A/N: Kestipä kauan saada jatkoa aikaan. Anteeksi siitä. Toivon lukijoiden pysyvän silti mukana matkassa.
saghapo: Kiitos. En tahdo paljastaa liikoja jatkosta, mutta ehkä toiveesi toteutuvat
14. Kuihtuvia kukkasia
Lewis
“Rochelle!”, kuulin Wendyn huudon olohuoneesta. En viitsinyt enää keskeyttää heitän riitojaan, koska tytöt osasivat selvästi ratkaista ne itse.
He olivat eläneet jo puolivuotta yhteiseloa, yleensä yhdistäen pahat voimansa minun ärsyttämiseeni. Rochelle piinasi kuitenkin Wendyä ahkerasti unelmilla tai painajaisilla. Hän ei koskaan kertonut, kummalla kiusasi ystäväänsä. Se selkeästi piinasi Wendyä eniten, hän ei maininnut jälkeenpäin mitään, mitä oli nähnyt. Yritti vain saada tytön kertomaan vaivihkaa, mitä tämä syyti hänen mieleensä.
Wendy ilmestyi viereeni ilmoittelematta. Hän silitti punaista päiväpeittoa katse harhaillen. Minulla oli pieni pelko, että Rochelle jättäisi Wendyn mielenterveyteen parantumattomia jälkiä, ainakin tytöstä oli tullut vielä oudompi hänen johdostaan.
Vierustoverini katse lasittui taas ja hän jähmettyi liikkumattomaksi patsaaksi. Tyttö ei huomannut ympäröivää maailmaa. Ravistin häntä olkapäästä ilman minkäänlaista reaktiota. Puristin tiukasti olkapäästä ja yritin saada hänen ajatuksistaan kiinni.
Rochelle tuijotti Wendyä ovenraosta hymyillen tyytyväisenä. Hän tuli istumaan sängylle, Wendyn jalkojen juureen, irrottamatta katseettaan tästä. Nopeasti vetäisin käteni irti tytöstä. Liian nopeasti, näin Rochellen silmien siristyvän ja hymyn leviävän, mutta en tiennyt mitä hän kuvitteli minun tehneen.
“Lopeta jo”, äyskähdin.
“Älä puutu”, tyttö sanoi välittämättä vastalauseistani. Potkaisin häntä jalallani katkaisten katsekontaktin. Hän sähähti ja huulet vetäytyivät hampaiden tieltä, mutta tyttö painui silti alakertaan.
Wendy pysyi edelleen kohtuullisen liikkumattomana. Hengitti tasaisesti ja mutta silmät kääntyivät tuijottamaan ikkunasta ulos. Nopeasti hän hyppäsi ylös sängyltä ja repäisten minutkin.
“Ulos”, hän hoputti.
“En vie sinua ulos”, totesin repien hänen pieniä kouriaan irti käsivarsistani.
Wendy pyöräytti silmiään. “Ulos huoneesta! Nyt!”
Kävelin hitaasti ja ovi paukahti heti perääni kiinni. Jäin kuuntelemaan uteliaana, miksi hän oli häätänyt minut jälleen kerran pois.
“Tiedän, että olet siellä!” hän huudahti. Lähdin alakertaan, mutta kuuntelin tarkasti istuessani sohvalla.
Kuulin lukon kilinää ja paperin rapinaa, kuten monena muunakin kertana. Mustekynän terä rahisutti paperia, kertoen että, hän kirjoitti kiivaasti. Enempää en osannut sanoa. Ehkä tytöllä oli päiväkirja.
Rochelle istui nojatuolissa polvet vedettyinä rintaansa vasten. Mustia hiuksia karkaili pitkästä letistä kehystämään marmorinvalkeita kasvoja. Tyttö käänsi suunpielensä aina ivalliseen hymyyn, kun huomasi minun vilkaisevan itseään.
Heissä oli niin paljon yhtäläisyyksiä. Olin huomannut sen heti alussa, Rochellen kyvyn käydessä selväksi. Molemmilla oli tehokas puolustusmekanismi. He eivät varmasti tajunneet näyttävänsä sitä, mutta jo ilmeet ja kehonkieli kertoivat kuinka paljon heidän sisimpäänsä koski. Molemmat estivät tunteitaan paljastumasta hymyilemällä aina, he välttelivät jopa ilmeettömyyttä. Molemmat sävähtivät kosketusta ankarasti ja pitivät usein käsiä ristissä rinnalle, kuten kilpenä.
Paloin halusta tietää, mikä heidän sielujaan oli repinyt rikki niin pahasti, että vampyyriksi muuttuessaan heille muodostui kyky pitää muut loitolla. Mieltäni kaihersi myös, miksi Wendyssä ei enää ollut jälkeäkään räjähdysvaarasta. Tytön käyskennellessä Volterrassa lamput olivat rätisseet hänen lähestyessään. Minä vielä silloin savustin kykyä ulos hänestä, mutta nyt se oli kadonnut kokonaan.
Wendy paukautti makuuhuoneen oven kiinni ja istui lähes samassa vierelläni. Rochelle käkätti innoissaan ja tyttö mulkaisi häntä pahasti. Huomasin lipastonlaatikon avaimen roikkuvan hänen kaulastaan. Yritin tarttua siihen, mutta Wendy läimäytti minua sormille.
“Ajattelin mennä metsästämään”, hän totesi kierittäen samalla kiharoitaan keskisormensa ympäri.
“Siksi avain”, murahdin.
“Siksipä hyvinkin”, hän kivahti siristäen lähes mustia silmiään. Käänsin oman katseeni pois, koska en pitänyt hänen pistävästä tuijotuksestaan. “Rochelle lähtee mukaan”, hän hymyili ponkaistessaan pystyyn.
Tytöt vilahtivat ohitseni, etupihalta kuului Wendyn motkotus Rochellen sotkuisesta kampauksesta.
Vilkuilin rannekelloani kymmenen minuutin ajan, miettien huomaamattominta tapaa päästä Wendyn kirjoituksiin käsiksi. Huomaamatonta tapaa ei kuitenkaan tahtonut löytyä, jättäisin papereihin kuitenkin hajujälkeni. Tytön tuntien, hän saattoi nuuhkia niitä aina, kun tiesi minun oleilleen yksin talossa.
Päätin painua kävelylle. Se ei saisi ajatuksiani pois ratkaisemattomasta arvoituksesta, mutta hillitsisin itseni paremmin pienen etäisyyden päästä. Ihmisiä oli harvakseltaan liikkeellä huonolla säällä.
Kukkaistutukset olivat jo alkaneet lakaistua syksyisen sään ansiosta, tuijotin karisseita puita istuessani penkillä, kauppoja täynnä olevan kadun varrella. Tihkuttava sade alkoi hiljalleen täplittää vaaleanruskeahkoa takkiani. Ruosteisten pyörien kitinä kantautui korviini ja tuijotin naista, joka lähestyi lastenrattaiden kanssa. Rattaan luonnonvalkeassa kuvussa oli kellastuneita läikkiä ja nitinä sai kylmät värähdykset kulkemaan selkääni pitkin.
“Onko tämä varattu?” hän kysyi hymyillen, kun nosti nyyttiä rattaistaan.
“Ei”, vastasin suoden hänelle pienen hymyn. Katujen varsilla oli varmasti paljon penkkejä, joten miksi hänen piti valita juuri tämä, ajattelin tuskaisena. Olin halunnut viettää iltapäivää ilman naisseuraa, uppoutuneena ajatuksiini ja suunnitelmiini.
Nainen hymyili, mutta hänen ilmettään kiristi jokin. Hän leperteli vauvalleen ja esitteli sen jälkeen itsensä Birgit Werneksi. Keksin itselleni hatusta uuden sukunimen, kuten aina joutuessani kertomaan itsestäni jotain.
“Et taida olla Saksassa syntynyt”, hän vastasi tapittaen minua sinisillä silmillään, lähes huomaamattomat tummat renkaat varjostivat niitä. “Puhut hassusti”, nainen lisäsi hymyillen.
“Totta, olen asunut kauan Italiassa”, vastasin tuijottaen vaaleanpunaista vauvaa hänen sylissään.
Birgit nauroi hersyvästi, siinä oli jotain niin aitoa, että se nosti hymyn väkisinkin huulille. Wendyn ja Rochellen kolkosti helisevä kikatus oli vain kaiku hänestä.
“Eikö vauvasi palellu täällä?” kysyin kuunnellen pientä säännöllistä sydämen jyskettä, joka kantautui huopien läpi. Pienet luomet pysyivät kiinni, kun vauva veti tuhisten henkeä.
“Ei ole niin kylmä”, hän vastasi silittäen pientä poskea. “Saanko kysyä, mistä sinä olet tulossa?” kysymys oli nopea ja uteliaisuus paistoi hänen ilmeestään.
“Kuinka niin?” murahdin, tuollainen tuntemattomilta oli ärsyttävää.
Birgit nauroi taas. Kohotin kulmiani kysyvästi. “Olet…”, hän aloitti purren huultaan, kuin miettien sanaa kuvaamaan minua. “…hieman resuinen.”
Tietenkin, ajattelin, en ollut kiinnittänyt vaatteisiini juuri huomiota lähtiessäni kotoa. En ollut napittanut kauluspaitaani loppuun saakka ja olin vielä jättänyt puvuntakkinikin auki. Kravatti roikkui löysennettynä kaulassa ja housut olivat todella ryppyiset.
“Pitkä juttu”, mutisin kohauttaen olkapäitäni. En viitsinyt selittää, että en vain sattunut välittämään vaatteistani.
Birgitillä itsellään oli päällään haaleanvihreä takki, napitus oli kahdessa rivissä ja olkapäiden kohdalla niin paljon tyhjää, oli helppo päätellä ettei sitä oltu tehty naisille. Takki ulottui yli polvien ja mustasta yksinkertaisesta hameesta näkyi vain hiukan helmaa. Luultavasti hän oli keskiluokkaista köyhempi. Kenties saanut vaatteita ystäviltään tai sukulaisiltaan. Hänellä oli viivasuora nenä, kapeat huulet, tummat mutta lyhyet ripset. Hän haroi lyhyitä hiuksiaan korvansa taakse ja heikko puna kohosi poskille, ehkä tuijotukseni vuoksi. Käänsin katseeni hitaasti pois likaisenoranssiin kukkaan, jonka nuutuneilla lehdillä kimalsi pieniä vesipisaroita.
“Pidätkö lapsista?” hän kysyi korjaillen huopaa vauvansa ympärillä.
Se oli vaikea kysymys. En ollut koskaan joutunut niiden kanssa juurikaan tekemisiin. Varsinkaan vauvojen. Jos ihmisillä oli vauvoja, jopa minä yleensä säästin ne. Niin alussa olevaa elämää ei ollut helppo tuhota. Tuokaan pieni nyytti ei ollut vielä kunnolla kokenut mitään, saati nähnyt, maistanut tai haistanut.
“En tiedä…” vastasin hieman epävarmasti. “En oikeastaan tai en ole tavannut montaakaan lasta.”
Birgit katsoi minua räpytellen. “Vai et ole tavannut lapsia”, hänen suunpielensä nyki.
Oloni oli hieman kiusaantunut. “En liiku sellaisessa seurassa. “
Hän pudisteli päätään. “Haluatko pidellä?” nainen kysyi innoissaan tarjoten vauvaansa.
“Jos ei”, sanoin nopeasti.
“Miksi?” hän kysyi katsoen minua oudosti. “Ota nyt.” hän melkein tunki lapsen minulle.
“Jaahas”, mutisin tuuditettuani lasta vähän aikaa. Se oli avannut silmänsä ja katsoi minua hampaaton hymy kasvoillaan. Pelkäsin palelluttavani sen kylmillä käsilläni.
“Sinun pitää haistaa häntä”, Birgit hymyili ja kurottautui itse nuuhkaisemaan vauvaa sylissäni. Hänen kaulansa tuoksu sai huuleni puristumaan tiukaksi viivaksi, kun yritin olla hengittämättä, jottei veren makea aromi tanssisi kohta kielelläni. “Haista”, hän sanoi vetäytyen pois. “Haista nyt”, hän maanitteli.
Tuhahdin, mutta painoin nenäni lähemmäs vauvan vaaleanpunaisia kasvoja.
“Eikö tuoksukin ihanalle”, nainen hihkui vieressäni.
Ainakin se tuoksui erilaiselta. Veri, jota pieni sydän puski ympäri vauvan kehoa, tuoksui raikkaalle. Sitä ei ollut pilannut vielä mikään. Tuoksu oli melkein kuin talvi, yhtä kirkas ja kirpeä. Toisaalta edes lumisateen raikkaus ja jokaisen hiutaleen ainutlaatuisuus ei riittänyt sitä kuvaamaan.
A/N: Kommentoikaa kiltit
Lewiksesta kirjoittaminen on kuitenkin hyvin erilaistaaa
Joten mieluusti otan siitä kommentteja vastaan.
