Nimi: Kalterit
Kirjoittaja: Sädekehä
Ikäraja: K-11
Paritus: Lievä Bella/Rodolphus/Voldemort
Genre: Angst, lievä romance, songfic
Beta: Lenune
Summary: Hetki Bellatrixin elämästä Azkabanin kaltereiden takana.
Disclaimer: Hahmot ja maailma on Rowlingin käsialaa ja kappale kuuluu 30stm:lle, minä vain lainailen.
A/N: Tämä siis osallistuu albumihaasteeseen
30 Seconds to Marsin kappaleella 93 Million Miles. Muutin laulun sanoja ja jätin muutamia kohtia pois (
lyriikat voi lukea täältä).
En oikein tiedä mitä mieltä itse olen tästä.. Mutta toivottavasti pidätte, edes hiukan. :>
Kommenttia toivoisin, sekä ruusuja että risuja!
Kalterit Vahva ahdistuksen aalto vavahdutti nukkuvan hahmon. Kylmä, riipivä tunne kalvoi hänen uneliasta mieltään pakottaen hänet avaamaan silmänsä. Lyhyeksi järsityt kynnet raapivat kaikella voimallaan likaista ja kylmää kivilattiaa, raskaan henkäisyn kantautuessa kuivilta huulilta.
Another time, another place”Ei taas!”
Joku kiljui tuskissaan seinän takana. Ohueen ja rikkinäiseen kaapuun kietoutunut nainen nousi ylös, täristen. Hulluudesta kiiluvat raskasluomiset silmät tuijottivat synkän harmaaseen kiviseinään. Huulet liikkuivat automaattisesti, mutta sanoja ei kuulunut.
Where are the holy ones?”Menkää pois!”
Kauhunsekainen ääni oli muuttunut anelevaksi, nöyräksi. Nainen hymähti käheästi ja siirsi levottomasti harhailevan katseensa kaltereihin, jotka varmistivat hänen pysyvän telkien takana. Poissa. Ikuisesti.
Selling the secret to the MinistryTumma hahmo lipui aavemaisesti hänen näköpiiriinsä. Katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin jättäen jälkeensä luonnottoman kylmyyden ja pelon. Sisuksia kalvavan ahdistuksen, joka lopulta sekoitti mielen. Sai katseen lasittumaan ja palan nousemaan tukehduttavana kurkkuun. Teki hulluksi.
Welcome to the Azkaban Bellatrix Lestrange ei tuntenut enää pelkoa sen paremmin kuin kylmääkään. Hänen paljas ihonsa kosketti kivilattiaa useita kertoja päivässä, hankautui koleita kaltereita vasten, mutta hän ei palellut. Edes mustia aaveita muistuttavat ankeuttajat, eivät saaneet hänen ihoaan kananlihalle. Hän tunsi kyllä kylmyyden, muttei sen tuomaa tuskaa. Siihen oli kai tullut immuuniksi, kuten niille lukuisille pelon ja kauhun muistoille. Kaikille niille hetkille, jotka saivat Bellan enää nauramaan, mielipuolisesti.
Ainakin niin hän halusi itse uskoa.
Cross the lineJälleen kuului uusi rääkäisy. Se tukahtui paksuun kivimassaan, huutaja oli luultavasti toisessa kerroksessa. Uusi tulokas, viaton, järjettömän ja moraalittoman Ministeriön uusin uhri. Toisinajattelija, syytön suurmiesten ongelmiin. Kenties jokin lukuisista hännystelijöistä. Pelkuri. Kaikkea muuta kuin oikea Pimeyden kannattaja.
RedefineVoimakas tunteiden aalto vavisutti Bellan riutunutta vartaloa. Luiset sormet puristuivat nyrkkiin, lyhyiden, mutta kuitenkin terävien kynsien painautuessa ihon alle. Huultaan hän puri niin kauan, kunnes veri norui ohuena virtana kalpealle leualle. Raskaat luomet olivat sulkeutuneet synkkien muistojen vyöryessä hänen päälleen. Ahdistavina, kuolettavina, aitoina.
Lose your mindJa yhä uudelleen hän kuuli kimeän äänen huudon. Välähdyksen. Hän näki yhä uudelleen ja uudelleen itsensä luhistuneena lattialle. Kuuli, kuinka Lucius kertoi Pimeyden Lordin kukistuneen. Jonkun pikkuisen pojan takia. Hän muisti sen tuskan ja epätoivon, joka oli vavisuttanut hänen vartaloaan silloin, ja teki niin yhä edelleen. Sydämensä oli repeytynyt silloin kahtia.
Come crawl insideMuisto toistui yhä uudelleen ja uudelleen..
”Rodolphus..”
I'm not the only oneNainen ryömi kaltereiden luokse kuiskaten miehensä nimeä käheästi. Sormensa hän kietoi kylmää terästä vasten puristaen tiukasti. Kyynelten täyttämät, mielipuolisesti kiiluvat silmänsä tuijottivat viistoon. Miehensä olisi vain muutaman metrin päässä, Bella oli siitä niin varma. Hän oli kuullut miehen äänen kerran, tai kahdesti. Hän olisi yhdessä häkissä aivan hänen lähettyvillään. Yhtä kylmässä, kosteassa ja ahtaassa kuin nainen itsekin.
”Rodolphus!”
Ääni oli nyt vaativampi, vihainen. Toinen kalpea ja riutunut kätensä ojentui kaltereiden välistä kohti käytävää. Sormet haroivat tyhjää kuin etsien jotain, mihin tarttua. Koukistuen lopulta kevyen parahduksen kera.
Now could you kindly cut to the chase?Kukaan ei sanonut sanaakaan. Tuntui, kuin koko vankila olisi tyhjentynyt äkkiseltään. Viereisestä tyrmästä ei kuulunut enää pihisevää valitusta. Kukaan ei huutanut lähistöllä epäselviä kirouksia, eikä kukaan itkenyt. Kaikkialla oli täysin hiljaista.
”Rodolphus!!”
”Niin, Bella?”
Viimein vaimea, karhea ääni kysyi. Bellan silmät rävähtivät suuremmiksi, sormiensa puristuessa tiukasti nyrkkiin. Vaivalloisesti, paljaat polvet lattiaa hiertäen, hän kohottautui polvilleen. Molemmilla käsillään hän puristi nyt kaltereita kuin toivoen saavansa ne katoamaan itsestään. Uskoen vakaasti niiden katoavan pelkästä tahdonvoimastaan.
”Rodolphus..”
Pretty but something's always wrongJostain kuului hiertävää ääntä, aivan kuin jotakuta olisi raahattu lattiaa vasten. Bella terästi kaikki aistinsa antaen kyyneleiden tuhria poskiaan. Ne olivat kelmeät, posket kuopalla ihon imeytyessä ennen niin hyväluustoisia kasvoja vasten. Hänen huulensa aukenivat odottavaisina, vaativina.
”Niin?” miehen käheä ääni toisti malttamattomana. ”Bella, minä olen täällä.”
Show me a secret Voldemort sign”Minulla on ikävä häntä.”
Se oli vain onneton kuiskaus, jonka nainen sai lausuttua ääneen. Leukansa tärisi, vaikka hän hymyili. Yksi ankeuttajista oli tulossa taas. Kylmyyden saattoi tuntea. Kasvavan ahdistuksen, joka hyökyaallon tapaan huuhtoi käytäviä. Imi jokaisen vähänkään onnellisemman ajatuksen pois, kasvattaen vihaa ja kärsimystä.
Mutta Bella kieltäytyi siitä. Hän ei suostunut luopumaan siitä hetkestä, jonka hän oli saanut luotua. Jos hän ei saisi puhua miehelleen edes muutamaa järjetöntä lausetta, hän olisi taas valmis repimään säärensä verille. Puremaan alahuulensa riekaleille ja raapimaan lattiaa. Siihen hän sortui nykyään usein. Nauraminen oli toinen pakoreitti, mutta valitettavasti se suututti ankeuttajia liikaa. Se sai muistot valumaan takaisin sen ainoan järkevänä pysyneen mielen perukoille. Se raastoi, syvältä.
See”Rodolphus?”
It's in your eyes”Tiedän.” mies mutisi jostain kaukaa äänessään kätkettyä kärsimystä ja suuttumusta.
Come break me downBella puristi kaltereita nyt lujemmin, kaikella voimallaan. Jokainen miehensä lausuma tavu imeytyi hänen mieleensä, tallentui muistiinsa. Niitä hän muistelisi yhdessä kaikkien muiden tuhansien muistojensa kanssa silloin, kun hän saisi aikaa ajatella. Ennen nukahtamista ja ensimmäisenä herätessä. Silloin kuin joku toinen huusi tuskissaan ja hän nautti muiden kivusta ja kärsimyksestä. Silloin kun yksikään ankeuttaja ei voisi häntä musertaa. Silloin, kun hän rakastaisi miestään aidosti enemmän kuin miestä, legendaa, jonka takia hän tyrmässä istui. Hulluna, kylmissään, mutta ylpeänä. Ylpeänä siitä, ettei hänen sisunsa ollut pettänyt. Ylpeänä omasta sinnikkyydestään ja uskollisuudestaan. Ylpeänä kaikesta.
Come break me”Bella, minä rakas—”
Miehen ääni sammui hiljaisuudessa hyvin nopeasti. Käytävä synkkeni, eikä missään ollut valoa. Muistot välkehtivät Bellan mielessä, kun näkymätön voima sai hänet kaatumaan selälleen lattialle. Päänsä kolahti sen kovaa pintaa vasten. Älähdys, joka karkasi naisen verisiltä huulilta, oli hyvin lyhyt. Lähes äänetön. Sitä seurasi hysteerinen nauru. Hän nosti luisevat sormet veren päällystämille huulilleen sulkien silmänsä.
Hey ”Niin minäkin sinua Rodolphus. Tosin en yhtä paljon kuin häntä, en tänään.”
What've you got?----