1.Miten tyttäret niin kauniit joutuivat vangiksi Bastiljiin?
***
”Sinestra, herää sisareni!”
”Voi, minne olemmekaan joutuneet? Taraga, Sinestra ei herää!”
”Hän on loukannut luultavasti päänsä. Anna kun katson lähempää... Niin, hän on kovin kalpea.”
”Marcie, etsi vettä!”
Nuorimmainen prinsessa nousi ylös tyynyiltä ja täkeiltä, joiden päältä prinsessat olivat itsensä löytäneet. Hän loi ensimmäisenä silmäyksen nyt aivan uuteen, erilaiseen ympäristöön. He olivat pimeässä makuukammarissa. Itäisellä seinustalla oli kaksi sänkyä verhokatoksineen, pohjoisella nurkalla yksi ja takan vieressä toinen. Neljä sänkyä. Oliko tämä kaikki vain sattumaa?
”Pidä kiirettä Marcie!”, Safira hoputti sisartaan.
”Tämähän on kuin koti...”, Marcie henkäisi ihmetyksissään, ennen kuin lopulta ymmärsi Safiran juuri puhuneen hänelle. Hän havahtui ja totteli sisartaan. Prinsessa kääntyi kannoillaan ja lähti tutkimaan paikkoja, etsien vettä.
Paikka totisesti oli kuin prinsessojen asuinpalatsi Sodyn, vaikkakin se oli kuin palatsin pimeä puoli. Palatsin seinät olivat valkean marmorin sijaan mustaa graniittia ja lattioille levitetyt, pitkät käytävämatot olivat tummaa samettipunosta. Suuret holvi-ikkunatkin näyttivät sieluttomilta, kun auringonvalo ei langennut niistä sisälle luoden monivärisiä kuvioita käytäviin. Oli vain pimeää kuolemanmustan taivaan nuollessa maata.
Taraga piteli Sinestraa sylissään ja huoneessa vallitsi raskas ilmapiiri. Marcie oli pian palannut makuukammariin käsissään rubiininvärinen, läpikuultava malja, joka oli täynnä vettä.
”Marcie, löysit vettä! Kiitos!”, Safira huudahti oitis ja otti maljan vastaan.
”Kellarikerroksessa, tämän palatsin kivijalassa on samanlainen lähde kuin Sodynissa”, Marcie kertoi istuutuen sisartensa vierelle.
Safira otti punaisen mekkonsa pikkutaskusta kankaisen nenäliinan, kastoi sen rubiinimaljaan ja kostutti tajuttomana maassa makaavan Sinestran otsaa ja poskia. Prinsessan kasvot alkoivat heti saada väriä ja tyttö alkoi virota tajuttomuudestaan.
”Taraga, Safira. Mistä noin huolestuneet ilmeet?”, Sinestra sanoi heikolla äänellä, lopulta raottaen silmiään. Taraga huokaisi helpotuksesta ja sulki pikkusisarensa halaukseen. Safira ja Marciekin kokivat myös helpotuksen.
”Luojan kiitos, olet kunnossa”.
”Taraga. Hellitä toki otettasi, voin jo paremmin”, Sinestra sanoi naurahtaen, irrottaen Taragan kädet ympäriltään, ”mutta yhden palveluksen voisitte minulle tehdä... Kertokaa, missä me olemme?”
”Me emme tiedä kunnolla oikein itsekään”, Safira sanoi, ”mitä minä muistan, on vain se, kuinka katselin makuukammarissamme ikkunalaudalle pyrähtäneitä lintuja ja äkkiä kaikki pimeni. Ja kun taas avasin silmäni, oli kaikki muuttunut tummaksi tässä huoneessa”.
”Minä en kyllä usko, että olemme enää Sodynissa, vaikka tämä huone onkin kuin kopio makuukammaristamme”, Taraga huomautti.
”En minäkään”, Marcie sanoi, ”vaikkakin huomasin vettä etsiessäni tämän paikan olevan aivan kuin kotimme”.
Sinestra näytti kummastuneelta.
”Mutta eihän se ole mahdollista”, hän sanoi silmät suurina, ”Sodynin pohjapiirrokset on hävitetty jo heti palatsin valmistuttua, ja siitäkin on jo puoli vuosituhatta. Eikä kukaan pystyisi jäljentämään palatsin piirroksia vain katsomalla linnan ulkokuorta. Sodynissa on yli seitsemän salaista huonetta, joita ei edes ollut merkitty edes alkuperäisiin piirroksiin”.
”Totta, se ei olisi mahdollista, mutta niin asiat ovat. Tämä paikka on kuin kopio Sodynista”, Taraga sanoi.
Marcie nousi ja käveli sen samaisen ikkunan ääreen, jonka marmorisella ikkunalaudalla Safira tapasi viettää päiviään ja katsella maisemia. Nuori prinsessa tähysi ulos, mitään näkemättä. Mutta sitten hän näki jotain. Jotain mustempaa kuin yö, mustempaa, kuin musta vain voi olla. Jopa mustempaa kuin tuo kuolemanmusta taivas. Marcie kiljaisi kauhusta, sydän hypähtäen kurkkuun ja tyttö tömähti kauhusta kankeana alas marmoriselta ikkunalaudalta lattialle.
”Marcie, mitä nyt?!”, Taraga säikähti sisarensa äkkinäistä kauhunhuutoa. Kaikki kolme, jopa Sinestra, riensivät pikkusisarensa luo.
”Oletko kunnossa?”, Safira kysyi huolestuneena.
Sinestra tähysi ikkunasta pimeyteen Taragan ja Safiran kuulustellessa Marcieta.
”Mitä näit?”, Taraga herjasi.
”Se... Se...”, nuorin prinsessa soperteli silmät lasittuneina kauhusta niin, ettei edes kyynel vierähtänyt tytön nyt vielä kalpeammille kasvoille, joilta veri oli paennut.
”Marcie, mitä näit? Ole kiltti ja vastaa!”, Taraga tivasi ottaen Marcien kylmät kädet omiinsa. Safira paijasi järkyttyneen sisarensa olkapäätä rauhoitellakseen tätä.
”Se oli niin musta...”, Marcie aloitti, ”Sen ruumis oli kuin pikimustaa savua ja sen silmät loistivat kuin piikivet kuun valossa. Sillä ei ollut käsiä... tai jalkoja... tai edes ruumista! Kuin pelkkä leijuva pää!”
”Minä näen sen! Näen sen Marcie!”, pitkään hiljaa ollut Sinestra huudahti. Taraga ja Safira riensivät myös ikkunaan ja heidän silmänsä suurenivat. Kylmät väreet kiirivät prinsessojen rankoja pitkin kuin jääkylmät käärmeet heidän nähdessään tuon aavemaisen olennon.
”Se on kammottava!”, Safira käänsi hetkeksi katseensa pois peloissaan.
”Se on kuin aave”, Sinestra sanoi tyynesti ja hänen kulmakarvansa painuivat alas.
Se, mitä prinsessat näkivät, oli hengetön henki, joka vartioi neitoja. Se oli joskus ollut hyvä henki, mutta se lankesi syntiin. Rangaistukseksi se joutui alistumaan palvelemaan herraansa ja nyt se oli saanut tehtäväkseen vartioida prinsessoja. Hengen ylle oli langetettu kirous, joka sitoi sen prinsessojen sydämiin. Kirous esti henkeä pakenemasta tehtäväänsä, sillä se ei antanut hengen vaeltaa virstaa kauemmas prinsessojen sydämistä. Henki oli kaunainen maailmalle, mutta se ei ollut saanut lupaa vahingoittaa prinsessoja. Sen ainoa tehtävä oli vain estää prinsessoja pakenemasta Bastiljista, kuten hänen herransa oli määrännyt.
Sinestra käänsi katseensa pois saaneensa tarkastella henkeä kyllin.
”Lähdetään kiertämään tätä paikkaa. Haluan nähdä, pitävätkö Marcien puheet Sodynin kopiosta todella totta”, hän sanoi.
”Minä taidan kyllä jäädä tänne”, Marcie ilmoitti.
”Selvä, mennään sitten kolmisin”, Sinestra sanoi ja käveli makuukammarin ovelle. Safira haki rubiinimaljan Marcielle.
”Juo, niin olosi paranee. Saisit sinäkin väriä noille poskillesi”. Marcie hymyili ja nyökkäsi kömpelösti.
Sinestra, Taraga ja Safira lähtivät huoneesta. He astuivat pimeään käytävään, jonka ilma oli viileä ja tunkkainen. Prinsessat katselivat ympärilleen, verraten käytävää muistikuviinsa Sodynista.
”Katsokaa, tuolla on marmoriportaat”, Taraga huomasi, ”mennään alakertaan”.
Prinsessat astelivat kaareutuvat rappuset varoen alas, kuunnellen samalla pimeyttä ympärillään. Ei kuulunut ääniä, ei edes pientä tuulenvirettä.
”Tuolla seinustalla on pääovet”, Sinestra osoitti eteensä pimeään.
Taraga käveli ensimmäisenä ovien luo ja laski kätensä sen jyhkeille kahvoille.
”Mitä teet, Taraga?!” Safira kysyi hätääntyen.
”Menen ulos. Haluan tietää, mikä tämä paikka on”, Taraga vastasi raottaen raskaita ovia.
”Mutta Taraga, ulkona on se karmiva aave!”, Safira huusi ja tarttui peloissaan Taragan oikeaan käteen, riuhtaisten sen pois ovenkahvalta. Taraga katsahti sisareensa kasvoillaan vihainen ilme.
”Safira, irrota otteesi. En pelkää sitä olentoa”.
Safira katsoi Taragan vakaviin kasvoihin. Prinsessa ei voinut uhmata isosiskonsa tahtoa, joten irrotti otteensa.
”Anteeksi”, prinsessa mutisi. Taraga hymähti jotain ja avasi ovet nyt kokonaan, jolloin kylmä ilmavirta heitti prinsessan hiukset sekaisin. Hän laskeutui kiviportaat määrätietoisena alas ja käänsi katseensa ovenraossa seisoviin sisariinsa.
”Oletteko te tulossa vai ette?”
Sinestra nyökkäsi ja otti askeleen eteenpäin, mutta katsahti sitten Safiraan, joka ei näyttänyt osoittavan minkäänlaista halua mennä ulos.
”Jos et tule ulos niin jää siihen, mutta älä katoa minnekään”, prinsessa tokaisi isosisarelleen. Safira nyökkäsi pienesti, eikä näemmä aikonut astua ulos palatsista.
Sinestra käveli Taragan vierelle, joka oli luonut katseensa taivaalle. Ainoa, mitä hän siellä näki, oli suuri, keltaisenkarvainen kuu, joka ei heittänyt säteitään maahan asti.
Prinsessat riisuivat kenkänsä jaloistaan ja kävelivät varpaillaan pihanurmen poikki, ääntäkään päästämättä. He ohittivat oikealla, palatsin ulkoseinustalla komeilevan patsasrivistön ja saapuivat aukealle paikalle, jossa olivat nähneet sen mustan hengen. Taragan suu loksahti auki ihmetyksestä.
”Sinestra. Minä tiedän missä me olemme”, hän sai sanotuksi.
”Mitä, missä me muka olemme?”, Sinestra ihmetteli.
”Me olemme joutuneet maalaukseen”.
”Mitä? Maalaukseen?”, Sinestra oudoksui, ”älä ole typerä Taraga. Miten sellainen voisi olla mahdollista?”
Taraga laski hieman päätään huokaisten.
”Sinestra, tämä maisema esiintyy maailmankuulussa taideteoksessa nimeltä Bastilj. Etkö sinä muka tunnista tätä toriaukeaa?”
”Minua ei ole koskaan kiinnostanut taidehistoria”, Sinestra murahti, ”mutta mistä päättelit meidän joutuneen tauluun? Voihan tämä olla se paikka, josta maalaus on maalattu”.
”Ei Sinestra. Bastilj ei ole maalattu mallista. Tämä on taiteilijan itse luoma maailma. Katso nyt noita hylättyjä kojuja! Tai vaikkapa taivasta! Ei ole sellaista paikkaa, jossa taivas olisi tähdetön ja kuun säteet liian heikkoja lankeamaan maahan asti”, Taraga sanoi vakavana.
Sinestran kulmakarvat painuivat alas.
”Jos tämä olisi Bastilj, niin miten selität tuon?”, prinsessa kysyi ja osoitti Sodynin näköistä palatsia. Taraga pudisti päätään.
”En tiedä”.
Samaan aikaan makuukammarissa Marcie tunsi olonsa jo paremmaksi ja päätti lähteä etsimään sisariaan.
”Taraga, Safira, Sinestra?!”, tyttö huhuili astuessaan käytävään.
”Marcie?!”, kuului Safiran hätääntynyt ääni vaimeana alakerrasta.
”Safira! Siellähän te olette!”, Marcie hihkaisi, ”odottakaa, tulen alas!”
Nuori prinsessa juoksi kaarevat marmoriportaat kepeästi alas ja näki pian ulko-ovien edustalla kyyhöttävän Safiran.
”Safira, oletko kunnossa?”, hän kysyi.
”K-kyllä... Olen ihan kunnossa”, Safira sanoi värisevällä äänellä ja suoristi selkänsä, ”Taraga ja Sinestra menivät ulos tutkimaan paikkoja. Olen siis yksin täällä”.
”Vai niin”, Marcie hymähti ja hypähteli Safiran luo, ”katsellaan siis mekin ympärillemme”.
Safiran olisi tehnyt mieli sanoa ei, sillä Sinestra oli varta vasten kieltänyt häntä lähtemästä minnekään.
”En oikein tiedä...”
”No, sitten menen yksin”, Marcie hymyili leveästi.
”Ei odota!”, Safira huudahti. Hän ei halunnut sisarensa lähtevän, sillä Marcien huoleton olemus sai hänet hiukan rauhallisemmaksi, ”älä jätä minua yksin, niin kuin Taraga ja Sinestra”.
Marcie hymyili taas ja tarttui sisarensa käteen. Mustatukkainen prinsessa johdatti isosisarensa ruokailuhuoneeseen. Sielläkin, kuten kaikkialla muuallakin palatsissa, oli pimeää ja hiljaista. Kaikki oli samaa kaavaa toistaen tummaa ja synkkää. Tuolien pehmusteet olivat tummanpunertavat, kattokruunun helmet lyijynharmaat ja pitkän pöydän liina musta. Huoneen tapetit olivat tummat ja ilmassa leijui pölyä.
”Täällä voisi kuulla jopa hiuksen putoavan”, Safira sanoi hiljaa.
Aikansa tutkittuaan Marcie näytti jo saaneensa tarpeeksi kyseisestä huoneesta.
”Ei täällä ole mitään, mennään muualle”, hän valitti ja istahti huoneen nurkassa komeilevalle divaanille.
”Ei Marcie. Tässä on nyt jokin pielessä. En tiedä mikä, mutta jokin tässä huoneessa ei ole kohdallaan”, Safira sanoi ja näytti mietteliäälle. Prinsessan katse vaelteli hämärässä huoneessa, etsien jotain, mikä erosi Sodynista.
”Kaikki on aivan normaalisti. Kalusteet, kaikki ovat omilla paikoillaan”, Marcie huokaisi.
”Odota nyt hetki”, Safira mutisi ja asteli divaanin vieressä seisovan patsaan eteen. Sen pitäisi esittää heidän isäänsä, kuningasta, mutta patsas oli erinäköinen. Se esitti kyllä hiukan vanhempaa mieshenkilöä, mutta miehen kasvot olivat ohuemmat, eikä hahmolla ollut partaa, ainoastaan viikset. Patsaan miehellä oli myös lyhyemmät hiukset kuin prinsessojen isällä.
”Tämä ei ole isämme”, Safira totesi. Nyt Marcie kohottautui divaanilta katsomaan itsekin lähemmin tuota patsasta.
”Kas, siltä näyttää”, prinsessa yllättyi, ”kuka tuo sitten on?”
”En tiedä, mutta voimme varmasti ottaa siitä selvää. Lähdetään etsimään huonetta, jossa Sodynissa säilytettiin kuninkaallisten muotokuvia”, Safira ehdotti hymyillen. Marcie nyökkäsi ja nousi seisomaan. Prinsessat jättivät ruokailuhuoneen ja hiljaisuus laskeutui taas noiden tummien kalusteiden ylle. Mutta sitten tapahtui jotakin. Patsaan kasvot liikahtivat. Aiemmin ne olivat olleet vielä ylväät ja vakavat, mutta nyt ne muuttuivat surullisiksi ja apeiksi. Safira ja Marcie eivät kuitenkaan nähneet tuota tapahtumaa.
”Safira, siinähän sinä olet! Etkö sinä muista, mitä minä sinulle sanoin aiemmin?!”, vihainen, hiukan huolestuneen näköinen Sinestra huusi nähdessään Safiran ja Marcien tulevan ulko-ovien luo pimeästä käytävästä, ”ai kas, Marcie onkin sinun kanssasi”.
”Tiedän, että huolestutin teidät turhaan, mutta Marcie halusi katsella ympärilleen ja tahdoin lähteä hänen mukaansa”, Safira sanoi sisarelleen.
”No Sinestra, Safiran katoaminen on toissijainen asia verrattuna siihen, mitä meillä on kerrottavaa”, Taraga huomautti.
”No, kertokaa toki”, Marcie sanoi.
”Me olemme joutuneet Bastilj-maalaukseen!”
Safira ja Marcie näyttivät epäuskoisilta.
”Bastu... Mikä?”, Marcie yritti toistaa taideteoksen nimeä.
”Mitä jaloillesi on tapahtunut?”, Safira vaihtoi äkisti puheenaihetta ja osoitti Taragan jalkoja, jotka olivat likaiset ja hiukan veriset. Taraga katsahti jalkoihinsa ja vasta nyt tajusi polttavan kivun jaloissaan.
”Kävelimme ilman kenkiä...”, prinsessa sanoi ja istahti lattialle. Safira tuhahti jotain ja polvistui isosisarensa eteen tutkimaan tämän jalkoja.
”Tiedäthän, ettei kova sora ja kivet sovi jaloillesi”, Marcie torui.
Niin, prinsessat eivät koskaan kävelleet ilman kenkiä, ei varsinkaan kruununperijä. Marcie oli ainoa sisaruksista, joka viiletti paljasjaloin, vaikka sitä paheksuttiinkin paljon.
”Tässä, sido näillä Taragan jalat”, Sinestra ojensi hiusnauhojaan Safiralle.
”Ei, ei teidän tarvitse”, Taraga vaivaantui äkkiä sisariensa avusta.
”Kyllä tarvitsee. Pitäähän nuo verestävät haavasi sitoa, etteivät ne tulehdu”, Safira sanoi päättäväisesti, otti Sinestran ojentamat nauhat vastaan ja sitoi kruununprinsessan jalat.
”Tulkaa, mennään makuukammariin puhumaan”, Sinestra viittoi sisariaan mukaansa.
Safira auttoi Taragan ylös ja prinsessat siirtyivät yläkerran kammariin takaisin pehmeiden täkkien ja tyynyjen päälle. Marcie päätti aloittaa keskustelun.
”Sinestra. Sanoit, että olemme maalauksessa. Mistä sait tietää moisen?”
”Taraga sen oikeastaan oivalsi”, Sinestra huomautti.
”Niin. Muistan Bastilj-maalauksen pienintä yksityiskohtaa myöten, koska kruununprinsessana minun on tunnistettava maamme kansallisaarre”, Taraga kertoi, ”Sinestra ja minä seisoimme hetki sitten maalauksen toriaukean läntisellä laidalla. Kaikki oli samoin kuin maalauksessa, siitä ei voinut erehtyä, ei totisesti”.
Safira ja Marcie pudistelivat päitään. He eivät näyttäneet oikein ymmärtävän asiaa.
”Olen hukassa”, Safira huokaisi selvitellen sekavia ajatuksiaan, ”miten se on mahdollista? Tuntemukseni sanovat yhtä, mutta järkeni on minua vastaan... Emmehän me voi olla Bastiljissa!”
”Tiedän sen kuulostavan uskomattomalta, Safira, mutta niin asiat ovat. Rauhoitu, sisareni”.
Niin, heidät todella oli lukittu Bastiljiiin.
