Nimi: Verettömiä haavoja
Kirjoittaja: foxtrot
Genre: angst, (yrittää olla) h/c, slash
Ikäraja: S //Rins lisäsi ikärajan myös otsikkoon
Paritus: Sirius/Remus
Vastuuvapaus: Hahmot Rowlingin, minä näpertelen omiani.
Yhteenveto: He ovat molemmat taas verettömillä sisäsydänhaavoilla, eikä kumpikaan osaa enää kunnolla lääkitä toista.
A/N: Öö. Remus/Siriukseen suhtaudutaan kaiketi aika palavalla intohimolla puolin ja toisin. Itse en ole hirveästi ko. paritukseen tutustunut, joten en tiedä, onko tämä sitten ihan klisee vai mitä - käsittääkseni tällainen asetelma on kuitenkin yleisempi näin päin kuin päinvastoin. Tiedä sitten. Mitkään muut hahmot eivät vain asettuneet tähän.
Haasteet: Vuodenaikahaaste (talvi), Kerää kaikki hahmot -haaste hahmolla Remus Lupin
Verettömiä haavoja
Lumikuorrutus villakangastakin hartialinjalla hän astahtaa kynnyksen yli, pyörittelee hattuaan ja kertoo, että asia on nyt näin (niin tuota, sormenpäät tanssivat hermostuneina hatunliepeellä ja katse eksyy kaikkialle eikä vahingossakaan Remuksen silmiin). Valitettavasti Sirius Musta on joutunut keskelle taistelua vieraillessaan taikaministeriössä. Saanut osuman kirouksesta.
***
Diagnoosi: Toistaiseksi tuntemattomasta kirouksesta johtuen kipuja (päänsärky, nivelkivut, migreeni ja niin edelleen), määrätty kipulääkettä tästä eteenpäin kolmesti vuorokaudessa. Ei diagnosoitavissa, kuinka kauan kivut jatkuvat: mahdollisesti muutaman viikon, pahimmassa tapauksessa saattavat valitettavasti vaivata koko elämän. Kipujen pitäisi kuitenkin lieventyä ajan kuluessa. Tila muuten vakaa, ei lyhennä eliniän odotetta.
Talvi raapii verettömiä haavoja ikkunoihin ja tulee sisään postiluukusta, kurottelee hyisillä koukerosormillaan, joiden nimet ovat turtuneisuus, väsymys ja katkeruus ja asettuu sitten asumaan Remuksen sydämeen, siihen kohtaan, minkä Sirius ennen täytti.
Tyynyliinoihin ilmestyy palkeenkieliä, ja Remukselta menee kaksi päivää ymmärtää, että Sirius puree tyynyjä öisin, jottei herättäisi häntä huutamalla ääneen kun kipulääkkeen vaikutus lakkaa.
Aamiaispöydässä tuijottaa vastaan vain talvipimeys ikkunan takaa ja haalea kahvi, ja se on Remuksen mielestä päivän hirveimpiä hetkiä. Taas pitäisi jaksaa uusi päivä, elää niin kuin ennenkin: etsiä töitä, käydä apteekissa, hymyillä, laittaa päälle pysyvästi märät talvikengät ja hiipiä makuuhuoneen suljetun oven ohi.
Täysikuun aikaan Remus tuntee olevansa enemmän yksin kuin ikinä, vaikka asuukin yhdessä sen miehen kanssa, jota rakastaa. Hän juoksee sokeasti pakoon omia, vaanivia kipujaan ja huutaa vuorolaulua lumitaakkojen alla uinuvien puiden kanssa. Valittaa. Itkee niin kuin eläimet itkevät.
Ja Remus on väsynyt, väsynyt siihen, että Sirius viettää päivänsä tuijottamalla tyhjyyteen tai makaamalla sängyssä, väsynyt siihen, että hänen täytyy yksin huolehtia kaikesta, väsynyt siihen, että Sirius puhuu yksitavuisilla lauseilla eikä ikinä kysy, miten Remuksella sujuu. Miltä Remuksesta tuntuu. Niin, Sirius on kipeä ja traumatisoitunut, mutta jos heidän seiniin sulautumisensa ja lattiasta leviävä hiljaisuus (joka imeytyy iholle ja siitä läpi, seinäkellon viisareihin ja haarukanpiikkeihin) jatkuvat, Remus tietää seuraavansa pian perässä samaa tietä.
Ennen kaikkea Remus on väsynyt siihen, että hän on voimaton Siriuksen tuskien edessä.
***
Kun aurinko paistaa ensimmäisen kerran sinä talvena makuuhuoneen ikkunasta vähän vähemmän kylmän sävyisenä ja piirtää seinille viivoja puolihaaleilla sormillaan, Sirius nousee sängystä, avaa sälekaihtimet ja tulee juomaan aamukahvia vanhasta likaisesta mukistaan.
Pian niin tapahtuu vähän useammin, lumi sulaa katoilta ja talvi tuntuu painuvan syrjään. Sirius hymyilee varovaisesti.
Ja sitten iskee takatalvi.
Ikkunanpielet jäätyvät huurreristikoiden taa, taivas on kylmennyttä terästä ja lumi iskee kasvoille epäystävällisenä, puree haavoja poskipäihin ja leukapieliin ja löytää tiensä niihinkin paikkoihin, joita kevätaurinko yritti vielä viikko sitten varovaisesti lämmittää.
Mennessään nukkumaan Remus huomaa, että sälekaihtimet ovat alhaalla ja hänen hyvänyöntoivotuksensa jää vastakaiutta.
Onhan huominen parempi, Siriuksen silmät anovat kääntyessään katsomaan Remusta, onhan?
Tietenkin se on, Remus vakuuttaa joka ilta, koska se on ainoa lause, joka saa Siriuksen ummistamaan silmänsä edes hetkeksi ja unohtamaan ulkona kirkuvan lumimyrskyn. Remus alkaa epäillä, että se kirkuna ei ikinä poistu hänen tärykalvoiltaan, tärykalvoilta, jotka ovat halkeilleet siitä hiljaisuudesta, mikä talossa ja makuuhuoneessa keittiönkaapeissa kattolamppujen reunoilla tapeteissa vallitsee ja tukehduttaa. He ovat molemmat taas verettömillä sisäsydänhaavoilla, eikä kumpikaan osaa enää kunnolla lääkitä toista.
Remuksen jokailtainen vastaus on valhe johon edes kuluneet lakanat eivät usko - ovathan kaikki edellisetkin huomiset olleet vain uusia eilisiä.