Ficin nimi: Muuttokyyhky
Paritus: Hermione/Draco
Tyylilaji: angst, romance
Ikäraja: K-11
Varoitukset: kiroilua
Vastuuvapaus: Rowlingille kaikki kunnia kaikesta, minkä tunnistatte hänen keksimäkseen.
Tiivistelmä: Hermione ja Draco ovat eläneet onnellista elämää sodan keskellä aina seitsemänneltä luokalta asti, mutta yhtäkkiä Hermione huomaa, kuinka hänen onnelliset seinänsä revitään alas...
A/N: Ajattelin julkaista tän ficin vasta kun saan "If you really love, come on and let it show" -ficin valmiiksi, jotta lukija olisi itse voinut mielessään päättää, onko tämä jatkoa edelliselle. En kuitenkaan malttanut, kun tämän eilen illalla melkein valmiiksi kirjoitin, viivyttää julkaisemista.
Toivottavasti tykkäätte!
Muuttokyyhky Hermione makasi puolialastomana pehmeän päiväpeitteen päällä ja tuijotti mitään näkemättömin silmin kattoon. Draco ei ollut tullut vieläkään kotiin, vaikka kello oli jo kymmenen.
Ylitöitä, mies kehtasi väittää, mutta Hermione tiesi paremmin.
Dracolla oli toinen nainen.Hermione ei ymmärtänyt, missä välissä oli lakannut välittämästä ja kyselemästä, missä Draco iltansa ja joskus jopa yönsä vietti. Kaikki oli alkanut jo kuukausia sitten. Yhtäkkiä Draco oli haluton rakastelemaan, ja jos Hermione onnistui taivuttelemaan miehensä rakkauden aktiin, valojen piti olla poissa päältä. Hermione oli itkenyt monesti itsensä uneen - tyhjässä vuoteessa - arvuutellen, oliko vika hänessä. Ilmeisesti hän ei enää osannut tyydyttää sulhastaan, jos tämä haki tyydytyksensä muista vuoteista.
Naisen kalvenneille poskille valui katkeria kyyneliä, jotka hän kuivasi päättäväisellä käden hipaisulla pois. Hän oli jo aikoja sitten päättänyt, ettei itkenyt Dracon vuoksi. Ei enää. Ja kun hän olisi kerännyt tarpeeksi rohkeutta,
tarpeeksi tahtoa, hän jättäisi elämänsä suurimman rakkauden. Se tulisi kuitenkin olemaan vaikeaa, sillä Draco oli seitsemänneltä luokalta asti ollut hänelle maailman tärkein asia. Ei sellaisesta voinut noin vain luopua.
Hermione hätkähti ajatuksistaan, kun kuuli ulko-oven käyvän. Avaimet tiputettiin niille omistettuun kulhoon, ja askeleet kävelivät hitaasti makuuhuoneen ovelle.
"Sinä olet vielä hereillä", Draco sanoi ovensuusta, ja Hermione käänsi haavoittuvaiset kasvonsa Dracoon. Mies pystyi lukemaan silmistä loukkaantuneisuuden, muttei hän ikimaailmassa olisi voinut myöntää naiselle, missä aikansa vietti.
"Ilmeisesti", Hermione vastasi tukahtuneesti ja nousi ylös. Hän käveli sanaakaan sanomatta Dracon ohitse, ja pian Draco kuuli, kuinka kylpyhuoneen ovi suljettiin ja suihkun ääni täytti muuten hiljaisen asunnon.
Hermione istui suihkun lattialla pää polvien välissä itkun tärisyttäessä koko vartaloa: hän soimasi itseään purkauksestaan, mutta ei voinut sille mitään. Nähdä Draco taas kerran niin, toisen vieraan naisen luota tullessa... Ei, sitä Hermione ei kestänyt. Nyt hän tekisi suhteesta lopun, laittaisi pisteen sille kaikelle roskalle jota oli saanut kestää jo tarpeeksi kauan.
Hän pesi hiuksensa ja vartalonsa hyväntuoksuisella shampoolla ja suihkuista tullessaan kuivasi itsensä suureen pellavapyyhkeeseen. Hän jäi tarkoituksella tuijottamaan kasvojaan höyrystyneestä peilistä. Pähkinänruskea silmäpari tuijotti haavoittuvaisin silmin takaisin, ja Hermione tunsi kyyneleiden taas kihoavan silmiinsä. Miksi hänen piti olla niin heikko? Hän tiesi, mitä hänen piti tehdä, mutta miksi se oli niin pirun vaikeaa?
Draco oli jo kömpinyt vuoteeseen, kun Hermione saapui huoneeseen pyyhe tiukasti käärittynä ympärilleen. Hän suunnisti muitta mutkitta vaatekaapilleen ja valitsi yöasun sijaan farkut ja t-paidan, jotka hän puki ylleen Dracon katsellessa hämmentyneenä sängystä.
"Mihin sinä olet menossa?" Draco kysyi. Hänen äänensä oli käheä ja väsynyt, mies oli selvästi unen tarpeessa.
"Lavenderin luokse", Hermione vastasi ja otti kaapin ylähyllyltä suuren laukkunsa, johon rupesi viikkaamaan vaatteita.
"Miksi? Eikö se voisi odottaa aamuun?" Draco seurasi hänen liikkeitään tarkasti pienen hätääntyneisyyden kasvaessa sisällään.
Hermione ei heti vastannut, pakkasi vain hiljaisuuden vallitessa rikkovana huoneessa. "Ei, koska minä jätän sinut", hän kakisti lopulta turtuneiden huuliensa välistä.
Draco pomppasi ylös sängystä. Hänellä oli päällään kokopyjama, vaikka oli kesä ja tuskastuttavan kuuma. "Miksi sinä jätät minut, Hermione?"
Hermione sulki silmänsä ja oli täysin tietoinen Dracon kysymyksen takana viiltävästä tuskasta. "Minä olen kyllästynyt siihen, että luulet, etten minä muka huomaa, missä sinä olet kaikki nämä illat. Minä olen kyllästynyt siihen, että pidät minua tyhmänä. Olen kyllästynyt siihen, että rakastan sinua vaikka sinä et minua. Minä olen kyllästynyt sinun toisiin naisiisi." Sanat tuntuivat tulevan jonkun toisen suusta, eikä Hermione enää voinut estää kyyneleitä kihoamasta silmäkulmiinsa ja valumasta yli, vaikka hän kuinka yritti räpyttelemällä pakottaa ne takaisin.
Draco räpytteli hämmentyneenä silmiään ja hänen suunsa retkahti pieneksi o-kirjaimeksi. "Toisista naisista?" hän kysyi heikosti kuiskaten. Hermione tyytyi vain nyökkäämään. Hän laskosti vielä yhden paidan ja viskasi valmiiksi pakatun matkatoilettilaukkunsa laukun päällimmäiseksi ennen kuin sulki sen vetoketjun.
"Niin", Hermione sanoi ja kääntyi vihdoin katsomaan rakastettuaan, "joten tämä taisi olla tässä, Draco."
"Miten sinä voit jättää minut noin vain, kaiken sen jälkeen, mitä me olemme yhdessä kokeneet?" Draco tivasi kädet vispaten epätoivoisesti.
"Älä yritäkään syyllistää minua!" Hermione kivahti hurjistuneena. "Miten sinä edes kehtaat kysyä minulta tuollaisia, kun itse juokset joka helvetin ilta jonkun vosun perässä pillua vongaten!"
Draco näytti raivostuneelta. "Minä en ole koskaan pettänyt sinua, Hermione Granger!"
"
Älä valehtele minulle, Malfoy!"
"Mutta minä en ole! En voisi koskaan satuttaa sinua niin!" Draco huusi ja ryntäsi Hermionen luokse. Hän tarrasi naista olkapäistä ja ravisti rajusti.
"Päästä irti, sinä satutat minua!" Hermione kirkaisi, ja Draco päästi säikähtäneenä otteensa. Hän sulki silmänsä tuskaisen näköisenä ja piteli kaksin käsin päätään.
"Anteeksi, minä menetin malttini", hän kuiskasi lopulta ja avasi silmänsä. "Mutta minä en ole pettänyt sinua, Hermione, minä vannon, etten ole. Minähän
rakastan sinua."
Hermione nielaisi uuden itkuryöpyn ja pakottautui tuijottamaan kolean harmaisiin silmiin. "Sinä et enää koske minuun. Sinä olet öitä ja iltoja poissa. Sinä olet välttelevä. Sinä salailet minulta asioita. Miten minä voisin koskaan mennä kanssasi naimisiin, kun en voi edes luottaa sinuun?"
"Älä pakota minua kertomaan, missä minä olen, sinä et kestä sitä", Draco kuiskasi ja otti Hermionen kasvot käsiinsä. Hän katsoi pitkän aikaa rakastamiinsa, maailman kauneimman naisen kasvoihin. "Mutta minä en ole pettänyt sinua."
"Äh, päästä irti minusta. Minä olen kyllästynyt sinuun - tähän kaikkeen!"
"Itsepä kerjäsit tätä!" Draco huusi raivostuen uudelleen. Hän karisti vasemman kätensä paidan hihan ylös ja ojensi käsivartensa hänen nähtäväkseen. Hermione perääntyi silmät selällään taakse päin, kunnes hänen selkänsä tavoitti vastapäisen seinän. Hänen kätensä ojentautui avuttomasti eteenpäin, suu aukeni ja sulkeutui äänettömästi kerta toisensa jälkeen. Hän tuijotti henkeään haukkoen ihoon poltettua, selvästi mustana hehkuvaa pimeän piirtoa rakastamansa miehen käsivarressa.
"EI!" Hermione parkaisi ja lyyhistyi polvilleen. Draco syöksähti hänen luokseen, mutta Hermione nosti kädet torjuvasti eteensä ja jatkoi kirkumistaan: "ÄLÄ KOSKE MINUUN!"
Draco tutkaili häntä levottomasti parin metrin päässä huultaan purren. Hermione tuijotti häntä pelon ja kauhun vääristämillä kasvoilla monta pitkää minuuttia.
"Kuinka sinä saatoit", hän kuiskasi lopulta, "kaiken sen jälkeen, mitä he tekivät minun ystävilleni? Sinä tiedät, missä Ron ja Ginny makaavat. Ja sen, mitä he yrittävät kerta toisensa jälkeen tehdä
Harrylle?"
Hermionen ajatukset juoksivat hänen parhaisiin ystäviinsä. Ron ja Ginny makasivat järkensä menettäneinä Pyhässä Mungossa pitkäaikaispotilaina. Kuolonsyöjät olivat kiduttaneet heitä, kunnes he olivat peräjälkeen menettäneet järkensä, aivan kuten rouva ja herra Longbottom aikoinaan. Eivätkä he silti olleet saaneet kaipaamiaan tietoja Feeniksin killasta. Hermione oli salaa ylpeä ystävistään, jotka olivat kestäneet niin kamalan kohtalon paljastamatta ainoatakaan sanaa killasta, mutta oli samalla auttamattoman surullinen heidän kohtalostaan. Olisi ollut parempi - Hermione inhosi itseään, kun edes ajatteli mitään sellaista - jos he olisivat kuolleet: ainakin he olisivat välttäneet sen sekopäisen puolielämän, mitä he nyt elivät.
Harrylla ainakin oli parempi tuuri. Mies oli niin loistava velho, että onnistui torjumaan jatkuvasti kuolonsuojien väijytykset ja silti yrittämään Voldemortin kukoistamista.
"Sinun täytyy kuunnella minun selitykseni", Draco sanoi hiljaa, mutta Hermione pudisti edelleen kauhistuneena päätään.
"Olisit edes pettänyt, mutta tämä? Minä luulin, että minä
tunsin sinut, Draco, mutta minä olin väärässä", hän sanoi ja nousi seisomaan, vaikka häntä heikotti yhä. Hän tarttui tiputtamaansa kassiin ja kiersi Dracon, joka yritti tarttua hänen kärsivarrestaan.
"Hermione,
kuuntele edes ennen kuin teet mitään hätiköityä!"
"Kuolonsyöjänä toimiminen on kymmenen kertaa kamalampaa kuin pettäminen!" Hermione huusi silmät taas tunnistamatonta vihaa täynnä. Hän oli vihaisempi kuin koskaan, katkerampi kuin koskaan. Hän inhosi Dracoa ja itseään siitä, että oli luottanut moiseen paholaiseen.
"Lopeta!" Draco huusi vastaan ja onnistui tarttumaan Hermionen käsivarteen. Hermione kuitenkin heilautti taikasauvaansa, jonka oli siepannut sängyltä, ja Dracon käsivarsi irtosi nytkähtäen kuin Hermionen iho olisi polttanut hänen kättään.
"Minun olisi pitänyt kuunnella kaikkia muita ja unohtaa sinut kun vielä oli mahdollisuus", Hermione kuiskasi särkyneellä äänellä. Hän juoksi ulos ennen niin rakkaasta asunnostaan, joka nyt oli muuttunut vihan pesäksi, ja kaikkoontui heti ulko-oven sulkeuduttua. Hän ei ollut kääntynyt katsomaan Dracon kasvoja, jotka näyttivät siltä kuin Hermione olisi lyönyt häntä.
***
Hermione oli viettänyt kolme erittäin tuskastuttavan pitkää päivää Lavenderin sohvalla. Hän ei voinut kertoa naiselle hänen ja Dracon todellista riidan aihetta, mutta Lavender oli kaikesta huolimatta ymmärtäväinen ja antoi Hermionen majailla kotonaan niin kauan kuin oli tarpeellista. Lavender ja Hermione olivat lähentyneet huomattavasti, kun Ron ja Lavender olivat menneet naimisiin. Hermione oli ollut Lavenderin tuki ja turva, kun häneltä oli ryöstetty aviomies niinkin brutaalilla tavalla kuin kidutuskirouksella. Hermione oli Dracolle entistä katkerampi, kun hän joutui katsomaan Lavenderin yksinäistä arkea pienen lapsen kanssa. Oli väärin, että pikku Tobyn ja hänen isänsä aika oli ollut niin lyhyt... että Lavenderin ja Ronin avioliitto oli päättynyt aivan liian aikaisin... Vain viisi lyhyttä vuotta...
Neljäntenä päivänä Hermione oli päättänyt, että oli Dracon selitys mikä tahansa, hän ei voisi enää palata miehen kanssa yhteen. Hänen oli opittava olemaan rakastamatta kiduttajaa, mahdollista murhaajaa... Näiden ajatuksien kanssa hän lopulta kaikkoontui takaisin kotiinsa - entiseen kotiinsa - ja avasi oven entisillä avaimillaan. Hän kuunteli oven suussa talon hiljaisuutta ja käveli lopulta tyhjän talon läpi makuuhuoneeseen. Hän tarvitsi lisää tavaroita.
"Hermione?" Dracon ääni kuului tukahtuneesti sängyn suunnalta. Hermione kääntyi katsomaan platinanvaaleaa hiustupsua, joka pilkotti peitteiden välistä. Draco ravistautui hereille ja nousi istumaan: hänellä ei ollut paitaa ja Hermionen katse etsiytyi heti pimeän pirtoon, joka helotti yhtä tummanmustana kuin ennenkin. Hänen suuttumuksensa vain kasvoi.
Hän käveli ikkunalle ja vetäisi sen kokonaan auki: huoneessa leijui tunkkainen ilma aivan kuin Draco olisi laiminlyönyt kokonaan siivoamisen ja vain maannut kaikki päivät sängyssä. Mutta eihän se voinut pitää paikkaansa, hänen piti olla tappamassa viattomia jästejä toisaalla...
"Tulin hakemaan tavaroitani", Hermione sanoi viileästi ja nousi varpailleen vaatekaappinsa edessä. Hän kurottautui ottamaan matka-arkkunsa ja rupesi hiljaisuuden vallitessa pakkaamaan lopun kaappinsa sisältöä arkkuun
. Mitä turhaan viivyttää tätä, Hermione ajatteli ja tunsi kurkkuaan kiristävän. Hän ennemminkin aisti kuin tunsi Dracon tuijotuksen ihollaan.
"Jästisyntyisiä on ruvettu merkkaamaan", Draco sanoi hiljaa. Hermione kääntyi katsomaan häntä hämmentyneenä. Mitä Draco oikein sopotti?
"Heidät kerätään yhteen, merkataan ja lähetetään Azkabaniin."
"Tuohan on sairasta", Hermione kuiskasi kauhistuneena. "Minutko kanssa?"
Draco ei vastannut vaan katsoi häntä pitkään silmiin ennen kuin jatkoi.
"Voldemort etsi minut käsiinsä melkein puoli vuotta sitten. Minä olin kuulemma
arvokas", Draco sylkäisi sanan suustaan kuin se olisi ollut myrkkyä, "koska isäni oli ollut niin maineikas kuolonsyöjä, ja hän halusi minut liittymään riveihinsä."
"Ja sinä liityit innoissasi siitä, että sait seurata isäsi jalanjälkiä?" Hermione kysyi raskas iva ääntään painaen. "Jotta hän olisi sinusta ylpeä?" Hän tiesi satuttavansa Dracoa puhuessaan niin julmasti: Draco vihasi isäänsä yli kaiken, etenkin sen jälkeen, kun Lucius oli kieltänyt poikansa Hermionen takia.
"Ei se ihan noin mennyt", Draco sanoi kireästi. "Voldemort sanoi, että jos en liity hänen joukkoihinsa, hän merkkaa ja tappaa sinut ensimmäisten joukossa. Tämä oli ainoa keino pelastaa sinut, 'Mione."
Draco antoi sanojensa upota Hermionen tietoisuuteen, mutta kun Hermione ei osannut muuta kuin tuijottaa häntä käsittämättömän kauniina, Draco jatkoi: "Hän ei itse osaa tuntea rakkautta, mutta tietää, mitä ihmiset ovat valmiita tekemään sen eteen. Ja minä olin valmis uhraukseen." Hän asteli hitaasti Hermionen luo ja tarttui tätä käsistä. "Minä rakastan sinua niin paljon, että olin valmis myymään oman sieluni sinun sielustasi."
Hermionen silmät olivat täyttyneet äänettömistä kyynelistä, kun hän tuijotti käsiään, joista Draco piti kiinni. "Draco... sinun ei olisi pitänyt..." hän kuiskasi tukahtuneesti ja niiskautti. Draco veti hänet varovasti syliinsä kuin peläten, että Hermione tempautuisi irti.
"Minä en voinut antaa hänen viedä sinua. En nyt, kun olen vihdoin saanut sinut", Draco kuiskasi karheasti hänen korvaansa. He seisoivat pitkän ajan toisissaan kiinni ja antoivat hiljaisuuden kieppua ympärillään äänettömänä sumuna.
Lopulta Hermione vetäytyi irti. "Sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä", hän sanoi hiljaa, "sinun olisi pitänyt kysyä, mitä mieltä minä olen."
"Sinä et olisi koskaan suostunut siihen", Draco vastasi nopeasti, ja Hermione ymmärsi, että Draco oli oikeassa.
"Mutta se oli silti väärin. Sinä et olisi saanut tehdä sitä."
Draco oli hiljaa. Hän silitti hellästi nuoren naisen paksuja kiharaisia hiussuortuvia. "Olisitko sinä tehnyt saman minulle? Mieti, niin ymmärrät, miksi minä tein sen", hän kuiskasi lempeästi ja siirsi kätensä naisen niskaan. Hän veti varovasti toisen kasvot lähemmäksi omiaan ja suuteli kevyesti rakastamiaan huulia. Hermione vastasi lyhyesti suudelmaan, ja Draco tunsi suolaisen kyyneleen tipahtavan leualleen Hermionen silmäkulmasta.
Suudelma loppui aivan liian nopeasti, ja Hermione tuijotti kivuliaasti Dracon silmiin.
"Minä en olisi tehnyt sitä, Draco", Hermiona sanoi ääni väristen, ja Draco näki naisen silmistä, että tämä oli tosissaan. "On joitakin asioita, jotka ovat kuolemaa pahempia, Draco, ja tämä on yksi niistä. Minä en olisi voinut elää itseni kanssa, jos olisin valinnut sinun tiesi, en edes sitten, jos sinä olisit kuollut valintani seurauksena."
"Sinä. Kuolisit? Ja antaisit. Minunkin. Kuolla?" Draco kysyi katkonaisesti hengittäen, kuin Hermione olisi lyönyt häneltä ilmat pihalle keuhkoista.
"Niin paljon kuin se minuun sattuisikin, niin kyllä. Kuolisin myös itse mieluummin kuin alistuisin hänen tahtoonsa", Hermione vastasi ja oli varma sanoistaan. Hän tunsi jopa jonkinlaisen ylpeyden särähtävän sanojensa takana, niin varma hän oli.
"Minä en ymmärrä", Draco kuiskasi. "Mitä minä tein väärin? Minä vain halusin suojella sinua."
"Minä olen Rohkelikko, sinä Luihuinen", Hermione kuiskasi ja yritti hymyillä, mutta se jäi vain toivottomaksi irvistykseksi. "Minä olen valmis kuolemaan aatteideni puolesta, jopa uhraamaan sinut, vaikka rakastankin sinua enemmän kuin omaa elämääni. Minä toivon, että sinä ymmärrät. Tämä olisi ollut minun valintani. Sinä valitsit toisin."
Draco nyökkäsi hitaasti ja pakotti pitämään silmänsä auki: hän ei voisi sortua kyyneliin nyt, kun oli vielä niin paljon sanottavaa.
"Jos sinä jätät minut", Draco kuiskasi, "hän saa tietää, etkä sinä ole enää turvassa. Hän tulee etsimään sinut käsiinsä ja tappamaan sinut kuin kaikki muutkin jästisyntyiset noidat ja velhot."
Hermione katsoi pitkään Dracoa silmiin ennen kuin vastasi.
"Minä tiedän... En voi jäädä enää Lavenderin luokse, en voi johdattaa Voldemortia Tobyn ja hänen kotiinsa. Minun täytyy mennä jonnekin muualle", Hermione mutisi kuin itsekseen. Sitten hän taas käänsi katseensa rakastamaansa mieheen. "Mutta Draco, minä olen jollakin erittäin oudolla tavalla otettu siitä, mitä sinä teit minun hyväkseni, mutta sinun täytyy ymmärtää vähän minuakin. Minä en vain voi olla kanssasi enää, eikä se, kuinka paljon sinua rakastan, muuta sitä miksikään. Tämä on minulle liikaa."
"Mutta sinä kuolet!" Draco huudahti kiihkeästi. Hän tarttui Hermionen kasvoihin kovakouraisesti ja pakotti tämän katsomaan itseensä. "Sinä tulet kuolemaan!"
"Draco", Hermione sanoi ja lämpö läikähteli hänen silmissään pitkästä aikaa, "minä tiedän sen. Eikä se haittaa minua. Tämä on asia, jonka puolesta voin kuolla."
Dracon silmäkulmasta valahti yksinäinen kyynel, jonka Hermione pyyhkäisi pois. Draco kuitenkin tarttui hänen käteensä ja painoi sen poskelleen silmät ummessa. Hermione kohottautui varpailleen ja painoi huulensa Dracon huulia vasten. Mies raotti huuliaan ja vastasi suudelmaan kuin takertuen viimeiseen hänelle heitettyyn oljenkorteen.
Kun he viimein, pitkältä tuntuvan ajan päästä, irtautuivat suudelmasta, Hermione painoi silmät kiinni otsaansa vasten Dracon otsaa, ja he hengittivät sisäänsä toistensa herkullisia tuoksuja. Hiljalleen he avasivat silmänsä ja tuijottivat toisiaan pitkään kuin lukien toistensa silmistä kaikki ne ääneen sanomattomat tunteet, jotka he tiesivät tosiksi. He jättivät sanattomia hyvästejä.
***
Toisaalla pitkä mies seisoi ikkunan edessä tujottaen verenpunaisilla silmillään pimeään yöhön. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet eläimelliseen hymyyn, kun hän vain ajatteli nuorta Malfoyta ja tämän kuraveristä nuorikkoa. Ei ollut enää kuin ajan kysymys, kun kuraverinen saisi selville totuuden miehestään, ja silloin hän iskisi. Hän tunsi saastan tarpeeksi hyvin tietääkseen hänen arvomaailmansa: nainen ei hyväksyisi miehensä valintaa. Hän oli Rohkelikko, hän ei voisi koskaan kunnioittaa lordi Voldemortia... ja siksi hänen oli kuoltava.
Ja kun kuraverinen olisi kuollut, nuori Malfoy jäisi kärsimään polttavien tuskiensa kanssa... Tai seuraisi pian perässä jättäytyessään Kuolonsyöjistä, joilloin hänen olisi pakko tappaa mies omakätisestä... Ei hänestä muutenkaan mitään hyötyä ollut, ei suostunut edes tappamaan ketään... Miehen tappaminen ei ollut hullumpi ajatus.
Kaksinkertainen voitto hänelle, lordi Voldemortille.. Käärmemäiset kasvot vääntyivät vääristyneeseen virneeseen.
