Nimi: Ei koskaan
Kirjoittaja: Daylight
Fandom: Salatut elämät // sensaatio siirsi fandomin ensimmäiseksi otsikossa
Paritus: Elias/Lari
Ikäraja: K11
Genre: angst, one-shot
Vastuuvapaus: En omista hahmoja tai mitään muttakaan tekstistä tunnistettavaa.
Summary: En ollut ennen ajatellut itsemurhaa sen koommin, mutta nyt, kun olin pettänyt rakkaimman ihmiseni luottamuksen, ajatus oli ollut järkeenkäypä. Mulla ei ollut enää mitään.
A/N: Ensimmäinen ficcini, jonka laadusta varmasti huomaa, mutta mitäpä tuosta. Idea lähti päätösjakson tapahtumista ja halusin juuri ennen tauon loppua kirjoittaa oman visioni Larin isän reaktiosta. Kaikki muu on sitten vain tehostusta.
Ei koskaan
Katselin alapuolellani kohoavaa kiviröykkiötä. Kengän kärkeni oli uhkaavan lähellä kallion reunaa, mistä voisi yhdellä askeleella päättää kaiken ja viimeinen näky olisi nuo kivet. En ollut ennen ajatellut itsemurhaa sen koommin, mutta nyt, kun olin pettänyt rakkaimman ihmiseni luottamuksen, ajatus oli ollut järkeenkäypä. Mulla ei ollut enää mitään.
Säpsähdin puhelimeni soittoääntä. Katsoin ruutua, mikä ilmoitti Larin yrittävän tavoittaa mua. Vaikka sormeni hakeutui ikävää tuntien vastauspainikkeelle, tiesin ajatuksieni olevan liian sekaisin puhuakseni, joten painoin punaista luuria päättäväisesti.
Tuuli pörrötti hiuksiani ja sai vilunväreet kulkemaan lävitseni. Jo kauan silmistäni ulos yrittäneet kyyneleet onnistuivat karkaamaan lopulta. Tunsin ne kylminä puroina kasvoillani pakkasen iskiessä niihin. Suljin silmäni, jotta en näkisi ympärilleni ottaessani viimeisen askeleeni. Näin mielessäni kuvan kasvoista, jotka kuuluivat sille, joka oli soittanut, jota kaipasin. Ne kasvot olivat harmikseni totiset ja hieman myös vihaiset, eivät iloiset, niin kuin toivoisin. Avasin suuni, vaikka tiesin tämän olevan vain mielikuvitusta.
"Mä tykkäisin enemmän, jos sä hymyilisit", sanoin virnistäen itsekseni.
"Ja mä tykkäisin enemmän, jos tulisit pois sieltä", silmäni rävähtivät auki kuullessani takaa tutun äänen. Käännyin ympäri kohdaten Larin todelliset, mutta tällä kertaa järkyttyneet kasvot. Tuijotin häntä hymyillen pienesti, odottaen, yrittäen painaa noiden kasvojen jokaista yksityiskohtaa mieleeni. Niitä reunustava, lyhyt, tumma tukka, siniset silmät ja täydelliset huulet, joita olin suudellut autuaasti. Joita olisin halunnut suudella vielä monta, monta kertaa, mutta tämänhetkinen tilanteeni ei vaikuttanut lupaavalta sen suhteen.
Lari katsoi mua odottavasti, mutta en ollut aikeissakaan liikkua. Kuin ajatukseni lukien hän otti muutaman askeleen puolestaan mua kohti.
"Mitä sä teet?" Lari kysyi hiljaa. Avasin suuni vastatakseni, mutta suljin sen tajutessani, etten oikein itsekään tiennyt, mitä olin tekemässä. Sen sijaan aloin vuodattamaan jotain sekavaa.
"Ongelma on siinä, mitä mä tein. Mä petin sun luottamukses. Mä en ollut sun tukena, kun sä eniten sitä tarvitsit. Mun ei olis ikinä pitänyt huutaa sulle", höpötin kyynelten saattelemana. Puristin silmäni kiinni ja ravistin päätäni turhautuneena. Älä nyt idiootti itke.
"Älä sitä mieti. Sulla oli oikeus siihen. Ja...nyt sun ei enää tarvitse murehtia siitä. Mä kerroin faijalle", lauseen lopussa yllätyin niin, että unohdin hetkeksi, missä seisoin ja horjahdin taaksepäin. Lari syöksyi käsi ojossa mua kohti ja tartuin käteen henkeä haukkoen saaden tasapainoni takaisin.
En ehtinyt rauhoittua, kun Lari vetäisi mut tiukkaan halaukseen. Kuin refleksinä, mun kädet kiertyi Larin ympärille. Painoin pääni tämän rintaa vasten ja huokaisin.
"Mitä tapahtui?" kysyin hetken päästä.
"Mmm...", Lari mutisi mun hiuksiin. Yritin vetäytyä kauemmas, mutta ympärilläni olevat vahvat käsivarret estivät mua liikahtamastakaan. Sain sentään katsottua ylöspäin Larin kasvoihin, jotka olivat ilmeettömät.
"Sen jälkeen, kun olin lähtenyt sun luota ajattelin koko matkan, että mä sain tarpeekseni salailusta. Himassa faija intoili mun treffeistä ja sen lopettaessa mä pamautin totuuden", Lari kertoi.
"Miten sun isäs reagoi?"
"Oikeestaan ei mitenkään. Se vaan sanoi, että mä teen elämälläni, mitä mä haluan, ja sen täytyy hyväksyä se. Eka se tietty kysy, että ooksmä varma ja silleen", Larin ääni kuulosti helpottuneelta ja vapautuneelta.
"Ai. No hyvä", en osannut sanoa muuta.
"Okei mä kerroin, mitä sä halusit. Eli nyt on sun vuoro. Mitä sä oikein ajattelit?" Larin puhuessa laskin katseeni takaisin tämän rintaan. En sanonut mitään, vaikka aistin ilmapiirissä odotuksen. Mitä olisin muka voinut sanoa? Että meinasin päättää elämäni? Ei, ei. Kyllä Lari nyt varmaan arvasi, mitä olin tekemässä.
"Jotain, minkä suhteen muutin mieleni", sanoin yksinkertaisesti. Kuulin Larin huokaisevan turhautuneena.
"No selvä. Annan tämän aiheen olla, jos lupaat ettet edes ajattele sitä uudestaan, sillä en tiiä, mitä tekisin, jos sulle tapahtuis jotain", hän sanoi lopulta.
"Mä lupaan", olin helpottunut sanoessani sen.
-FIN-
