Author: Zarroc
Fandom: Haven
Pairing: Audrey Parker/Duke Crocker
Rating: k-11
Genre: drama, angst, romance
Disclaimer: En omista Havenia, sen maailmaa tai hahmoja. Kirjoitan vain omaksi huvikseni, enkä saa tästä rahaa.
Warnings: eipä hirveästi mitään, ammutaan vähän ja taitaa alkoholia esiintyä.
A/N. Apua, milloinkahan viimeksi olisin edes kirjoittanut jotain muuta kuin originaalia? Älkää lynkatko, jos tätä sarjaa seuraatte. Minusta Audrey/Duke on vain huomattavasti parempi kuin Audrey/Nathan noin yleisesti. Ainiin, ja spoilaa varmaan kaikenlaista, olen tähän mennessä katsonut sarjaa kolme kautta. Yritän kuitenkin tavallaan irroittaa tämän itse sarjasta, vaikka ensimmäisen raapaleen alku onkin kolmannen kauden jaksosta yhdeksän.
Spurttiraapaleen kymppikierrokselle osallistuu, sekä Ficlet300. Ensimmäinen raapale siis sanalla 135. Menneisyys
Jokainen saa vain yhden mahdollisuuden
ONE.Laukauksen ääni sai veret lähes seisahtumaan suonissani, mutta yritin silti pysytellä tyynenä. Yritin todistella itselleni, että he tulisivat ajallaan. Että en kuolisi tänne, väärään Haveniin.
Kuusikymmentä vuotta aiemmin Nathan Wuornos nosti valokuvan lattialta ja vain vilkaistessaan vierellään seisovaan Duke Crockeriin, he molemmat katosivat ilmaan.Hetken kuluttua he olivat nykyajassa, saatoin tuntea sen, vaikkei ääntäkään ollut päässyt. Käännyin hitaasti katsomaan, kun he tuijottivat takanani kumarassa seisovaa vanhaa miestä, joka hitaasti kitki pensasta.
”Menkää!” sihahdin mahdollisimman hiljaa ja he kääntyivät pakenemaan paikalta.
Vasta heidän kadottuaan paikalta vilkaisin vielä kerran taakseni ja seurasin heidän perässään.
He, varsinaiset luomakunnan idiootit seisoivat autoni luona. Nathan näytti turhautuneelta ja Duke vain nojasi sitä vasten, kuin olisi saanut kaikki maailman murheet harteilleen.
Kävelin heidän luokseen ja avasin auton ovet vaitonaisena. ”Autoon siitä”, tuhahdin miehille, jotka tottelivat välittömästi sanomatta edelleenkään sanaakaan.
”Se, mitä te teitte menneisyydessä”, aloitin, mutta vilkaisin taustapeilistä Duken kasvoja, jotka olivat vähitellen harmaantuneet. Laskin katseeni takaisin tiehen, enkä oikeastaan enää tiennyt mitä sanoa.
”Se oli varmasti oikein.”
Nathan pysytteli hiljaa, tuijotti vain ikkunasta ulos koko matkan ajan. Jätin hänet kyydistä poliisiasemalla ja ajoin kotiini katsomatta kertaakaan peiliin. Kun olimme pihassa ja nousseet autosta, Duke löi turhautuneena auton oven kiinni.
”Minä käskin Sarahin tappaa isoisäni.”