Author: jag, arctic.
Beta: minä
Disclaimer: meikän, hus pois.
Rating: k-11
Pairing: kertoja/maaginen, henkilöllisyyttään vaihtava mysteeriolento
Genre: one-shot, sekava, slash, random, outo, vähän ehkä supernaturaali etc.
Summary: Salasi ihan kaiken, ei kertonut kenellekään, vaan maalasi taideteoksen aina uudestaan.
Warnings: kielenkäyttö
A/N: niin. no, käypä ainakin tästä selväksi, etten mitään pitkää osaa ikinä kirjoittaa, mutta olipahan ainakin kivaa. nojoo, enjoy. ja pliide, kommentit ois jees.
Tuntematon
Aina samanlainen. Samanlainen, mutta silti erilainen. Samat eleet, samat sanat, samat askeleet. Toiset kasvot, toinen ääni, toiset kengät. Kaikki tuttu ja tuntematon koko maailmassa yhdistyy yhdessä pisteessä ja sokaisee kauneudellaan.
Sellainen se oli, Markus.
Tai ei se pelkästään Markus ollut, vaikka hän olikin ensimmäinen. Oli myös Kristian, Janne, ja Aapo. Ja kaikki nuo olivat se yksi ja sama henkilö. Eikä kukaan tajunnut. Ei kukaan ikinä vittu tajunnut, paitsi minä. Jollain tavalla se salasi kaiken kaikilta, paitsi minulta. Salasi ihan kaiken, ei kertonut kenellekään, vaan maalasi taideteoksen aina uudestaan. Itsensä.
Markus oli kaiken keskipiste. Aina ja ikuisesti kaiken keskellä, eikä kukaan pystynyt välttymään siltä valolta, joka siitä kumpusi. Minä istuin nurkassa, eikä kukaan tullut kysymään miksi. Olin ainoa, jota ei kiinnostanut. Ainoa, josta Markus kiinnostui.
Markuksen jälkeen tuli Kristian. Ei se näyttänyt samalta, ei puhunut samalla äänellä. Se oli pidempi, komeampi ja sen ääni oli puhdasta seksiä. Eikä kukaan tajunnut, että se oli Markus. Ei kukaan paitsi minä, enkä edes tiedä miksi. Ehkä koska en välittänyt. Ei kiinnostanut paskaakaan, ei huvittanut tutustua kehenkään uuteen. Ehkä siksi huomasin kaiken mitä kukaan muu ei. Kuinka Kristian istui samalla tavalla kuin Markus, aina lattialla jalat ristissä ja kyynärpäät polvilla. Vaikka ääni oli erilainen, nauroi se aivan samalla tavalla. Sellaiseen helvetillisen kovaan ääneen, kuin ei olisi ikinä ennen nauranut yhtä makeasti.
Ja kuinka aina, kun se suuteli jotain tyttöä, se nyrpisti pienesti nenäänsä ennen kosketusta. Sen huomasin, aina. Muttei kukaan muu. Ei sitä kiinnostanut tytöt, ei. Ei Milja, ei Riina. Ja sitten se huomasi minut. Kuinka istuin eräällä muista, luin kirjaa ja tutkailin sitä aina kun käänsin sivua. Minut huomattuaan, ei se kertaakaan enää kääntänyt katsettaan pois. Se tiesi, että minä tiesin. Tiesin, mitä se teki. Mitä se teki itselleen, muille.
Eikä kiinnostanut. Ei ihan heti.
Kristian lähti. Ei kukaan tiennyt minne, mutta kaikki halusivat tietää. En minäkään tiennyt. Mutta tahdoin myös. Pelkäsin, että kaunis Kristian oli saavuttanut minun huomioni keskipisteen. Minun, joka tarkkaili kaikkea kylmän viileästi. Minun, jota ei hetkauttanut mikään. Pelkäsin, että Kristianista oli tullut tuttu, vaikka tahdoin hänen pysyvän tuntemattomana minullekin. Mutta sehän oli mahdotonta. Olin ainoa joka tiesi. Ja pysyin ainoana.
Olin ainoa silloinkin, kun Janne ilmestyi. Janne varasti huomioni jo ensimmäisenä päivänä. Toisena päivänä jätin kirjan tarkoituksella kotiin. En nähnyt Jannesta kuin pään. Pään, ja uudet, tummanruskeat hiukset. Markuksellakin oli, mutta eri sävyiset. Jannella tummemmat. Tytöt tunkivat itsensä Jannen viereen, liimautuivat joka puolelta sen kylkiin kiinni. Tajusin, että minua haittasi. Olin kateellinen. Mutta missään vaiheessa en siirtynyt pois nurkastani, omasta, ikiomasta nurkastani.
Janne huomasi, että minua haittasi. Se aikoi nousta ylös, tajusin. Aikoi tulla luokseni, istua viereeni. Sanoa jotain. Ponnahdin seisomaan. Katsoin maahan, suoristin hermostuneena paitani ja lähdin. En sanonut sanaakaan kenellekään, lähdin vain.
Ja ainoa joka huomasi oli Janne.
Mutta ei se seurannut. Ei kukaan olisi seurannut, sillä minä olin huomaamaton. Olin eristänyt itseni muista, eikä minua haitannut. Olin niille yhtä uusi, kun Janne oli. Eikä kukaan muu tajunnut, kuin Janne. Olin samanlainen, mutta silti niin erilainen.
Aapolla oli vaaleat, pitkät hiukset. Mutta ei yhtä vaaleat, kuin minulla. Minun hiukseni lähes loistivat pimeydessä. Olin ottanut taas kirjan mukaani, mutta kirja oli eri. Ei se kiinnostanut minua yhtään niin paljon, kuin Aapo kiinnosti. Aloin vältellä Aapoa. Ajattelin, että jos olisin niin kuin en huomaisi häntä, tulisi hänestä minullekin tuntematon, niin kuin Markus oli ollut. Luin kirjaa, yritin näyttää kiinnostuneelta. Istuin säkkituolissa huoneen nurkassa ja suljin kaiken muun pois.
Pitkin iltaa huomasin, että silmäni harhailivat muihin päin. Yritin kohdistaa niitä takaisin kirjaani, mutta kirjaimet hyppivät paikoiltaan. Luovutin ja yritin etsiä joukon keskeltä Aapoa, siellä se aina oli. Kaiken keskellä. Mutta ei tällä kertaa. Ehkä se lähti, ajattelin, ja helpotuksen tunne valtasi minut.
Nukahdin, kirja kädessä, lasit silmillä. Mutta eihän Aapo tietenkään ollut lähtenyt. Aamulla heräsin vain huomatakseni, että kirja oli laskettu lattialle, sivun kulma taitettu siitä kohtaa, mihin olin jäänyt. Lasit kirjan päällä, varovasti aseteltuna. Aapo vieressäni, minä sen kainalossa. Aapon silmät tuijottivat suoraan omiini.
Näin kaikki heistä niissä silmissä. Markuksen, Kristianin, Jannen, Aapon. Ja lopulta itseni. Itseni kaikkien niiden keskellä. Ja silti meitä oli vain kaksi.
Nousin ylös pikaisesti, ja horjahdin. Aapo nousi ylös takanani, piti minut pystyssä, kietoi kädet takaapäin ympärilleni lantion kohdalta. Irrotin itseni Aaposta, kävelin pois, ja katsoin taaksepäin.
Aapo katsoi suoraan minuun, kuin näkisi kaiken. Ihan vitun kaiken. Aapo näki, että minä välitin. Ymmärsin nyt, että Aapo oli minulle tärkeä. Mutta minä en nähnyt mitään. En Aapoa, en mitään. Enkä nähnyt enää koskaan. En nähnyt Markusta, en Kristiania, enkä Janneakaan. En enää ikinä. Eikä nähnyt kukaan muukaan.
Tulin ulos kuoresta. Olin uusi, kuten olin arvellutkin. Myös Ilari oli uusi. Istuimme vierekkäin, kaiken keskellä, kaikkien ympäröimänä. Mutta Ilari oli se, josta eniten pidettiin. En osannut olla keskipisteenä, en osannut käyttäytyä kuin kaikki muut. Minut huomattiin, tunnistettiin, mutta minun ympärilläni ei parveiltu. Olin uusi, mutta kuitenkin niin vanha. Unohdettu. Eikä ketään kiinnostanut. Ei ketään, paitsi Ilaria.
Me rakastuimme toisiimme. Ymmärsimme toisiamme täydellisesti. Ilarin eleet olivat minulle tuttuja, mutta samalla niin tuntemattomia. Kuin olisin tiennyt ne kaikki etukäteen. Huomautin tästä Ilarille ja nauroimme yhdessä. Päättelimme, että olimme edellisessä elämässä olleet rakastavaisia.
Katsoin peiliin ja näin itseni, lyhyehkön laihan miehenalun, jonka lähes valkoiset hiukset loistivat aamuauringon valossa. En ollut kaunis. En ollut korvaamaton. En ollut uusi.
Joskus kauan sitten kysyin Ilarilta, miksi juuri minä. Hänen vastauksensa oli yksinkertainen.
Koska sinä tiesit, kuka minä oikeasti olin.
okei.
//sadas viesti, woo!