- Kirjoittaja: Wilhood
- Ikäraja: S
- Genre: Angst, Fluff, Deathfic
- Disclaimer: Kaikki hahmot ovat itse keksimiäni, lainailin nimet toisesta projektistani hätätilanteessa
- Varoitukset: Kirosana (no oho : D), sivussa mainittu kuolema
- A/N: Oli helvetillinen angst, ihan oikeasti. Päätin sitten purkaa sitä vähän, joten kirjoitin. Ja koska tässä mun angstissa on kuitenkin myös valoisat puolensa, ei teksti loppujenlopuksi ole pelkkää angstia.
Kaikenlainen kommentti ja kritiikki on tervetullutta, etenkin kirjoitusvirheitä ja muuta sellaista saattaa löytyä, teksti on niin 'hurmiossa' kirjoitettu.
Ja tosiaan, hahmot on lainattu hiukan muutellen toisesta kirjoitusprojektistani, koska ei riittänyt inspiraatio kehitellä uusia henkilöhahmoja, etenkään kun heitä ei edes pahemmin esitellä tässä.
***
Haista paska, sanoin mielessäni, kun katsoin kuinka Julius suuteli Minnaa hellästi poskelle keskellä koulun käytävää. Mua vitutti niin paljon, että ei mitään rajaa. Minna oli uusi oppilas. Mä olin ollut Juliuksen luokalla kahdeksan vuotta. Ja nyt Minna ja Julius oli pari. Ne oli tavannu alunperin riparilla, ja siitä se sitten lähti. Minna oli vasta muuttanut samalle alueelle.
Ja mä tiesin, että Julius tykkäsi musta, Millasta, ennen sitä. Riparia. Ja mua vitutti kokoajan vaan enemmän.
Mun teki mieli oksentaa. Julius oli pitkä, kalpea ja tummatukkainen, ihan niin kuin Minnakin. Ne oli aivan liian samanlaisia. Kävelivät käsi kädessä ripeästi kohti kemian siipeä. Ulkona satoi. Toinen kouluviikko yhdeksännen luokan alussa. Oli satanut siitä asti, kun olin nähnyt Minnan ensimmäistä kertaa. Avasin kaappini, heitin muutamat turhat koulukirjat repustani sinne ja paukautin kaapin oven kiinni.
***
Makasin hermostuneena sängylläni, punaisensävyisillä lakanoillani. Vatsaani kipristi, kun Julius tunki taas ajatuksiini. Mun sänky oli ikkunan vieressä pitkittäin. Tuuletusikkunasta puhalsi kylmää, kosteaa ilmaa naamalleni. En jaksanut painaa ikkunaa kiinni. Oli ihan sama, vaikka vilustuisin. Oli ihan sama, vaikka kuolisin! Käänsin kylkeä ja purskahdin taas itkuun.
Edes meidän perheessä ei ollut asiat mitenkään hyvin. Sisko ja veli, toinen 16 – ja toinen 18 vuotias, olivat molemmat yksiä juoppoja. Sen siitä saa, isä alkoholisti ja äiti muuten vain hullu. Kyllä mäkin oisin varmasti ottanut jo pullon käteeni, jos oisin uskaltanut, mutta veli oli varoittanut. Rakastin sitä. Nyt se lepää meidän takanreunuksella, vaikka mä pelkäänkin joka päivä, että kohta mulla ei ole edes tuhkia muistona siitä.
***
Aivan näinä päivinä, kaikki kääntyy vielä parhain päin, kaikki kääntyy vielä parhain päin.
”En usko”, tokaisin kuivasti Ilonalle. Se oli mun paras ystävä. Oli ollut aina. Nytkin se yritti lohduttaa. Oli ehkä nähnyt mustelmat mun käsissä. Tai kaipaavat katseet Juliuksen perään. ”Unohda se poika”, Ilona sanoi ja rutisti mut syleilyynsä.
Sinä päivänä lähdin kesken päivän koulusta. En ollut koskaan tehnyt niin. Sinä päivänä paistoi aurinko pitkästä aikaa.
Kävelin ostarin kautta kotiin, ja kuten tavallista, jumituin levykaupan eteen. En ollut koskaan käynyt sisällä asti. Ei mulla koskaan ollut rahaa. Nyt kuitenkin riuhtaisin lasisen, muovikahvaisen oven auki ja tunkeuduin sisään kauppaan. Tunkkainen, hieltä ja aloe veralta haiskahtava ilma työntyi sieraimiini, meinasin pyörtyä. Olin aina vihannut aloe veran tuoksua.
Nostin muutaman levyn lattialta takaisin hyllyyn niin että alaselkäni näkyi kyykistyessäni. Kun nousin, tunsin jotain lämmintä viileää selkääni vasten. Käännyin nopeasti, ja huomasin huitaisevani poninhännälläni jotakuta kasvoihin. Tuijotin pojan rintakehää, pitkiä hiuksia jotka laskeutuivat yli olkapäiden. Hitaasti nostin katseeni ja kohtasin parin lempeitä, harmaita silmiä, pyöreät, hiukan näppyläiset mutta pehmeät kasvot ja hymyilevän suun.
”Niklas”, suu sanoi. ”Mä olen Milla”, vastasin.
”Tää levy on hyvä”, poika sanoi osoittaen Metallican Master of Puppetsia. ”Mä tiedän”, hymyilin ja laskin käteni Niklaksen käden päälle. Se hymyili mulle takaisin, otti mun käteni omaansa ja veti mut pois kaupasta. ”Mennään meille”, poika kuiskasi.
***
Muutama kuukausi oli kulunut siitä, kun tapasin Niklaksen. Ensilumi oli jo kerran peittänyt maan, mutta lähtenyt samantien. Ilma oli viileä ja lehdet olivat tippuneet puista. Kävelin Ilonan kanssa samaa matkaa koulusta. Olimme äsken kulkeneet ostarin ohi. Näin pitkän, hiukan tukevan, pitkään nahkatakkiin pukeutuneen hahmon jo kauempaa. Katsahdin Ilonaan, nyökkäsin. Ilona nyökkäsi hymyillen takaisin. Nostin kättäni tytölle ja lähdin juoksemaan kohti Niklasta. Mun omaa Niklastani.
Ja mä nauroin. Nauroin. Ihan oikeasti.
