Kirjoittaja Siperia
Ikäraja S
Paritus minäkertoja/Julia, kirjoitettu femmeparitukseksi, lienee kuitenkin kuviteltavissa oman mielen mukaan jos ei tyttörakkaus muka kelpaa (sietäis kelvata!)
Genre romance, angst
A/N Ajatus tästä on ollut mielessäni jo pidemmän aikaa. Nyt sain sen ulos, oli kirjoitettava jotakin. Saattanen hakea tällä myös erääseen kouluun. Ellen keksi mitään parempaa. Kuitenkin. Feedback please?
*
Portinpielessä odotan Juliaa tulevaksi. Sataa hiljaa, kaupunki on harmaa, ihmiset katsovat maahan. Minäkin katson. Vilkuilen portin toiselle puolelle niin kuin vilkuillaan, kun odotetaan jotakuta. Vesi valuu hiuksistani otsalle ja nenänvartta pitkin, se harmittaa. En tahtoisi näyttää siltä, kuin olisin seissyt tässä puoli tuntia, vaikka se totta onkin. Julia on myöhässä. Oikeastaan ei ole, sillä tämä ei ole sovittu tapaaminen, vaan yllätys. Useita kertoja viikossa toistuva yllätys. Julian kanssa ei sovita tapaamisia.
Julia avaa oven ja katsoo jalkoihinsa portaissa. Osaan ulkoa korkokenkien askeleet. Niillä on rytmi. Mietin usein, tiedostaako Julia sen kaiken. Otsalla kihartuvat suortuvat, rypyn kulmakarvojen välissä, poskipäälle pudonneen silmäripsen. Vesipisarat kimaltavat hänen ruskeissa hiuksissaan, kun hän kulkee luokseni lyhtypylväiden alla, ja putoilevat maahan, kun hän nyökkää tervehdykseksi. Hylkään ajatuksen hymystä, sillä Juliakaan ei koskaan hymyile minut nähdessään.
Hän avaa mustan sateenvarjon ja minä tarjoudun pitelemään sitä. Niin se varjelee vedeltä Julian sekä minun vasemman käsivarteni. Kävelemme rinnakkain, katu on autio ja sateesta kiiltävä. Keskustelemme. Minä keskustelen. Kerron lukemistani uutisista, runoilijan kuolemasta, rautatierikoista ja kasvaneesta itsemurhaprosentista. Julia ei sano sanaakaan, ei katso minua, ehkei kuuntelekaan. Samantekevää. Tämä on samanlaista aina. Minulla ei ole varaa vaatia mitään.
”Kävelläänkö Kirkkopuiston halki?” minä kysyn, ja yllätyksekseni Julia nyökkää, ja niin me käännymme tieltä syrjään. Sora rahisee, Julian kapeat korot painuvat syvälle maan ihoon. Tunnen helpotusta, kun tie vaihtuu nurmikoksi ja maailman äänet vaimenevat. Kostea ruoho kastelee lahkeet.
”Pidän tammista”, minä sanon vain sanoakseni jotakin, en minä valehtele, tammet ovat rauhoittavia.
”Rakastan niitä”, Julia sanoo. Hänen äänensä on käheä, en ole kuullut sitä aikoihin. Katson häntä, hänen ruskeat silmänsä heijastavat valoa hämärässä. Seuraavan tammen alla hän lakkaa kävelemästä, minä kiedon takkia tiukemmin ympärilleni ja lasken sateenvarjokäteni.
”Rakastan tätä”, Julia jatkaa. Hän kiertää puun ympäri sivellen sen kuorta ja levittää sitten käsivartensa syleilläkseen sitä. Minä huojahtelen paikallani, tuulee lujempaa, Julia takertuu tammeen kuin pelkäisi tuulen vievän hänet mukanaan. Hänen käsivartensa eivät aivan yllä rungon ympäri, vaikka tämä puu on nuori verrattuna ympärillään seisoviin isovanhempiinsa. Hän painaa poskensa sitä vasten kuin kuunnellakseen.
”Sillä on nimi.”
”Mikä?” minä hengähdän. Hän katsoo minua tarkkaavaisesti, ja minä hätkähdän saamastani huomiosta. Pelkään, ettei hän vastaa. Hänen sanansa voivat antaa minulle luvan hengittää. Ne voivat imeä hapen ilmasta. Ilman happea minun vereni on tunkkaista ja virtaa veltosti suonissaan. Julia kallistaa päätään, tähystää ylös puun latvaan. Hänen kaulansa ja leukansa piirtyvät esiin kaukaa loistavassa valossa.
”Kai.” Hänen äänensä on keveä ja kummallisen välinpitämätön. ”Kai-puu”, hän jatkaa ja katsoo jälleen minua. Pidätän hengitystä ja lasken niin kauan, että maailma alkaa huojua. Kaksikymmentäseitsemän. Julia nauraa ilottomasti.
”En ole koskaan nähnyt sinua yksinäisenä”, hän sanoo.
”En ole koskaan yksinäinen sinun nähtesi”, minä totean voimattomana.
”Ei se ole mikään syy”, hän sanoo ja irrottaa otteensa tammesta, jonka nimi on Kai. Hän ei katso minua enää, hänen poskessaan on punainen kuva kaarnasta. Puu on suudellut häntä. Puu on saanut sen, mitä minä en koskaan saa.
Jatkamme matkaa, kuljemme katua alas vastatuuleen. Minä tasapainottelen jalkakäytävän reunakiveyksellä ja huomaan porttikongiin maalatut mustat sanat, bussipysäkillä oksentavan miehen. Julia ei huomaa, hän katsoo maahan. Siellä ei ole mitään nähtävää, joten ehkei hän oikeastaan katso minnekään. Ehkä hän näkee vain sisäänpäin.
Oikean oven edessä pysähdymme. Pienen ikkunan takana näkyy vain pimeää, lasi heijastaa kadun, jolla seisomme. Ei ole enää sanoja vaihdettavaksi, Julia sipaisee kämmenselkääni peukalollaan ja katoaa pimeään käytävään, ja minä käännyn takaisin alkaen odottaa seuraavaa päivää. Myöhemmin kotona seison pitkään kylmän suihkun alla ja ajattelen mustaa sateenvarjoa, joka nojaa seinään eteisen nurkassa.
