Missä on sun sydämes? ||| Sallittu, Oneshot, Hermione/?

[Shute]

Kirjoittaja; Shute
Ikäraja; Sallittu
Tyylilaji; fluffy
Paritus/Hahmot; Hermione/?
Vastuuvapaus - En omista hahmoja, Rowlingin ovat ne.
Varoitukset - jos ficissäsi on jotain jonka lukeminen voi järkyttää, esim. raiskaus, insesti, väkivalta
A/N; Joo, en oo kirjottanu ficcejä tänne yli puoleen vuoteen, eli järkyttävää tekstiä tulossa :--D Ja epätavallista mun ficeissä; puhekieltä.


Me istuimme siinä. Vierekkäin. Maailman huipulla.
Vain me kaksi siellä, nähtiin koko kaupunki, katsottiin ja oltiin hiljaa. Mitäpä sitä tunnelmaa sanoilla pilaamaan.
Pitelit musta kiinni, lujasti, tiukasti. Tarpeeksi voimakkaasti. Ei sillä että olisin yrittänyt karata, mutta ei sitä tiedä millon päättää lähteä. Mä en päättänyt, en voinut. Jättää sua. Siihen.

Kesätuuli puhalsi hiuksiini, liehutti niitä lempeästi kasvoillasi. Kiharani sekoittuivat sinun punaisiin hiuksiisi, kauniisti, rohkeasti. Yksinkertaisesti oltiin kauniita yhdessä. Ei erikseen, vaan kahdestaan.

"Etsin ihmettä, etsin säveltä."

Kuiskauksesi korvaani lämmitti. Huumasi. Oli vain herkkä ja sydämmellinen, sellaista mä silloin kaipasin. Ja kaipaan aina.

Aurinko värjäsi taivaan, värjäsi meidät. Tai pelasti meidät. Pelasti meidät siltä, ettei tiedettäisi keitä oltiin. Mutta me tiedettiin, tiedetään, aina auringonlaskussa. Se on me. Me olemme se. Mutta kukaan ei ole mitään ilman sitä. Auringonlaskua. Ja meitä.

Viimeisteltiin kaikki, suudeltiin, pidettiin kiinni. Ja katsottiin meidän kaupunkiamme. Meidän paikkaamme, minne me jäätäisiin. Asuttaisiin. Rakasteltaisiin. Siellä niin. Kunhan vaan jaksettais, aina olla kahdestaan. Tai yhdessä. Ei sitä tiedä, millon tuuli meidät erottais. Siksi otettiin siitä illasta kaikki irti. Helposti.

Painoit huulesi suullenni, intohimoisesti, tulisesti. Rakastit mua, sehän oli selvä. Ja mä rakastin sua, ilmiselvää sekin. Kaikki oli täydellistä, upeaa, ihanaa, herkullista ja kerta kaikkiaan romanttista. Oltiin kuin Odysseus ja Penelope, rakastavaiset joita matka ei pilaisi. Kunhan vaan oltiin yhdessä, täydellisiä.

Siinäpä se.

Joskus sellainen täydellisyys..

..vaan on liikaa.

Ja rikkoo sydämen.

Ja hitto, niin se teki mullekin. Meillekin. Auringonlaskulle.

Elämälle.

[Lils]

Ron/Hermionea jos oikein tulkitsin, ja hitsi kun tykkään. <3

Oli vain herkkä ja sydämmellinen,

Sydämellinen. : )

Ei sillä että olisin yrittänyt karata, mutta ei sitä tiedä millon päättää lähteä. Mä en päättänyt, en voinut. Jättää sua. Siihen.

Tällaiset hiuksenhienot erot tekevät ihania vaikutelmia! Tässäkin pidin siitä, miten pieni oli raja karkaamisen ja lähtemisen välillä, miten heillä tavallaan oli se vapaus lähteä ja näin. (Ja sitähän he lopuksi käyttivätkin, vai?)

Fic oli tavallaan kuin kliseinen rakkauslaulu: meillä on kaupunki ja ikuisuus, oho, ei ollutkaan, mutta tavallaan kuitenkin hyvin erilainen, ehkä juuri ficcimuotonsa takia. Tässä oli sellaista nättiä kuvailua, josta sai hyvin tulkintaa eikä puhekielikään tökkinyt kuin vähän (mikähän siinä on, kun se on niin vaikea yhdistää sujuvasti Potter-ficceihin), se katkonaisuus pisteillä toimi oikeastaan hyvin ja teki sen hetkellisen tunnelman. Pidän yleensäkin tuollaisista ”istumme kaupungin katolle ja näemme sen kaikkialla, aurinko laskee”-tyyppisistä hetkistä, ne ovat kauniita ja todellisia ja ikimuistoisia, ja ficeissä kovin kauniita. Tässäkin päällimmäisenä jäi mieleen ehkä juuri se kattotunnelma ja vapaus, tuuli hiuksissa ja hiukset kutittamassa nenänpäällä. Voooi.

Tässä  oli kuitenkin myös se tarina, se pettynyt lopetus, ja pidin siitäkin. Yltiöromanttisuus on usein vähän yäk, ja tämä olisi ehkä jäänyt tyhjänpäiväiseksi, kliseiseksi, jo nähdyksi fiilistelyksi ilman tuota. Pidin siitä, miten kaikkea ei kerrottu, mutta koko ficin idea, se onnellisuuden huokuminen ja kaikki ylitsevuotava söpöys kääntyi vastaan, ”kohtalo temppuilee” ja he ovat jälleen yksin.

Pidin tästä paljon, kiitoksia kovasti!