Otsikko: Katoavaista
Betat: Sädekehä ja Kayleigh
Paritus: James/Sirius
Ikäraja: K-11
Genre: angst, romance
A/N: Osallistuu FF100:n sanalla 034. Liian vähän.
*
Katoavaista
Sirius vihasi sitä. Vihasi salaisuuksia ja piilottelua enemmän kuin mitään muuta, mutta minun otteeni hänestä piti. Ehkä se oli väärin, ajattelin loppujen lopuksi, sillä olin saanut kaiken mitä olin halunnut - ja kuitenkin halusin vielä lisää. Halusin Siriuksen kokonaan itselleni, mutta hän oli vapaa sielu, vapaa lähtemään ja jättämään minut toiveideni kanssa yksin.
Pelko ajoi meidät hakemaan turvaa toisistamme ja suudelmamme antoivat hänellekin toivoa paremmasta. Toivo oli kuitenkin kuviteltua, sillä oikeasti sitä ei ikinä ollutkaan, ei meidän suhteessamme. Oli aina vain paljastumisen uhka, joka teki kaikesta jännittävää. Se jännitys sai meidän teoistamme täysiä, vaikka aina se tietty tunne puuttui. Rakkaus. Sitä meillä ei koskaan ollut ja se oli sitä, mitä olin aina halunnut. Sirius ei niinkään, sillä hän pelkäsi. Hän pelkäsi jäävänsä kiinni tähän, satuttavansa minua tai itseään ja tekevänsä peruuttamattomia tekoja.
Mutta joskus iltaisin me unohdimme kaikki murheemme. Unohdimme, että minua odotti kotona vaimo ja pieni poika. Unohdimme, että se kaikki oli meiltä kiellettyä. Hänen kätensä vaelsivat kehollani ja huulet liikkuivat nälkäisinä kaikkialla jakaen iholleni nopeita suudelmia. Suutelin häntä takaisin, ja käteni takertuivat hänen hiuksiinsa ja valuivat alas selälle. Kynteni pureutuivat hänen ihoonsa liikkeiden nopeutuessa aina huippuumme asti, mutta ne jättivät vain katoavia jälkiä aivan kuten mekin olimme; katoavaista.
Aamun tullen Sirius jäi aina yksin vuoteeseen, kun minun piti lähteä, vaikken olisi halunnut. Kotonani odotti vain tyytymätön nainen pettymys silmissään. Hän kysyi aina, miksi ja missä olin ollut koko yön. Minä vastasin aina, että Sirius tarvitsi minua, mutta hän ei ymmärtänyt, ei tietenkään. Tai sitten hän ymmärsi jopa paremmin kuin minä itse, sillä oikeasti se olin minä, joka tarvitsi Siriusta.
Päivät kuluivat leikkiessämme kotia, mutta mieleni oli levoton ja aina Siriuksessa. Joskus hän tuli käymään päivisin luonamme ollen kylmä ja etäinen, jolloin tahdoin vain ravistella häntä ja huutaa, että missä oli se Sirius, jonka kanssa olin viettänyt seitsemän vuotta Tylypahkassa. Se Sirius ei olisi vaipunut ajatuksiinsa ja haudannut tunteitaan sisälleen. Se Sirius olisi vain tullut ja ottanut sen, mitä halusi välittämättä seurauksista.
Toivoin, että Sirius olisi tullut ja vienyt minut mukanaan, mutta se oli liikaa vaadittu jopa häneltä, joten toiveeksi se lopulta jäi. Yhteiset yöt kävivät harvemmiksi ja kaipaus tukehdutti. Halusin palata menneeseen, mutta se ei ollut mahdollista. Olin juuttunut tähän hetkeen yhdessä naisen kanssa, joka oli vaimoni, ja lapsen kanssa, joka oli omani. Sirius etääntyi ja minä en voinut tehdä muuta kuin katsoa vierestä hänen kävelyään poispäin meistä.
Olisin halunnut huutaa häntä tulemaan takaisin, mutta pysyin vaiti. Tiesin sen itsekin, meillä ei koskaan tulisi olemaan yhteistä tulevaisuutta päivänvalossa ja yhteiset yöt saivat meidät humaltumaan halusta, jota myöhemmin kaduimme. Tämä olisi kaikille parasta, mutta aina kun Sirius otti uuden askeleen kauemmaksi, sisälläni vihlaisi pistävä kipu, joka muistutti, että tunteeni olivat kaikesta huolimatta aitoja, eivätkä kadonneet minnekään, vaikka sanaa 'me' ei Siriuksesta ja minusta enää ollutkaan.
