokkaamista, koska alunperin olin kirjoittanut Harryn ja Percyn välille melkoisen valituskilpailun. No, se oli ärsyttävä joten muokkasin sen.
No mutta joo, tässä on sitten ekan luvun viimeinen osa. Seuraavaksi toinen luku jahka saan mokoman valmiiksi^^
