Ficin nimi: Henkilökohtainen helvetti
Kirjoittaja: Hopeakettu
Haasteet: Fandom10
Fandom: Tuntematon sotilas -jjb lisäsi fandomin otsikkoon
Vastuuvapautus: Riitaoja, Lehto sekä loistokas Tuntematon kuuluvat Väinö Linnalle, minä vain yritän pilata kunnioittaa hänen työtään omalla tavallani.
Tyylilaji: Angst, drama, tunnelmakuvaus, vähän päälle triplaraapale, ahdistus & paniikki
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Ohimennen mainittuja kuolemia, pientä kuolemankaipuuta, kirosanoja
Yhteenveto: Riitaoja ummistaa kosteat silmänsä, painaa likaiset kasvonsa maata vasten ja huohottaa hätäänsä sammaleeseen koettaen kadottaa maailman ympäriltään.
A/N: Tämä perustuu suht puhtaasti omiin tuntemuksiini paniikkikohtauksen aikana – tai oikeastaan siihen tilanteen varjoon, jonka muistan näin jälkikäteen, eli pohjimmiltaan tämä on omien tuntemuksieni pilkkomista ja tutkiskelua ja makustelua, mutta toivottavasti ulkopuolinenkin saa tästä edes jotain irti (viihdettä omasta tuskastani, voi kuinka taiteellista… uhraudun tähtenne!). Ja kommentit ovat aina rakastettuja.
Henkilökohtainen helvetti
Riitaojan sydän tykyttää iholle hikisen kalvon ja kiihottaa hengityksen raskaaksi. Nuorukainen yrittää pakottaa itsensä tarttumaan sammalmättäälle paiskaamaansa aseeseen ja toimimaan, mutta maata repivät räjähdykset, konekivääreiden kurkuista karkaava loputon karjunta ja kuolleina maahan kellahtelevat miehet saavat hänen kehonsa ja mielensä halvaantumaan pelosta. Hän ei kykene hievahtamaankaan kauhultaan; hän tahtoo vain pois pois pois, pois sodan kuolemanhajuisesta maailmasta, pois tajuntaansa valtaavasta helvetistä.
Jumala minä kuolen älä tapa älä tapa älä ei minä kuolen
Rähmällään makaava Riitaoja on varma, että hän kuolee siihen paikkaan. Mutta ei niinkään luodinosumaan tai räjähteeseen, vaan itsestään siihen järjettömään pelontunteeseen, joka raastaa häntä saaden alavatsan jäätymään, kädet vapisemaan ja valtimot kirkumaan, tunteeseen, joka on seurannut häntä aina kotoa lähdöstä asti ja iskenyt kiinni jokaisessa vastaavanlaisessa tilanteessa. Vaaninta, hyökkäys, vaaninta, hyökkäys; loputtomalla piirileikillään pelko ja ahdistus ovat uuvuttaneet nuorukaisen jo valmiiksi heikon mielen sen kestokyvyn rajoille asti. Jopa ulospäin näkyy, ettei kaikki ole kunnossa; suuret silmät tuijottavat kauhusta kankeina tyhjyyteen, kypärä on putoamaisillaan päästä ja aserasvan tahmaamat sormet kourivat pakokauhuisesti pehmoista maata. Kylmä oksennus lipoo jo vatsan seinämiä saaden hoikan vartalon vavahtelemaan yökkäyksistä.
– Saatanan tonttu, yritä nyt ees!
Lehdon halveksuva, roiskuvan syljen saattelema mylvintä ei saa nuorempaa miestä sisuuntumaan, vaan käpristää tämän entistä pienemmäksi. Riitaoja ummistaa kosteat silmänsä, painaa likaiset kasvonsa maata vasten ja huohottaa hätäänsä sammaleeseen koettaen kadottaa maailman ympäriltään. Mutta mikään ei auta – hän tunkee lismaiset sormensa syvälle korviinsa, mutta tykkien jylinä on liian kovaa hälventyäkseen, eikä mies pääse irti pelottavan pirstaloituneesta tunteesta, vaikka olisi kuinka kaivautunut maahan. Kauhu rusentaa Riitaojan aivoja ja sydän hakkaa eikä hän kykene tarraamaan ajatuksiaan mihinkään; samassa paniikki räjähtää hänen päässään maalaten kaiken kirkkaanvalkoiseksi, ja ahdistuksen luoma paine saa kovimmatkin äänet etääntymään omituisesti. Hetken maailma on pelkkää ahdistusta ja pelkoa ja paniikkia vailla kunnolla määriteltävää kohdetta, sillä ei se ole sota tai kuolema, mitä Riitaoja pelkää näin kovasti; se on jotain aivan muuta, joka vain ruumiillistuu siinä kaikessa.
Sen lyhyen mutta mieltäraastavan hetken ajan hän jopa toivoo kuolevansa.
