A/N: Osaa kaksi. Hope u like it.
Kommenttia?
Tämä ei nimittäin ollut tarina siitä helpoimmasta päästä.
2/2
Sunnuntaiprobleema
Kello löi tik tak kahdeksalta aamulla. Oikeastaan kello oli tikittänyt samaa tahtia tunnin toisensa perään, joka toinen sekunti – kello jätätti, ja pahasti. Vaan eipä sillä, että ajalla olisi ollut kovinkaan suurta merkitystä Magnuksen käsivarsien kuristusotteeseen jumittuneelle Alecille, Alec kun ei voinut sieraintaan väräyttää, saati sitten porhaltaa puukko kourassa Instituutin takapihan demoniristiretkelle. Alec ei tahtonut Magnuksen havahtuvan unesta, johon tämä oli viimein vaipunut kitattuaan päänsä täyteen punaista ja ruostetta kirkkaampaa. Alec ei tahtonut Magnuksen avaavan silmiään, joista heijastui suru. Alec ei tahtonut Magnuksen raottavan huuliian, joilta putoilisi murhe. Alec ei tahtonut Magnuksen koskettavan poskeaan, kuin Alec olisi ollut vain harhaa, kuva unesta, jossa kaikki oli kuin oli ollut ennen. Alec ei tahtonut Magnuksen kyyristyvät patjankulmaan sykkyrälle ja itkevän. Alec ei tahtonut kohdata Magnuksen surua, Alec oli pelkuri, perääntyjä. Alec ei tahtonut sanoa enää sanaakaan – Alec ei tahtonut satuttaa. Siispä Alec makasi hiljaa aloittaan, hädin tuskin hengitti. Alec antoi Magnuksen paeta todellisuutta, joka ei ollut diskopalloilla tanssimista, sen Alec oli Magnukselle velkaa. Magnus oli onnistunut unohtamaan Alecin sanat sekunniksi, minuutiksi, tunniksi poikineen – Magnus nukkui huulet mutrussa, silmät ristissä, sikkuralla.
Vaan Alec ei ollut ollut yhtä onnekas, Alec muisti huudon, häpeän ja hyvästit, joita ei ollut tarkoitettu heitettäviksi, ei koskaan. Alec muisti koston, särön, sirpaleiksi särkyneet sydämet. Alec muisti eteisen seinää vasten valahtaneen Magnuksen, kämmenen kuvan poskellaan, lukon, joka loksahti eteen onnen, taakse viimeisen suudelman. Alec muisti heijastuksen ikkunassa, ruudun takana keskisormeaan vilauttavan varjon, surun juonteiden juoksun poikki kasvojen, joille hymy ei aikonut palata. Ei vaaleanpunaisten sälekaihdinten raoista paistava aurinko ollut herättänyt Alecia, Alec kun ei ollut sulkenut silmiään alkuunkaan. Alec ei ollut tahtonut nukahtaa – Alec ei ollut voinut nukahtaa, ei voisi ehkä enää koskaan. Alecille riitti painajaiseksi Magnuksen itku, kyynelet, jotka Alec oli yömyöhällä pyyhkinyt peitonkulmaan, mutta joita ei edes aika voinut kuivata. Alec ei ollut tahtonut hukkua muistoon, jonka kourissa Magnus oli houraillut, huohottanut, huutanut – huutanut Alecia, ei Alecille. Alec oli pettänyt, ja silti Magnus kaipasi, anoi anteeksi. Alec oli jättänyt, ja silti Magnus etsi Alecia, kuljetti sormiaan tämän kalpeilla kyljillä, puristi tiukasti kainaloonsa. Alec oli kieltänyt, ja silti Magnus rakasti, tai ainakin luuli rakastavansa.
Eikä Alec siksi hennonut herättää velhoa, katsoa syyllisenä tämän meripihkaa lainehtiviin silmiin. Alec pelkäsi, pelkäsi sanojaan, tekojaan, sitä, ettei saisikaan koskaan anteeksi. Sillä ilman Magnusta Alecilla ei ollut mitään, ilman Magnusta Alec oli tuuliajolla vailla purjeenriekaletta, johon lopulta hirttäytyä. Ilman Magnusta Alec eli katatonisessa tilassa, sinisilmiensä aavalla ulapalla, jolta ei ollut paluuta. Ei Alec voinut raastaa velhon pitkiä sormia paljailta vyötäisiltään, kierähtää kanariankeltaiselta patjalta saappaisiinsa, kiskoa jalkaansa farkkuja. Alec ei voinut noin vain unohtaa Magnusta, kellauttaa tätä kerälle peiton alle selvittämään päätään viinistä, joka oli Alecin tähden ryypätty. Alec ei voinut olettaa, että Magnus vielä joskus nousisi, että Magnus ylipäätään tahtoisi enää nousta. Alec ei voinut hipsiä keittiöön kahville vielä viimeisen kerran, kitata kuumaa ja mustaa kurkkuunsa, laskea kuppia pöydälle Magnuksen mukin vierelle. Alec ei voinut olla tarttumatta mustekynään, tuhertamatta viestiä sanomalehtipinkkaan, kadota jälkeä jättämättä Magnuksen krapulasta. Alec ei voinut tassutella ovelle, jonka oli kerran lyönyt kiinni – ei yksin, ilman Magnusta. Alec ei voinut astua tuuleen, jossa ropisivat kyynelet, kumartua sateenvarjon alle, lähteä pois eikä koskaan palata – Alec ei edes tahtonut enää lähteä, Alecilla oli Magnus, tai ainakin oli joskus ollut.
Magnus kierähti kyljelleen, Alecin päälle. ”
Alec.”
Magnuksen kyljessä oli mahdoton nukkua, sen Alec oli saanut pikkutunneilla karvaasti kokea – Magnuksen darrapaini ei ollut uinumisen arvoinen löylytys. Vaan eipä sillä, että Alec olisi voinut ripsiään räpäyttää, uni kun ei ollut velhonnielijöitä varten. Alec ei ollut osannut nukahtaa, sulkea silmiään ja vajota läpi mustanpuhuvan tähtitaivaan. Alec ei ollut osannut antaa olla, pudota painajaiseen, johon eksyä. Vuosikausia Alec oli viettänyt yön toisensa perään kuunnellen Jacen rohinaa jaetusta makuupussista haaveillen, tosin tätä nykyä lähinnä korviaan runtelevaa räminää sadatellen. Jace oli vastannut herätyskellon toimesta joka kuudes sekunti, pitänyt Alecin valveilla viikon jokaisena yönä. Silti Jacen seinän takana Alec oli saanut silmänsä suljettua – Jace oli ollut turvallinen, toisin kuin Magnus terävine hampaineen ja rakennekynsineen. Magnuksen kainalossa Alec oli alkaa hyperventiloida – Alec oli vielä aivan liian syvällä kaapissa, jossa ei ollut hätäuloskäyntiä. Alec ei ollut valmis, ei olisi ehkä koskaan. Kuoriessaan seeprahaalarin Magnuksen yltä, Alec ei ollut voinut katsoa kuin viiltohaavoja velhon ranteissa, mustelmia suupielessä ja ohimoilla, ei tämän kullanruskeaa vatsaa, paljaita lanteita – Alec oli pelännyt liikaa, hävennyt omaa itseään, tirkistelyään. Alec ei ollut tahtonut tirkistellä – Alec oli tahtonut ottaa jalat alleen ja juosta, mutta yhtä kaikki, siihen hän oli jäänyt, velhonsa käsivarsille velho käsivarsillaan.
Mutta ei Alec ollut saanut unta. Alec ei ollut nukkunut silmänräpäystäkään kivulta, joka poltti tuuleen karanneita sirpaleita, jotka vielä viikko takaperin olivat olleet sydän, joka tietämättään rakasti. Alec ei ollut nukkunut sekunnin murto-osaakaan mustelmilta, jotka painuivat hänen pimeässä valkoisena loistavalle iholleen kuin mustetarhrat. Alec oli ansainnut jokaisen iskun, naarmun, verta pisaroivan haavan viimeistä ruhjetta myöten – jokainen lyönti oli sana, jonka Alec oli huutanut kuuroille korville, mykille huulille, sydämelle, joka ei ollut enää ennallaan illan jälkeen illan, jona Alec oli kuiskannut viimeisen kerran – kuiskannut vihaavansa. Ja Alec kesti nyrkit, jotka kutittelivat kylkiluita, kasvoja, varjoihin painuneita silmäkulmia, jotka kastuivat äänettömistä kyynelistä. Ehkä Alec oli joskus huutanut, vaan viimein oli tullut aika pitää suu supussa ja niellä sanojensa seuraukset, kipu, joka viilsi kuin sekundasteele. Sanat survottiin takaisin suuhun, joka ne oli ilmoille huutanut, niillä syytellyt, satuttanut – Alecin oli aika maistaa omaa lääkettään, vihaa, jonka oli antanut särkeä sydämen tai kaksi. Ei Magnus oikeita suoria unissaan iskenyt, siitä Alec oli varma. Ei, Magnus ei ollut sammunut aikoen vedellä viinapulloja aina aamunkoittoon ja sen yli – Magnus oli unessa, joka ei ollut unta. Magnus nukkui, mutta oli silti hereillä. Ja vaikka Magnuksella olisi ollut aihetta hymyillä, hän itki.
”
Alec – älä mene.” Magnuksen käsivarret kiertyivät Alecin vyötäisille, sormet tanssivat ristiselällä, bokserien kuminauhalla. Alec värähti.
Alecilla oli ollut koko yö aikaa ajatella, rypeä itsesäälissä ja itkeä pillitää. Alecilla oli ollut koko kuhmujen, kylmänhien ja kieriskelyn täyteinen yö aikaa vatvoa virheitä, jotka olivat jääneet taakse, eksyneet vällyjen väliin, virheitä, jotka odottivat huomisessa, ajassa paremmassa. Alecilla oli ollut aikaa kaivaa esiin unohdetut sanat entisestä, kelata, kuunnella. Alec saattoi muistaa riidat, raivon ja rakkauden, joka ei ollut antanut periksi kuin yhden ainoan kerran – sen kerran, kun Alec ei ollutkan osannut enää antaa anteeksi. Alec oli lähtenyt, läimäyttänyt kiinni lukon, joka oli kaikki, mitä hänellä oli koskaan ollut – Alec oli jättänyt Magnuksen, se oli virhe täynnä tuskaa, jonka veroista Alec ei ollut kokenut Magnuksesta puhumattakaan. Alecilla oli ollut aikaa kasata virheiden taakka harteilleen uudelleen ja uudelleen, purkaa pakaasit ja pakata kuormaan yksinäinen kyynel lisää. Alec oli saanut Magnuksen itkemään, sinisilmänsä itkemään – kaiken takana oli Alec, itkun takana oli Alec. Alec oli se, joka oli mennyt, kadonnut Brooklynin pimeään. Alec oli se, joka oli kieltänyt rakkauden kerran jos toisen ja yhä edelleen. Alec oli se, joka ei osannut myöntää rakastavansa, vaikka rakasti, rakasti Magnusta enemmän kuin mitään muuta.Alecilla oli ollut aikaa hävetä virheitään itku kyynelkanavissa poltellen, kyynelet ryöpyten suolaputouksena poskille. Alecilla oli ollut aikaa hävetä silmät päästään.
Magnuksen käsi hakeutui Alecin lapaluun kaarelle, riimukirjaimille niskaan. ”
Alec – Alexander – missä sinä olet?”
Alec oli tekopyhä. Alec oli pelkuri, se, joka ei ollut koskaan osannut olla rohkea. Alec tahtoi olla näkymätön, poissa sieltä, missä silmät seurasivat, katseet kiertelivät, etsivät uhreja. Alec ei ollut tahtonut kenenkään näkevän, ei edes Isabellen, joka oli tiennyt niin kauan, kuin Alec jaksoi muistaa. Alec ei ollut tahtonut kenenkään kuulevan, etenkään kultatukkaisen ja kuvankauniin Jacen, joka tätä nykyä tiesi paremmin kuin hyvin, ketä isoveli rakasti, tai ainakin oli ennen rakastanut. Ei Alec enää Jacen perään haikaillut, Alecilla oli ollut kohde kiikarissa, jonka linssi oli jo särkynyt sydämen rinnalla. Alec ei tahtonut kenekään puhuvan, mutta Isabelle oli supattanut sivu suunsa, laverrellut Alecin salaisuuden muulle maailmalle, sille planeetan puolikkaalle, jonka Alec ei ollut tahtonut saavan vihiä siitä, missä Alec tapasi yönsä viettää, tai oli ennen tavannut. Alec ei ollut tahtonut kertoa – Alec ei edes ollut osannut kertoa, Alec oli aina pelännyt liikaa. Alec oli tahtonut hiipiä varjoon, joka Isabellesta lankesi, varjoon, joka kasautui Jacen jalkojen juuren päivänpaisteella, varjoon, jonka Maxin silmälasit polttivat Instituutin lattiamattoon. Alec oli tahtonut kätkeytyä Klaavilta, vanhoilta kravattikauloilta, jotka eivät tienneet, millaista oli olla erilainen, heteroiden hylkäämä.
Ja sen ainoan, joka ei olisi kääntänyt selkäänsä, Alec oli suistanut alkoholismiin, hukuttanut pulloon täynnä punaista. Alec oli viillellyt Magnuksen sydämen kappaleiksi, murskannut, murjonut. Magnus oli valinnut eutanasian, Magnus oli tahtonut nukkua pois huudon, joka Alecia piinasi painajaisissa, unessa, valveilla. Magnus oli kulautellut kurkkuunsa vihaa väkevämpää, kunnes peukalo painui suuhun ja ripset poskelle, jolle pulppusivat pisarat, joita ei viinalla voinut huuhtoa likakaivoon – itkua ei kuuraa puhtaaksi puhtaaksi punaviini, ei humala. Magnus kesti kyynelet, Magnus maksoi kanveesista pitkän porun. Se ainoan, jonka tähden Alec oli raottanut kaappinsa skininkestävää ovea, hän oli jättänyt heitteille, hylännyt alle sateenkaarilipun, jota kantamaan itsekin kuului – kyllä Alec sen tiesi, oli aina tiennyt. Herra Inkvisiittori, jopa Isabelle oli tiennyt sen! Sen ainoan, jota Alec oli koskaan todella rakastanut, hän oli ravistanut irti ranteestaan, karistanut lahkeensa laskoksesta. Alec oli riuhtonut ja raastanut – Alec oli lähtenyt ovet paukkuen ja housut kintuissa, Magnus kun ei luovuttanut riuhtomatta. Sen ainoan, jonka takia Alec eli, hän oli joutunut lopulta keräilemään palasina kylmältä asvaltilta, jolle oli lasinsirujen seassa särkynyt rakkaus, viimeisen illan jäljiltä korjauskelvoton, vajavainen. Sen ainoan, jonka viereen Alec oli öisin käpertynyt, hän oli joutunut hyssyttämään uneen vailla suudelmaa, kuiskausta, kosketusta.
”
Alec – tule takaisin,” Magnus henkäisi rutistaen Alecin keuhkot tyhjiksi kuin kertakäyttölakkapullon.
Ja Alec kiersi käsivartensa tiukasti Magnuksen ympärille, puristi takaisin, kunnes velho haukkoi henkeä – Alec ei tahtonutkaan enää päästää irti. Alec tahtoi Magnuksen, tämän krapulankalpeat kasvot, mustelmille painuneet luomet, tummat kaaret poskipäillä. Alec tahtoi Magnuksen, tämän sinisenkirjavat silmäkulmat, leualle kyynelpurona noruneen mascaran, viinankatkuisen haukotuksen. Alec tahtoi Magnuksen, tämän tahmean tukkutukan, geelisiilin ja kimalteen korvannipukoilla. Alec tahtoi Magnuksen, tämän solisluiden kuopan, vatsan, kaiken lanteista alaspäin varpaat mukaan lukien. Magnusta katsellessaan Alec ei osannut hävetä, haalistua, häilyä näkymättömiin. Magnusta katsellessaan Alec ei nähnyt mitään väärää rakkaudessa, jota ei koskaan kuulutettaisi julki kirkon katedraalissa, jolle ei kirjoitettaisi vihkivaloja, josta ei syntyisi punanaamaisia pentuja sairaalasänkyyn, taksin takapenkille tai lentokoneen lattialle. Magnusta katsellessaan Alec ei ajatellut inhoa Inkvisiittorin kasvoilla, vanhempiensa vihaa, Isabellen katuvaa katsetta – vasta Magnuksen kadotessa kauas pois suihkuverhon tuolle puolen Alec saattoi nähdä totuuden, jota ei olisi tahtonut kohdata. Magnusta katselleessaan Alec unohti velvollisuutensa, vyön, kellokortin, joka tuli leimata aamukuudelta. Magnusta katsellessaan Alecilla oli kaikki, mitä saattoi toivoa, tai ainakin oli ollut.
”Minä olen tässä”, Alec kuiskasi ääni väristen, kädet täristen. ”Magnus, minä olen tässä.”
Ehkä Alecin olisi ollut aika lähteä livohkaan, luikerralla vastuusta vielä viimeisen kerran, livahtaa tiehensä anteeksi pyytämättä. Ehkä Alecin olisi ollut aika läpsytellä lätäköiden poikki Instituutille tykkituleen – uusi päivä, uudet teilaustyöt, tapot kutsuivat ahoi, kaikki miehet serafiteriin. Ehkä Alecin olisi ollut aika antaa vain olla ja unohtaa, kuten Isabelle teki haltiaa vaihtaessaan, tai Jace katsoessaan läpi sormien Claryn vampyyrikokeiluja – mennyt on mennyttä, mitäpä turhasta tuskasta. Ehkä Alecin olisi ollut aika ottaa steeleensä irvistyksestä Magnuksen kasvoilla, suupielistä pilkistävistä kulmahampaista, joilla saattoi raadella muutakin, kuin kaulahuivin hapsuihin kätkeytyviä fritsuja. Ehkä Alecin olisi ollut aika katkaista aortta niin ikään napanuoran puutteessa – mennä, eikä koskaan palata. Ehkä Alecin olisi ollut aika antaa armonisku, survoa pari sydämiä alas hissikuiluun ja heitellä konfletteja päälle. Ehkä Alecin olisi ollut aika riuhtoa tiensä vapauteen, kiivetä kanariankeltaiselta patjalta, purra huulensa verille. Ehkä Alecin olisi ollut aika jättää rauhaan Magnus, ja ruveta ikisinkuksi ennen kuin oli liian myöhäistä marssia huoltoon sydänkirurgiselle teholle. Mutta Alec ei tahtonut – Alec ei tahtonut livistää elämästä, josta Magnus oli tehnyt elämisen arvoista.
Alec puhalsi mustat piikit Magnuksen kasvoilta, suki kiharat korvan taa. ”Magnus, avaa silmät – minä olen tässä.”
Magnus rypisti otsaansa. ”Sinä olet unta – Alec on vain unta, ääni minun päässäni, jossa viime öinä on asunut enemmän harhoja kuin Cosmopolitaneita Jacen kalsarikorissa.”
Alec nielaisi. ”Minä en tiedä, millaista likapyykkiä Jace huoneessaan hautoo.”
”Ei, etpä tietenkään”, Magnus mutisi nuollen ruosteenpunaisia suupieliään – viiniä, verta, kyyneleitä, ”Alec ei koskaan pengo velipuolensa jemmoja, sen velhoeksä hoiti enemmän kuin mielellään.”
Alec kurtisti kulmiaan. ”Ja minä luulin, että sinä vietit tunnin suihkussa – purin kynnet verille kyynärpäihin saakka kuunnellessani avaimenreiästä äidin kaulinmarssia keittiön suunnalla, ja sinä stalkkasit Jacen kalsareita?”
”Harhat eivät pureskele”, Magnus huomautti kääntäen selkänsä Alecille – asia loppuunkäsitelty.
Vaan Alec ei aikonut luovuttaa niin helpolla, häipyä pahan sään aikana, luikkia Instituuttiinsa vyö koipien välissä roikkuen. Alec oli jäänyt, antanut periksi, antautunut – Alec ei aikonut mennä, Alec ei tahtonut kohdata Jacen katsetta, Isabellea, vanhempiaan, joiden naamasta saattoi lukea epäilyksen. Alec oli tehnyt valintansa, valinnut Magnuksen. Alec kampesi Magnuksen vasten rintaansa, koitti unohtaa tämän olevan alasti, epäonnistui, ja punastui korviaan myöten. Alec kiersi Magnuksen kylmät sääret polvitaipeisiinsa, kuljetti sormiaan pitkin tämän paljasta vatsaa, kylkeä, peitonreunan alle katoavia vyötäisiä aina ristiselälle saakka. Alec tunsi Magnuksen hengityksen kaulallaan, ripset poskellaan, kädet niskansa takana. Alec kiipesi Magnuksen lanteille, kietoutui velhoon ja untuvatäkkiin, jotka molemmat tuoksuivat vaniljalta – Magnukselta. Alec kumartui, painoi huulensa Magnuksen huulille, joilla yhä maistui viini, punainen rosé. Magnus henkäisi Alecin huulille – Alec ei ollut koskaan suudellut, se oli aina ollut Magnus, joka tyrkkäsi pojan hellästi vasten kivisenää ja hyökkäsi. Alec tunsi Magnuksen vastaavan epäröiden suudelmaan – harha maistui Alecilta, pepsodentpurkalta, pepsimaxilta, ei harha ollut harhaa ollenkaan. Alecin huulet vaelsivat pitkin Magnuksen poskea, poimivat kuivuneet kyynelet, itketyn itkun.
Magnus reväytti silmänsä auki, pupillit kaventuivat auringonpaisteessa. Magnus räpytteli silmiään, kirosi keskitaivaalla möllöttävää kaasupalloa ja iski otsansa tyynyyn, joka oli veden- vaan ei kyynelenkestävästä kajalista musta. Alec pyyhki tahrat Magnuksen kasvoilta, hiuksista, ja laski päänsä tyynylle tämän siilin vierelle. Ja Alec odotti, kunnes Magnus sai selätettyä auringonpaisteen, rullattua luomensa levälleen. Alec odotti, kunnes Magnuksen katse tarkentui ja huulille levisi surullinen hymy, irvistys. Alec odotti, kunnes Magnus yritti irrottautua hänen otteestaan, kiskoa kätensä vapaaksi, kieräyttää Alecin lattialle. Mutta silloin Alec ei enää odottanut –ei voinut odottaa. Alec piti kiinni velhostaan kuin hengenhädässä – Alec ei voinut päästää irti, ei enää. Magnus repi, raastoi ja rimpuili Alecin sylissä, mutta Alec ei antanut periksi, vaan kiristi käsivarttensa otetta tämän vyötäisillä. Magnus puri ja potki, mutta Alec kesti kivun, iskut, uuden kerroksen mustelmia. Magnus tahtoi pois, Alec taas kulkea mukana. Alec ei tahtonut enää erota, hypätä vielä ulos ikkunalaudalta ja kuolla kyynelet vesilätäkköön sulaen, ei, sen aika tulisi vasta minuuttia myöhemmin. Alec ei tahtonut mennä vain, koska Magnuksella oli vuosisadan krapula – Alecilla oli jotakin sanottavaa ennen potkua farkuntakamukseen, ilmalentoa asvaltille. Alec käänsi Magnuksen kasvot vasten omiaan, kuiskasi tämän korvaan viimeisen sanan, jolla enää oli merkitystä. Ja Magnus katsoi Alecia ja Alec Magnusta sanaakaan sanomatta – muita sanoja ei tarvittu.
Magnus oksensi laidan yli aamutossuun, pulautti punaista viiniä Alecin hylätyille farkuille ja haalariin, joka oli kurasta ruskea. Mutta Alec ei välittänyt, vaikka suudelmat maistuivat sapelta – Alecilla oli Magnus, eikä muulla ollut merkitystä.
*
Pojan pienen
unohti eilinen
pojan pienen
erilaisen
Pojan pienen
jätti huominen
pojan pienen
sinisilmäisen
Pojan pienen
vei aamu varhainen
pojan pienen
korppitukkaisen
Pojan pienen
puhalsi puuska yksinäinen
pojan pienen
luokse entisen rakkauden
*Sitä kommenttia?
