Nimi: Syksyn sävel
Kirjoittaja: Kika
Ikäraja: K-11
Paritus: Severus Kalkaros/Hermione Granger (Severus/Lily)
Vastuuvapautus: Hahmot ovat ihanan Rowlingin, laulu taas kuuluu Juicelle, ja minä leikittelen kummallakin (:
Omistettu tutti frutille
//Tuli kirjoitettua tämä todella myöhään, joten laatu saattaa olla sen mukaista. On muuten myös ihka ensimmäinen songficcini!
Olkaa ystävällisiä ja kommentoikaa, kiitos <3
Syksyn sävelOli kaunis päivä kun heräsin. Linnut lauloivat kirkkaasti ja auringonvalo siivilöityi raskaiden ikkunaverhojenikin takaa huoneeseeni. Rauhallisesta, auringon kultaamasta aamusta ei olisi voinut päätellä mitään, mitä päivä tulisi tuomaan tullessaan. Vasta, kun valtava pöllö lensi ikkunalle, minun pelkoni heräsivät.
Auringon valheellinen lämpö ja lempeys kätkivät kaiken sen kauheuden, jota Voldemortin joukot aiheuttivat, ja minut oli kutsuttu torjumaan hyökkäystä, taistelemaan hyvän puolesta. Mutta miksi juuri minut? Minut, jolla ei ollut enää mitään tai ketään, yhtään syytä jonka vuoksi elää. Kaikki minulle tärkeät ihmiset olivat kuolleet aivan liian nuorina, viimeistään silloin, kun Voldemort oli saanut tietää petturuudestani.
Kun saavuin taistelun täyttämille kaduille, huomasin, kuinka ihmiset epätoivoissaan etsivät ja huusivat läheisiään. Pienet lapset itkivät hukattuaan vanhempansa tai sisarensa, ja siellä täällä kaatuneita ihmisiä yritettiin parhaansa mukaan viedä suojaisampiin paikkoihin, joissa heidän ruumiinsa saattaisivat ehkä säilyä hautajaisiin asti suuremmitta ruhjeitta. Minun teki pahaa katsoa ihmisten ahdinkoa.
Katu täyttyy askelista
elämä on kuolemista
pane käsi käteen ollaan hiljaa
Yhtäkkiä joku tarttui käteeni vetäen minut suojaisaan, kujan perällä olevaan pieneen puotiin. Vasta käännettyä katseeni huomasin, että tämä nainen oli Hermione. Hän piti sormea suunsa edessä, ja ymmärsin olla puhumatta. Juuri sillä hetkellä suuri joukkio kuolonsyöjiä marssi puodin ohi tuhoten kaiken edestään. Me painauduimme aivan kiinni takaseinään, ja huomasin pidättäväni hengitystä. Kun viimein olin varma, etteivät he olleet huomanneet meitä, uskalsin päästää hapen keuhkoistani. Vaikka minut oli kutsuttu tänne sotimaan, tiesin ettei minusta olisi siihen. Minulla oli liikaa pahoja muistoja.
Ennen kuin ehdin huomatakaan, olin tarttunut hermionen käteen ja ilmiinnyttänyt meidät pois, kauas tuosta taistelun melusta ja tuskanhuudoista. Annoin sen kaiken jäädä taakseni, ja vaikka tiesinkin pakenevani taas, en voinut itselleni mitään. Nämä kuolonsyöjät, jotka nyt tappoivat viattomia ihmisiä, olivat aikoinaan tappaneet myös Lilyn, tuon hyväsydämisen ja ainoan naisen, josta olin koskaan todella välittänyt.
“Anteeksi, professori… Miksi te…?” Kuulin naisen kysyvän. Kohtasin Hermionen hämmästyneet silmät, mutta hän ei näyttänyt pelkäävän. Miksi? Minä olin varmasti viimeinen ihminen, johon hän suostuisi luottamaan.
“Olen pahoillani, neiti Granger. Tuletko sisälle?”
Avasin oven. Siitä oli todella monta vuotta, kun olin viimeksi astunut tähän taloon, näihin huoneisiin, joissa yhä saatoin tuntea Lilyn. Olin ilmiinnyttänyt meidät ensimmäiseen paikkaan, joka oli mieleeni tullut - Lilyn lapsuudenkoti.
Epävarmasti Hermione astui sisälle. Talossa oli todella pölyistä, sillä kukaan ei ollut käynyt siellä varmasti yli kahteenkymmeneen vuoteen. Silti saatoin muistaa jokaisen huoneen, tietäen mihin niistä mikäkin ovi johtaisi.
“Professori… voinko auttaa?” Hermione kysyi hiljaisella äänellä.
“Älä kutsu minua professoriksi. Tietääkseni en ole opettanut sinua yli viiteen vuoteen, vai olenko?” En olisi halunnut puhua Hermionelle tuohon sävyyn, mutta en voinut sille mitään. Nämä muistot jotka tulvivat mieleeni, tuntuivat tukahduttavilta, ja minun oli pakko saada purkaa niitä.
“Anteeksi. Mitä jos keitän meille vaikka teetä?” Hermione hymyili lempeästi. Hän oli ilmeisesti huomannut, että tämän täytyi olla minulle jokin hyvin tärkeä paikka. Ennen kuin ehdin vastata, Hermione oli jo etsinyt keittiön.
pyydä minut aamuteelle
anna vettä kuihtuneelle
nyt on elokuu ja minä olen viljaa
“Tässä teenne”, hermione sanoi astuessaan huoneeseen, jossa olin kertonut odottavani. Ilmeisesti hänen oli täytynyt puhdistaa astioita, sillä hänellä oli kestänyt hieman kauemmin kuin tarvitsisi. Tai sitten hän oli tutkinut uteliaana keittiön, olinhan minä hänen luonteensa saanut selville jo noina Tylypahkan vuosina.
En vastannut mitään, sillä en kyennyt. Tämän paikan muistot olivat tulvineet mieleeni, enkä voinut estää kyyneliä, jotka karkasivat silmäkulmistani. Hitaasti kuulin Hermionen askelien tulevan lähemmäs, ja vaikka kuinka halusin peittää kyyneleni, hävittää merkit heikkoudestani, en voinut, sillä jotenkin minusta tuntui, että tämä tyttö saattaisi hyväksyä ne, hyväksyä tämänkin puolen minusta, heikkouteni ja pelkoni. Toinen puoleni oli jo aivan liian kauan halunnut olkapäätä, jota vasten suojautua maailmalta, vain pieneksi hetkeksi.
En ilosta itke en surusta itke, jos itken
niin itken muuten vaan
ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan
Hermione käveli eteeni. Hän laski tarjottimen pölyiselle sohvapöydälle ja tarjosi minulle nenäliinaa. Ennen kuin ehdin kiittää, tämä nainen oli kietonut kätensä suojelevasti ympärilleni.
“Haluatko puhua siitä?” Hermione kysyi. Minä pudistin kevyesti päätäni, ja tyttö vain nyökkäsi istahtaen viereiselle nojatuolille, josta aika oli jo kuluttanut värit, aivan kuten minustakin.
“Selvä”, hermione kuiskasi ja istui siinä, odottaen. Ja se riitti minulle, hän huolehti, kuunteli ja halusi ymmärtää. Eikä pakottanut, vaikka en kertonutkaan mitään. Katseli vain ja odotti, antaen aikaa.
Häntä rakastin paljon
suo rakastan joskus enemmän
ole mulle vähän aikaa hän
En voinut estää itseäni. Nousin seisomaan ja painoin tuon hauraan olennon itseäni vasten. Ymmärsin, että minun oli pakko rakastaa tuota ihmistä, joka oli pystynyt antamaan kaiken minulle anteeksi. Ihmistä, joka pystyi edes murto-osan verran lievittämään tuskaani, antamaan lohtuaan ja sallimaan minun heikkouteni.
Huomenna olisin taas vahva, päätin. Vaikka hän hyväksyi minut nyt, hän ei voisi ikinä hyväksyä tunteitani. Hiljaa hän kietoi omat kätensä ympärilleni, ja saatoin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa tuntea hymyileväni edes pienesti, ainakin sydämessäni. Vain hetki vielä, kunnes olen taas tarpeeksi vahva seisomaan omilla jaloillani, ajattelin.
Ota minut sinun uniin
vaikka nousen toisiin juniin
nyt on lokakuu, ja minusta näkee sen
Nousin yläkerran narisevat rappuset ylös ja käännyin vasemmalle. Avasin oven joka päästi kitisevän äänen, ja otin sieltä kaksi suurta vilttiä. Kun pääsin alakertaan, huomasin Hermionen sytyttäneen tulen takkaan. Olimme päättäneet, että nukkuisimme molemmat olohuoneessa, sillä tänä yönä kumpikaan ei tahtonut olla yksin.
“Kiitos”, hermione sanoi hymyillen, kun ojensin hänelle viltin. Ja vain pienen hetken toivoin, että kyyneleni olisivat palanneet, jotta tämä nuori nainen halaisi minua uudestaan. Ja ennen kuin ehdin lopettaa toiveeni, tämä nainen halasi minua vielä kerran, jakaen lämpöään ja läheisyyttään, sallia minulle turvallisen olon.
kun tulen kiinni sinuun
jumalatkin uskoo minuun
vaikka itse aina usko en
Käperryimme molemmat vilttiemme sisään nojatuoleihin, ja vaikka meistä kummallakaan ei ollut kovin mukava asento, pikkuhiljaa me saimme unenpäästä kiinni. Hermione nukahti ensin omassa nojatuolissaan hiljaa tuhisten, ja pian minunkin silmäluomeni painuivat kiinni. Ja vaikka en olisi ikinä uskonut kykeneväni siihen, tunsin oloni tulevan vähän kerrallaan onnelliseksi.
En ilosta itke en surusta itke, jos itken
niin itken muuten vaan
ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan
“Huomenta, Severus”, kuulin naisen sanovan, ja kun raotin silmiäni, huomasin ruskeakiharaisen Hermionen seisovan edessäni, tarjottimella jotakin aamiaiseksi tarkoitettua.
“Anteeksi eilisestä”, Sanoin. En tiennyt, oliko nainen ehtinyt muuttaa mielensä jo suhteeni, ja piti minua nyt täytenä hölmönä.
“Älä suotta, Severus. Voit puhua minulle jos haluat”, hermione sanoi lempeästi vastaten katseeseeni, “Minä lupaan, mistä tahansa.”
Katsoin vielä hetken noita ruskeita silmiä ennen kuin puhuin.
“En usko että minulla on lupaa vaivata sinua enempää. Minun kuuluu tuntea tuskaa, minut on tarkoitettu elämään ilman sydäntä.”
“Severus”, hermione sanoi nyt vakavasti, “Jos sinä voit tuntea noin raastavaa tuskaa, sinulla on pakko olla sydän. En usko, että kukaan voisi surra niin kuin sinä surit, ellei hänellä olisi jotain, minkä puolesta tehdä se… ehkä rakkaus? Olen varma, että sinun sydämesi on lempeä. Anna minun auttaa sinua.”
Katsoin tätä naista. Miten hän ymmärsi, miten hän osasi?
Ennen kuin ehdin estää itseäni, olin painanut huuleni naisen huulille.
“Kyllä, rakkaus”, kuiskasin Hermionen lämpimiä huulia vasten.
“Anna minulle vain pieni hetki.”
Häntä rakastin paljon
suo rakastan ehkä enemmän
ole mulle vähän aikaa hän
