Author: Harsopilvi
Beta: Zug
Ikäraja: S
Genre: Romance
Varoitukset: Ei ole
A/N: Inspiraatio syttyi niinkin kummallisesta asiasta kuin Ellan ja Aleksin kappaleesta ”Naakat.” Satuin kuuntelemaan sitä puoliläpällä kaverini kanssa. Biisissä on kohta, jossa lauletaan ”Nälkäisenä junaa ootti/asemalla pikku gootti/mustat kynnet, musta puku/mustissa kulkee naakkojen suku…” Tuo kuulosti jotenkin tosi suloiselta, ja toi mieleeni asemalla seisovan, mustiin pukeutuneen tyttösen. Lähdin siitä liikkeelle ja kirjoitin tämän tekstin, jonka aihe ja juoni ovat tosin täysin erilaiset kuin tuossa kyseisessä lastenlaulussa.
flawless lisäsi ikärajan myös alkutietoihin
Naakka ja Pikku Lolita
Yksinäinen naakka istui lyhtypylvään päällä, katsellen uteliaana aseman edessä seisovaa tyttöä. Noin kahdentoistaikäinen neiti oli verhoutunut kauniiseen, pitsireunaiseen röyhelömekkoon, joka oli vähintäänkin yhtä musta kuin kaupunkiin laskeutunut ilta. Oli pimeää, mutta siitä huolimatta tyttö piteli elegantisti päivänvarjoa, joka niin ikään oli pitsinen ja tumma kuin kuuton yö. Ainoa, mikä ei ollut mustaa, oli tytön helmenvaalea iho. Se lähes hohti hämärässä, luoden tyttösen ympärille salaperäistä tunnelmaa.
Bussi toisensa jälkeen saapui asemalle, mutta neiti ei noussut yhteenkään. Naakka oli tarkkaillut tyttöä jo monta tuntia, ihmetellen tämän toimintaa. Ketä tai mitä hän oikein odotti? Lintu kallisti päätään ja mietti, muttei keksinyt ainuttakaan vastausta. Lopulta se nousi siivilleen ja lensi tytön luo.
”Mitä sinä odotat, neiti?” lintu kysyi kohteliaasti.
”Satuprinssiä”, tyttö vastasi pehmeällä äänellään. Naakka pyöritteli silmiään, eikä ollut uskoa lapsen vastausta.
”Ei sellaisia ole olemassakaan”, lintu raakkui huvittuneena ”Ketä sinä oikeasti odotat, neiti? Miksi olet täällä ihan yksin?”
”Odotan prinssiä, niinhän minä juuri sanoin. Hän lupasi tulla bussilla, joka on täällä keskiyöllä”, tyttö sanoi suloisesti hymyillen. ”Ja enhän minä ole yksin, kun sinä olet siinä vieressäni.”
Naakka meni hämilleen neidin sanoista. Se yritti vängätä vielä vastaan sanomalla:
”Eivät prinssit busseilla ajele. Heillä on valkoisten hevosten vetämät kultavaunut. Tai vähintäänkin tulenpunainen avoauto.”
”Ehkä”, vastasi vaalea tyttö. ”Mutta minun prinssini onkin vähän erikoinen. Haluatko odottaa häntä kanssani?”
Hetken mietittyään naakka päätti jäädä. He odottivat hiljaa, seuraten ajankulkua aseman kellotornista. Kellon lyödessä viimein kahtatoista lintua alkoi vähän pelottaa. Se katseli ympärilleen, muttei nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Se arveli tytön valehdelleen. Miksi noin nuori neiti seisoisi monta tuntia yksin asemalla, odottamassa ”prinssiä”, jota tuskin oli olemassakaan? Naakka ei ymmärtänyt. Se tuijotti tyttöä mustilla nappisilmillään ja oli juuri aikeissa sanoa jotakin, kun yön hiljaisuuden rikkoi auton hurina. Lintu ei ollut uskoa näkemäänsä, kun asemalle purjehti taivaansininen bussi. Sieltä astui ulos vaalea poika, jolla oli kultaiset hiukset ja safiirinsiniset silmät. Tyttö pysyi tyynenä, mutta hänen katseensa riemuitsi.
”Anteeksi, että olen vähän myöhässä”, prinssi sanoi kävellessään tytön luo. Poika lähes loisti valkeissa vaatteissaan ja toi naakan mieleen enkelin. Oliko hän ihminen vai ei, sitä ei lintu osannut sanoa. Tilanne tuntui niin kovin omituiselta.
”Ei se mitään”, vastasi tyttö tarttuessaan prinssin käteen. He astuivat yhdessä bussiin, jonka ikkunasta neiti vielä vilkutti naakalle. Lintu katsoi kuinka erikoinen kaksikko katosi bussin mukana pimeään yöhön, jättäen taakseen hiljaisen aseman ja yksinäisen naakan. Ihmeteltyään aikansa lintu pudisti päätään ja lensi pois miettien, mahtaisiko nähdä salaperäisen Pikku Lolitan vielä joskus.
