Minusta ei jää varjoa | K11, James/Sirius

[Zacharias]

Title: Minusta ei jää varjoa
Author: Unrealistic
Rating: k-11
Pairing: James/Sirius
Genre: angst + romance

Summary: "Aurinko paistaa, mut se paistaa läpi vartalosta. Minusta ei jää varjoa. Elämä kulkee, mut se kulkee liian nopeasti. Minusta ei jää jälkiä."

A/N: Halusin kirjoittaa jälleen James/Siriusta. Ja tällä kertaa hieman enemmän angstilla, niin kuin minulle ominaisempaa on. Olkaa hyvät (:

Minusta ei jää varjoa

Jamesin lakanat tuoksuivat puhtailta. Olin jälleen tullut yöksi Pottereille. Julisteilla tapetoidut seinät, punaiset pussilakanat ja James. Se huone oli minulle enemmän koti, kuin mitä se rakennus Kalmanhanaukiolla saattoi ikinä olla. James nukkui vierelläni, tukka pörrössä ja hymynkaare huulillaan. Aurinko loi ikkunasta säteitään, kello kävi jo yhtätoista. Saatoin vain katsella, miten rauhallisesti James hengitti. Näitä rauhallisia aamuja mietin aina, kun nukahdin kylmään ja pimeään huoneeseeni kotona.

James liikahti vierelläni, osoitti heräämisen merkkejä. Käännyin nopeasti katsomaan kattoa, missä huispauspelaajat tekivät silmukoita ilmassa.
"Huomenta vain", poika haukotteli. James nousi istumaan ja venytteli käsivarsiaan, siristi hiukan silmiänsä auringon häikäistessä niitä.
"Kuinka kauan minä nukuin?" James kysyi väsyneellä äänellä.
"Siitä on nyt kahdeksan tuntia, kun tulin", vastasin.
"Aivan... Mitä ne tällä kertaa tekivät sinulle?" James katsoi minuun. Purin huultani. Ei sillä niin ollut väliä, en minä välittänyt mitä ne tekivät. En minä välittänyt, vaikka äitini huusi. Vaikka minua lyötiin.
"Sitä perinteistä", sanoin ja nousin sängystä. Kävelin kohti ikkunaa, tunsin Jamesin katseen selässäni.

Poika tarttui minua käsivarresta ja veti takaisin sängylleen istumaan. Hän loi minuun ystävällisen katseen - ei sellaista ymmärtäväistä ja tekopyhää, joita kohtasin aina ihmisten huomatessa mustelmat ja naarmut - vaan katseen, joka rauhoitti. James katsoi kättäni johon oli tarttunut, ja nuolaisi huuliaan.
"Nämäkö ne... Nämäkö ne polttivat sinuun?" James sanoi ja osoitti palanutta ympyrää, mikä oli tismalleen tupakan halkaisijan mittainen. En katsonut häntä silmiin, kun nyökkäsin. Poika kurtisti kulmiansa ja pudisteli päätään.
"Ihan sairasta..."
"Ei se mitään", sanoin hiljaa. James kohotti katseensa.
"Ei se mitään? Sinun pitäisi tehdä jotain, lähde pois sieltä!"
"Ja mihin minä menisin? Minä en oikein pyöri rahoissa", sanoin vastaten toisen katseeseen kysyvästi. Huokaisin raskaasti.
"Muuta tänne!", James sanoi, kuin asia olisi ollut itsestään selvyys. En osannut vastata siihen mitään. Aurinko osui jälleen Jamesin kasvoihin, ja sai hänen silmänsä tuikkimaan. Tunsin tutun onnellisuuden piston rinnassani ja hymyilin. James hymyili takaisin, ja silitti haavaumaa käsivarressani.
"Sinä ansaitset parempaa, Anturajalka", James sanoi.
"Joillekin on vain annettu huonommat kortit", vastasin.

Sen päivän käydessä iltaan, olin muuttanut Pottereille. En ollut varma miten, mutta luulin sen johtuneen Jamesin taidoista vakuuttaa ihmiset. James laski silmälasinsa yöpöydälle ja kömpi peittonsa alle nukkumaan. Laskeuduin hänen viereensä ja katselin jälleen kattoa.
"Hyvää yötä", James sanoi naurahtaen. Poika käpertyi viereeni, ja otti poltetusta kädestäni kiinni. Sitten hän ummisti silmänsä.
"Hyvää yötä."

9 vuoden kuluttua

Sitä ne ihmettelevät, että mikä pitää minut inhimillisenä Azkabanissa. Kehoni on riutunut, ankeuttajat repivät koko ajan positiivisia ajatuksia mielestäni pois. Ne löytävät pahimmat, avaavat ne silmieni eteen. Jokaista ruumiinosaa polttelee, kylmä betonilattia on kova selkää vasten. Minun kuuluisi olla kuin ne muut, joiden huutoa kuulee öisin. Ne eivät muista auringonvaloa, linnun laulua tai ihmisen kosketusta. Ne eivät enää huuda siitä, että heihin sattuisi fyysisesti. He ovat jo kadonneet jonnekin hämärän rajan taakse.

Mutta minä muistan. Muistan päivän, jona aurinko loi säteensä Jamesin kasvoille. Minä tunnen nenässäni puhtaiden lakanoiden tuoksun, ja siksi betonilattia ei koveta selkääni. Minä en tarvitse lintujen laulua, kun Jamesin nauru kaikuu yhä korvissani. Joskus, vain joskus sen tuntee vainoavana äänenä alitajunnassa. Mutta sitten se taas lakkaa, muistuttaakseen että elämässä on jotain hyvää. Se on ainoa asia, mikä pitää minut järjissäni. James. Eikä Jamesia edes enää ole olemassa, on vain hautakivi Godricin notkossa.

"Lopettakaa!" Huutaa yksinäinen mies vastapäisestä sellistä. Ankeuttajat ovat jälleen kierroksellaan. Käperryn sellini lattialle ja suljen silmäni. Tunnustelen sormenpäilläni vanhaa arpea. Tupakan polttama jälki on jo hieman haalistunut, mutta saatan tuntea vielä pienen kohoaman sen kohdalla. Silitän sitä hiljaa, ja tunnen jälleen Jamesin vierelläni. Eikä aurinko enää väisty varjon tieltä.

"Minä tartun sinuun kiinni. Vain sillä on merkitystä nyt.
Me ollaan vielä ihmisiä."

A/N2: Happoradio - Ahmat tulevat

[Nani]

Kaunis ja koskettava. En yleensä lue Sirre/James parituksella, mutta päätin kerrankin tehdä poikkeuksen. Ja se kannatti ^^
Ihanan haikea fiilis ja vaikka olikin pohjimmiltaan surullinen, niin silti hymyilin tuossa lopussa. ♥

En oikeastaan osaa sanoa muuta. Teksti ansaitsi mielestäni kommentin ja sain jopa kunnian olla eka kommentoimassa.
Yksinkertaisesti siis kiitos pienestä, mutta kauniista tekstin pätkästä. Jatka samaan malliin. (rakentava lojuu tuossa sängyllä, eikä keksi mitään negatiivista ficistä, joten se jää nyt saamatta )

-Nani kiittää ja kumartaa.

[Riija]

Kommenttikampanjasta hyvää iltaa!
Kelmi/Kelmi-paritukset ovat minulle vieraita, mutta ehkä pitäisi alkaa lukea niitä enemmän, ainakin tämän perusteella. Pidin hyvin paljon tämän ficin herkästä fiiliksestä. Ja itsellänikin on soinut Happoradio päässä nyt viime aikoina, ja sen avulla varsinkin pääsi hyvin virittäytymään tunnelmaan. Yritä saada mun kommentista jotain irti, vaikka mulla on paha tapa vaan kirjoittaa hajanaisesti ajatuksia ja huomioita ja fiiliksiä ja pitää sitä rakentavana! : D

Jouduin vähän aikaa miettimään, miksi tästä jäi kaikessa surullisessa suloisuudessaan hitusen kaamea jälkimaku (en tarkoita sinun kirjoitus tyyliä vaan ihan tuntemusta) ja sitten keksin: se, kuinka Jamesista tavallaan paistaa läpi ymmärtämättömyys. Vaikka sellaisia ne pojat tuppaa olemaan Tiedä sitten, tarkoititko asian näin.

Kuinka kauan minä nukuin?" James kysyi väsyneellä äänellä.
"Siitä on nyt kahdeksan tuntia, kun tulin", vastasin.

Paras kohta! En voi edes kuvitella parempaa tapaa tässä kohtaa sanoa "oon valvonut koko yön -.-"
Ja erityisesti pidin siitä, ettei tässä ficissä "tuputettu" Sirius/Jamesia. Että ne eleet ja asiat oli aivan hiuksen hienoja asioita (jos ei oteta tuota loppu pätkää huomioon, sillä siinähän nyt käy ilmi ihan selvästi että James on ehdoton <3). Tai sitten vaan kammoan kelmi/kelmi-paritusta juuri parin sellaisen ficin takia, jotka olen lukenut joskus ja joissa tuputettiin ihan liikaa sitä, vaikka ei ollut edes fluffia/romancea tms. Kappas, jälleen sitä huomaa oman tietämättömyytensä ja kohtaa ennakkoluulonsa (:
Tiivistettynä: Tykkäsin Sirren aatoksista Azkabanin selleissä, yksityiskohdat - IC hahmot - kaikki täsmää. Ehkä tunnelmaa olisi voinut luoda vieläkin intensiivisemmäksi. Mutta herkkyyttä tässä kyllä on ja rauhallisuutta - en muista kuka niin neuvoi (varmaan aika monetkin), joku kirjailija: "Take your time". Ja minusta tässä sen neuvon noudattaminen on onnistunut aika hyvin (:
Tjoo, sekavaa, kiittäen:
~Riija

[Enigma]

Uijui! Pakkohan tätä on kommentoida, vaikka yleensä jätänkin sen vähän vähemmälle. 

J/S on kyllä ehkä parhaita parituksia koskaan, kiitos kun kirjoitit siitä. Tunnelma tässä on aivan käsin kosketeltava, todella herkkää ja ihanaa. Jamesin ja Siriuksen läheinen ja välittävä suhde tuli hyvin selväksi, eikä sitä erikseen tarvinnut mitenkään taustoittaa. Jamesin huolestuneisuus oli aivan suloista.

Hän loi minuun ystävällisen katseen - ei sellaista ymmärtäväistä ja tekopyhää, joita kohtasin aina ihmisten huomatessa mustelmat ja naarmut - vaan katseen, joka rauhoitti.

Aww.
Sirius puolestaan oli luonteeltaan jotenkin hyvin siriusmainen, minkä toit kivasti ilmi esimerkiksi siinä, kun tämä hyväksyi oman kohtalonsa valittamatta. Kävi melkein sääliksi.

Loppu oli omalla synkällä tavallaan ihana. Kaunista.
Kirjoitusvirheitä en bongannut, ja teksti oli hyvin sujuvaa ja helppolukuista.

Kiitos tästä!

[Zacharias]

Nani hii, ilahduin kovasti. Kiitos! (:

Riija enköhän miä tuosta selvää saanut. Niin, azkabanin kohtausta mietin itsekin muutamaan otteeseen, että lisäisikö vielä hitusen enemmän angstia. Kiitos todella paljon (:

Enigma ei ei, kiitos sinulle kommentistasi. Tuli erittäin positiivinen fiilis! (:

[Sädekehä]

Löysin taas uuden aarteen! (: Ahmat tulevat on hyvä biisi, jossa on voimakas sanoma, ja se kieltämättä kuvaa hyvin J/Sää monessakin merkityksessä. Odotin kyllä tästä hieman erilaista – ehkä jotain tupakansavuista ohikiitävää hetkeä; pitkiä katseita ja kapinaa maailmaa vastaan, mutta sitten tuleekin Lily ja elämä on ohi. Joo, tämä oli kuitenkin positiivinen yllätys. Pieni hetki nuoruudesta, pala sitä ihastusta, jota James ei ymmärtänyt. Ja sitten hyppy monen vuoden päähän, uusi tulkinta Siriuksen vuosista telkien takana – tässä oli uusi näkökulma ja minä ainakin pidin siitä todella paljon! On jotenkin luonnollista ajatella, miten James auttaa jaksamaan sen pimeyden läpi, ja vaikka Sirius tietää, että hänen rakkaansa on kuollut, se ei haittaa. Silti on säteet Jamesin kasvoilla, nauru ja kaikki se, mikä saa Siriuksen jaksamaan.

Vaikka tämä nyt olikin angstia, pidin todella paljon siitä pienestä toivon kipinästä, joka paistoi rivienvälistä. Tunnelma oli kevyt, haikea ja surullinen, mutta silti tästä jäi enemmänkin hyvä mieli. Sitä ei koskaan kerrottu, mitä Jamesille ja Siriukselle kävi, kaikki muistot olivat niistä vuosista, jolloin Sirius pääsi pois lapsuuden kauhuistaan ja nukahti Jamesin viereen. Epäilen, että Lily tuli joskus heidän väliinsä, ja James ei koskaan ymmärtänyt sitä, mitä heidän välillään oli, mutta se kaikki riitti Siriukselle. Tulkinnanvaraisuus on aina hyvä juttu, ja tässä jätit juuri sopivasti  paljon kertomatta, vaikka kieltämättä ehkä olisin mielelläni lukenut lisääkin siitä, mitä ennen Azkabania tapahtui.

Kirjoitustyylisi on ihana, tykkään kovasti. Asetelmat teksteihisi ovat erilaisia ja käsittelet iki-ihanaa J/Sää todella vakuuttavasti. Tästä tuli nyt lyhyt kommentti, anteeksi siitä, mutta halusin vain ilmoittaa lukeneeni ja tykästyneeni. Jatka ihmeessä J/S:n parissa, sillä mä ainakin tulen kyllä lukemaan (vaikka sitten myöhässä). Ja nyt penkomaan lisää sun tekstejä. ;) Kiitos!!

[Renttu]

Skippasin onnellisena aiemmat kommentit joten en tiedä kuinka paljon on sanottu jo, mutta voivoi että. Oon jotenkin yliherkällä tuulella tänään ja tämmöset alkaa itkettää.

Oon ficcien kanssa vähän sellanen seilailija, et saatan avata montakin tekstiä ja lukea jokaisen puoleenväliin ja jättää sitten. Tässä oli kuitenkin jotain sellaista tosi ihanan konstailematonta että luin helposti ja tyytyväisenä loppuun ja olin vielä ihan että nyyks ja iih ja muita epämääräisiä tavuja sen jälkeen.

Mutta sitten se taas lakkaa, muistuttaakseen että elämässä on jotain hyvää. Se on ainoa asia, mikä pitää minut järjissäni. James. Eikä Jamesia edes enää ole olemassa, on vain hautakivi Godricin notkossa.

Toi viimenen lause sai kyllä palan kurkkuun täällä, en nimittäin ollu oikein sisäistäny tai tajunnu tai jotain et James oli todellakin kuollut tossa vaiheessa. Vaikka pitäishän se tietää. Julma totuus. Hmh.

Ja toi sitaatti vai laulujen sanatko ne on hups sopi tohon ihan mielettömän hyvin. Oi. <3

Ainoo mikä pisti pilkunnussijan silmään on se et "itsestään_selvyys" on yhdyssana mut ei muuta.

Joten sanottakoon että pidin tästä paljon, kiitoskiitos ja pahoittelen sisältököyhää kommenttia.

[Zacharias]

Sädekehä oi, sinulta on ihana saada kommenttia (koska olet se, joka sai minut alunperin rakastumaan J/S:ään omilla teksteillään. Pitäisi kommentoida, oon paha ja huono.) Ihana kuulla, että pidit ja aiot vielä käydä katsomaan mitä muuta löytyy varastosta. Kiitos (:

rentunlupiini tietty mun pitää jossain typoa (aaaaa)! Hyvä, että jatkoit loppuun saakka niin sain kommentinkin (: Kiitos palautteesta!