Kirjoittaja Aihe: BBC!Sherlock: Hämärän kuninkaat, Jimlock, Johnlock, K-11  (Luettu 2772 kertaa)

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 720
Kirjoittaja: Hallahäive

Fandom: BBC!Sherlock

Ikäraja: K-11

Paritus: Jimlock, hiven Johnlockia

Disclaimer: Meidän kaikkien onneksi en omista Jimiä, Johnia tai Sherlockia. He kuuluvat BBC:lle, ACD:lle ja Moffatille sekä Gatisille.

Genre: Eh, olisiko vaikka draama?

A/N: sensaatio, tämä on sinun syytäsi(ansiotasi?). Omistus menee halausten kera sinne...toivottavasti en petä kaikkia odotuksiasi<3 Inspiroit minua vähän liikaa.

Ottakaa ihmiset huomioon, että tästä ficistä 90 prossaa on kirjoitettu kello yhdeksän jälkeen illalla, joten sekavuudet voivat johtua siitä... Käytin paljon vertauksia, mässäilin niillä ja hauskaa oli. Välillä tuskaisaakin,enkä vieläkään ole 100% tyytyväinen, mutta toivottavasti tästä joku nauttii. Kommentit olisi kivoja, vaikka vähän pelottaa kuulla, mitä tästä ajatellaan.

Summary: Musta ja valkoinen nappula eivät voi kohdata ilman, että toinen joutuu myöntämään tappionsa. Hämärässä värit sulavat harmaaksi ja nappulat voivat olla hetken samalla puolella.


Hämärän kuninkaat



Shakkilauta on asetettu taas tänäkin iltana Jimin tammipuiselle ruokailupöydälle. Sherlock poimii ylös mustan lähettinsä, syö valkoisen tornin. Sinkauttaa pöydän ylitse itseriittoisen katseen. Jim sormeilee yhtä sotilaistaan, kohottaa jalkansa pöydän alla. Jalkaterä kohtaa nilkan. Sherlockin ilme ei värähdä, mutta sinisissä silmissä syttyy hitaasti hehku, joka on varattu ainoastaan pelaamista ja strategiointia varten. Vain muutama prosentti siirroista tapahtuu konkreettisesti laudalla.

Viulistin sormet sivelevät luumunvärisen paidan kaulusta, sekä selkeästi erottuvia solisluita kuin vahingossa. Jim tietää, että jokainen liike pöydän äärellä on harkittu.

Jim nauttii näistä pienistä kamppailuista. Hän ei muista milloin viimeksi tunsi olonsa niin eläväksi. Tämä, tämä peli on jotakin sellaista, mikä saa koko maailman loistamaan mustaavalkoistaneonvärejä. Se on kliseisesti ilmaistuna huumaavaa. Jim aikookin muodostua pakkomielteeksi, uudeksi kokaiiniksi rakkaalle Sherlylleen. Sen ei pitäisi olla hankalaa. Kerran addikti, aina addikti, se on Jimin mielipide. Niinpä hän tarjoaa kipinöitä silkkilakanoilla ja kieputtaa lankojaan ahkerammin.

Valkoinen hevonen siirtyy lähemmäs kuningasta. Siirron päässä odottaa shakkimatti. Musta sotilas siirtyy eteen.

Vain yksi este seisoo hurmion tiellä, vain yksi hahmo kiinnittää Sherlockin harmaaseen maahan. Sotilas. John vie enemmän ja enemmän huomiota, kommentoi Sherlockin yöjuoksuja (Mihin sinä taas olet menossa? Tuo maitoa, kun palaat, en ymmärrä mihin se aina katoaa). Ja Sherlock, Sherlock kuvittelee miehen merkitsevän jotakin ainoastaan siksi että John, kuten myös Jim, näkee nerokkuuden pistävien kommenttien alta. Loistavaa, tohtori sanoo. Se oli loistavaa. Ja Sherlock hymyilee. Jostain syystä John on jo onnistunut siinä, mikä Jimillä on vasta puolitiessä. Jim ei tiennytkään, että keskinkertaisuuteen voi kehittää riippuvuuden. Kuninkaiden ei ole sopivaa alentua jalkaväen käskytettäviksi.

Vaan nyt ei ole aika pohtia sitä. Ei nyt, kun mies häntä vastapäätä vastaa taas yhteen siirtoon, nousee sen jälkeen tuoliltaan. Kaksi kuningasta liikkuu varjojen turvin samaan petikammariin. Pimeä on samettinen viitta, yhtä pehmeä ja turvallinen kuin peitto heidän vartaloidensa yllä. Se kutsuu tekemään asioita, joita päivänvalo paheksuu.

Musta ja valkoinen nappula eivät voi kohdata ilman, että toinen joutuu myöntämään tappionsa. Hämärässä värit sulavat harmaaksi ja nappulat voivat olla hetken samalla puolella.

Siirto. Suudelma. Sotilaan nimi kuninkaan huulilla. Paheksuttavaa. Näykkäisy rangaistukseksi. Peli jatkuu ja nappulat seisovat yhä samassa ruudussa. Ratkaisun hetki on pian käsillä.

Jim ei enää kuuntele henkäistäänkö j:n jälkeen o vaiko a. Alfa vai omega, alku vai loppu, Sherlock ei vielä näytä päättäneen kahden ääripään välillä. Jim sulkee korvansa väliaikatiedoilta (Joh—) ja jää odottamaan lopputulosta. Huulet hukuttavat epäröinnin vokaaleissa, kieli houkuttelee esiin tiettyä virettä.

Jim soittaa soitinta, sitä ainoaa, jonka hän osaa läpikotaisin. Lopulta langat virittyvät oikein, taas yksi konsertti pelastetaan. Musta kuningas poistuu ruudusta. Jim saa esiin mollisoinnun, jota hän on etsinyt jo pitkään.   

James.”

()

Sillä kertaa pelilautana toimii Baker Streetin kylpyhuone. Vihollisterritorio, sotilaan tukikohta. Ajatus saa Jimin solut tärähtämään innosta. Vain harvoin Sherlock sallii hänet asuntoonsa, mutta sinä iltana Sherlock on ärsyyntynyt, tylsistynyt ja vailla sotilastaan. Lienee siis sopiva hetki tehdä valtiovierailu.

Päivä on ollut pitkä, joten mitä muuta vaihtoehtoa jää, kuin siistiytyä ennen seremonioita? Sherlock on antelias isäntä ja huolehtii vieraansa esiintymiskunnosta. Jim naputtaa jalkaansa vasten lattiaa, antautuu kätevien käsien huomaan. Ne hierovat viileää vaahtoa rasittuneille kasvoille. Mikään ei vie huomiota miehen puheesta samoin kuin sinertävä sänki suun ympärillä. Onneksi Jim pääsee siitä pian eroon. 

”Älä liiku”, Sherlock käskee ja laskee samaan hengenvetoon terän Jimin kaulavaltimon ylle. Jim pidättää henkeään, tuntee adrenaliinin matkaavan reseptorista toiseen. Keskelle valkeaa vaahtoa ilmestyy sulavan ranneliikkeen jälkeen kaistale paljasta ihoa. Jim tarkastelee Sherlockia ripsiensä takaa, ja hän painaa yhden terää pitelevistä sormistaan vasten kaulassa sykkivää pulssia. Partaveitsi sivelee hitaasti ihoa sormen perässä, pysähtyy ideaaliseen kohtaan. Yksi lipsahdus. Se on kaikki mitä tarvittaisiin. Jimin silmissä hohtaa haaste (et uskaltaisi), ja Sherlock painaa terän lapetta hänen kurkulleen, salpaa jo ennestään pidätetyn hengen (uskaltaisin, kysymys kuuluu, tahdonko?).

Yhtäkkiä oven ulkopuolelta kuuluu kolinaa, ja Jim säpsähtää. Seurauksena partaveitsi nirhaisee ihoa, esiin pirskahtaa pieni punainen pisara, viinimarja. Jim kohdistaa katseensa ovelle, liikahtaa kuin noustakseen. Kuuluu vaimeaa kikatusta, kaksi paria askelia, jotka ohittavat kylpyhuoneen. Sherlock tarttuu Jimiä leuasta, kääntää tämän katseen itseensä.

”Minähän käskin olemaan liikkumatta”, hän mumisee. ”Se on vain John.”

”John ja hänen seuralaisensa, tarkoitat. Entä mitä sitten, kun jompikumpi päättää tarvitsevansa kylpyhuonetta?”

Katse, jonka Sherlock luo Jimiin on kärsimätön. Hän laskee terän uudestaan Jimin iholle. Jim sulkee silmänsä kylmän metallin liikkuessa vasten kaulan ohutta ihoa.

”Me emme ole täällä enää silloin”, Sherlock vastaa, sanat tulevat itsestäänselvyytenä. Veto, toinen. Partavaahto tippuu lattialle. ”Ja John käy minun makuuhuoneessani vain harvoin.”

Sanat saavat aikaan poltteen vatsanpohjassa. Se etenee aina vain ylöspäin, saa partaveitsen liukumisen tuntumaan jääkylmältä kuumottavaa ihoa vasten. Sherlock jatkaa vakain käsin työtään huolimatta pitkin Jimin kaulaa valuvasta norosta.

Pian, liian pian, terä pyyhitään vessapaperiin. Sherlock vetää valkoisella pyyhkeellä Jimin poskilta pois ylimääräisen partavaahdon. Pyyhkeeseen jää ruosteenpunaisia viiruja. Jim virnistää ne nähdessään, miettii, mitä John sanoisi, jos tietäisi piakkoin pesevänsä pois hänen vertaan valkeasta kankaasta. Hän miettii, mahtaako John pestä myös Sherlockin lakanat.

Erävoitto, Jim päättää.

()

Jim seisoo sillalla, katselee alla virtavaa Thamesia. Odottaa. Vesi on tummaa, hyytävää. Ilma on siitä huolimatta aurinkoinen. Hän on seissyt paikallaan jo hetken, niin kauan, että on alkanut pohtia, keitä kaikkia hän voisi heittää vallihautaan. Sherlockia ei näy.

Kymmenen minuuttia, Jim päättää. Kymmenen minuuttia, sillä hänen aikansa ei sovi valutettavaksi viemäristä alas. Hänellä on kaaosta keitettävänä, pelkoa lietsottavana. Ja toivoa tukahdutettavana. Toivonkipinät ovat vaarallisia, ne räiskyvät liian helposti metsäpaloiksi.

Puhelin hänen taskussaan värisee.

Jotakin tuli esiin.

En ole tulossa.

SH


Jim osaa lukea rivien välistä. En ole tulossa. Ei ”en pääse tulemaan”. En ole tulossa. Jim ymmärtää, mitä se tarkoittaa.

Sotilas syö kuninkaan.

()

Jim on ollut hyvin kärsivällinen, hän todella on ollut. Hän on sietänyt syrjään joutumisen, hänelle kuuluvien ajatusten valtaamisen. Sulkenut silmänsä lukemattomilta noutoillallisilta ja korvansa henkeäsalpaavalta naurulta. (Sherlock ei koskaan naura hänen kanssaan. Hymähtelee, muttei ikinä naura.) Ottanut omat voittonsa ilolla vastaan ja jättänyt huomiotta sotilaan karkean sekaantumisen hienosyiseen politiikkaan.

Vaan lopulta hän väsyy odottamiseen. Sherlock on lähdössä aikaisin taas. John tahtoo nimittäin katsoa TV:stä elokuvan Sherlockin kanssa, ja Sherlock lupasi liittyä seuraan koska tuli polttaneeksi Johnin villapaidan tutkiessaan sen kuitujen reagoimista eri olosuhteisiin. Elokuvan.

”En ole koskaan ymmärtänyt, mitä oikein näet vahtikoirassasi. Koirat ovat tylsiä, Sherlock. Sinustakin on tulossa tylsä.”

Sherlock siristää silmiään, mutta näyttää muuten välinpitämättömältä.

”Mitä minun sitten mielestäsi tulisi tehdä?” hän kysyy.

”Sinun ei tarvitse tehdä mitään. Minä sen sijaan... minä tiedän muutaman hyvän rankkurin. Voisin auttaa sinua hankkiutumaan eroon ongelmastasi—”

”Vai niin. Ikävää kyllä minulla ei ole ongelmaa, Jim”, Sherlock sanoo lopullisella äänenpainolla. Jim kohottaa toista kulmaansa, mutta jättää aiheen sikseen siltä illalta. Hän aavistaa muutoksen Sherlockin ympärillä, ymmärtää keskustelun johtaneen uuteen asetelmaan shakkilaudalla. Kuinka lopulliseen, sitä hän ei vielä aavista.

()

Asunto 221B on pimeä Jimin astuessa sisään. Hän astelee pehmeästi kohti tuttua makuuhuonetta vain tullakseen hiljaisten sävelten pysäyttämäksi. Hän löytää Sherlockin istumasta portaiden yläpäässä, olallaan viulu ja huulillaan puolikas hymy. Jim antaa katseensa kulkea sisään ovenraosta, kohti sänkyä, jossa makaa levottomasti kääntelehtivä hahmo. Ah, painajaisia

”Iltaa, Jim”, Sherlock toivottaa kohteliaasti. Hän ei lopeta soittamista sekunnin murto-osaksikaan, odottaa vain, että Jim tunnistaa sävelmän. Lukee varoen järjestelyiltä kasvoilta, että tämä ymmärsi jo sisään astuessaan. Kohottaa toista suupieltään voitonriemuisesti.

Minä soitan hänelle, näetkö? Häntä varten, hänen vuokseen. Sinusta hän on tylsä. Minä soitan hänelle Beethovenia, sinfonian, joka on sinun suosikkisi. En ole kertaakaan soittanut sitä sinulle, en kokonaan, ainoastaan muutaman nuotin. Kerran erään yöllisen puhelumme aikana jatkoin minuutin, mutta sitten lopetin korviavihlovaan riitasointuun, paiskasin luurin kiinni. John saa koko sinfonian, laskut ja nousut, mollit ja duurit. Hän nukkuu sen läpi, vajoaa vihdoin painajaisista unettomuuteen. Sinä et voi muuta kuin kuunnella, ensi kertaa koko teos lentää jouseni alta. Sinä et kuullut ensimmäistä säveltä. Pidin siitä huolen, ajoitin oikein. Sinusta hän on tylsä, mutta minä soitan hänelle sinun sinfoniasi. Mitä ajattelet?

Jim lukee haasteen vinosta hymystä, härnäävän kylmästä katseesta. Sherlock luo häneen katseen ripsiensä alta, hänen koko hoikka vartalonsa aaltoilee jousen kanssa. Kuuletko? Maistatko jo ilmassa kitkeränsuloisen ansalangan?

Jim sulkee silmänsä. Alfa vai Omega? Loppu vai alku? Hän nojaa vasten haalistunutta kukkatapettia, eikä välitä siitä, miten laivastonsininen puvuntakki rypistyy seinän ja kyljen väliin. Ei katso enää suoraan oven edessä kannoillaan keinahtelevaa Sherlockia. Turha nähdä, kuinka nokkela pää kallistuu ovenrakoa kohden, kuuntelee makuuhuoneesta sinfonian alle kantautuvaa tuhinaa. Jim aikoo nauttia musiikista, ennen kuin hänen on aika vaihtaa lempikappalettaan, suosikkisäveltäjäänsä. Bach, Bach on lähes yhtä hyvä säveltäjä kuin Beethoven, Jim päättää. Joutsenlaulun viime soinnut nostavat suupielet kireään hymyyn. Jim häviää harvoin. Revanssejaan ei koskaan. Ensimmäinen taistelu on nyt ohitse, aika siirtyä eteenpäin. Hän on Sherlockille velkaa heidän sotansa lopetuksen verran.

Viimeinen nuotti. Vastaus. Omega.

Jousi pysähtyy, ilma värisee vielä hetken musteensinisenä. Jim avaa silmänsä. Hän nielee kurkkuunsa kohoavan raivon, rykii pois putoamisen tunteen vatsastaan. Putous, siinä vasta tapa mennä.

Sherlockin kasvot ovat vähemmän kulmikkaat iltahämärässä, otsalle putoavat kiharat ja kieroon hymyyn vääntyneet täyteläiset huulet tuovat mieleen synkän kerubin. Hänen kaunis musta kuninkaansa. Jim sipaisee poskipäätä, huomaa ilokseen sen olevan yhä terävä. Watson ei ole vielä onnistunut hiomaan pois kaikkia kulmia. Sherlock kääntää päätään, koskettaa huulillaan ivaavasti Jimin sormenpäitä.

”Nautitko esityksestä? Järjestin sen varta vasten.”

”Kuvottavan sentimentaalista. Mutta älä huoli, annan anteeksi. Mitä vain sinulle, armaani. Vaan valitettavasti nyt alkaa olla jo myöhä, eikö totta?” 

”Aikaista, sanoisin ennemminkin”, Sherlock toteaa huvittuneella äänellä. Jim kallistaa päätään myöntymisen merkkinä ja kääntää selkänsä. Hänen sormenpäitään polttelee, ne odottivat alleen jotakin muuta kuin posken sileää ihoa sinä iltana.

”Hyvää yötä, James”, tumma ääni kantautuu rappuihin, joita Jim jo astelee alas. Se jää leijumaan ilmaan hyväilynä, liian myöhään annettuna.

Ulko-ovi loksahtaa hiljaa kiinni Jimin astuessa ulos katulamppujen hohteeseen. Vain muutama askel, ja hän katoaa kulman taakse katsomatta kertaakaan sälekaihdinten välistä seuraaviin, laskelmoiviin kasvoihin.

Shakkimatti. Enää jäljelle jää loppunäytös.
« Viimeksi muokattu: 19.07.2015 20:13:51 kirjoittanut Hallahäive »
Who lives, who dies, who tells your story?

Ava by Auro, banneri by Ingrid

Funtion

  • Vieras
Lainaus
A/N: sensaatio, tämä on sinun syytäsi(ansiotasi?). Omistus menee halausten kera sinne...toivottavasti en petä kaikkia odotuksiasi<3 Inspiroit minua vähän liikaa.
Konsultoiva muusa kiittää ja kumartaa. On aina ilo inspiroida. <333

Shakkilauta on asetettu taas tänäkin iltana Jimin tammipuiselle ruokailupöydälle. Sherlock poimii ylös mustan lähettinsä, syö valkoisen tornin. Sinkauttaa pöydän ylitse itseriittoisen katseen.
Oh dear god. Jo heti alussa mä sain tukahduttaa loppumattoman hymyni ja kikatukseni (sinä sait mut TAAS kikattamaan!!) kun jo heti ensimmäisessä virkkeessä pisti silmään mukava -kin pääte, joka kertoo paljon! Hihi. Täydellinen yksityiskohta. Raaakastin myös tuota viimeistä lainaamaani virkettä, itseriittoinen katse Jimille. <333 OH MY GOD.

Sherlockin ilme ei värähdä, mutta sinisissä silmissä syttyy hitaasti hehku, joka on varattu ainoastaan pelaamista ja strategiointia varten. Vain muutama prosentti siirroista tapahtuu konkreettisesti laudalla.
OH. MY. GOD. Jokainen virke oli aivan loistava, mutta mitä pidemmälle luin, sitä paremmaks tää muuttu. Piti oikein sulkea silmät nautinnosta. Siis oikeesti... täydellistä. ♥

Se on kliseisesti ilmaistuna huumaavaa.
Okei tää juttu on sellainen, joka mua häiritsee teksteissä (mitä, eikö tää ookaa täydellinen?! :DD) Kun tavallaan... tehdään argumentista tyhjä. Niiku... mä en nyt saa sitä oikeaa termiä päähäni mut sille on terminsä. Itsensäkumoomista, tavallaan? You know? Sanotaan joku asia ettei joku toinen sano sitä? Se on puolustusrefleksi, tässä tuntu et tää teksti puolusti itseään. Musta on vähän tyhmää et teksti ns. kommentoi itseään. Mut joo, kullakin mielipiteensä, kunhan ilmaisin oman mieliteeni. : )

Ja Sherlock, Sherlock kuvittelee miehen merkitsevän jotakin, ainoastaan siksi, että John, kuten myös Jim, näkee nerokkuuden pistävien kommenttien alta.
Pyörittelin silmiäni Johnin esiintulolle vaikka joo, varoittelithan sä mua siitä. Mut lainaan tän siks, että tässä toi pilkutus pysäytti tätä ihan mielettömästi. Ei kaunokirjallisis teksteis tarvi olla (tai melkein jopa sanoisin: pidä olla) jokainen pilkku kieliopin mukaan! Tää on hirveen tökkivä kohta. Ja Sherlock. Sherlock kuvittelee miehen merkitsevän jotain. Ainoastaan siksi. Että John. Kuten myös Jim. Näkee nerokkuuden pistävien kommenttien alta. See? Tuon siksi-sanan perästä vois ainaki heivata tuon pilkun pois.

Jim ei enää kuuntele henkäistäänkö j:n jälkeen o vaiko a.
Oh.. oh... OH! Tää oli himonerokas kohta! Mä oon heikkona älykkyyteen! Aaaaaaaa let me love you. ♥ ♥ ♥ Mutta toisaalta kun tajusin tän, tulin kamalan surulliseks Jimin puolesta. : ( Tottumusta? Turtumusta? Vai vain kivulias hyväksyminen? Voi mun sydänparkaani...

”James.”
THAT'S MY SHERL!!!! ♥ Go Jimlock! o/

”Älä liiku”, Sherlock käskee ja laskee samaan hengenvetoon terän Jimin kaulavaltimon ylle.
!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! I KNEW IT!!! Tän takia annoin sulle inspissanaks partaveitsen!! :DD Koska daaaaamn, mun on varmaa puol vuotta pitänyt jo kirjottaa siitä (kuten sanoinkin sulle ja kuten Kharon hyvin tietää, haha) ja mulla onkin joo yks Jim & Sebastian -kohtaus juuri samantyyppinen kuin tämä, mut koska en koskaan julkaise siitä ja tää on Jimlockia ja sä oot kirjoittanut tän niin: <3333 OH MY GOD. Partaterät. ♥

Jimin silmissä hohtaa haaste (et uskaltaisi), ja Sherlock painaa terän lapetta hänen kurkulleen, salpaa jo ennestään pidätetyn hengen(uskaltaisin, kysymys kuuluu, tahdonko?).
Välilyönti varmaa pitäis olla enne toisia sulkeita...... MUT LUOJA MIKÄ KOHTA. ♥ Sä niiiin tajuat Jimlockia!!! <3

Sherlock tarttuu Jimiä leuasta, kääntää tämän katseen itseensä.

”Minähän käskin olemaan liikkumatta”, hän mumisee. ”Se on vain John.”

<3333333 Kohta omg toi ensimmäinen lainaamani kohta, näin sen jotenkin sieluni silmin ja AAAAAH. Toiseks toi toinen kohta, koska Sherlock sanoo "se on vain John". GRR. Hyvä Sherl!

”Ja John käy minun makuuhuoneessani vain harvoin.”
: | Tajusin kyllä tän piilotetun pointin tässä ja siks suupieleni venyivät vaakasuoraan.

Jim seisoo sillalla, katselee alla virtavaa Thamesia.
Oon lukenut varmaan miljoona Jimlockia, jossa Jim/Sherlock/molemmat on sillalle ja katselee Thamesia mut... EN VAAN KYLLÄSTY SIIHEN. ♥ Koska goddammit haluun myös joskus seistä sillä sillalla ja katsella Thamesia. Ihan niin kuin elokuvissa ficeissä. Hymp.

Toivonkipinät ovat vaarallisia, ne räiskyvät liian helposti metsäpaloiksi.
Oh, varsinaisen hieno vertaus. <3

Jim  ymmärtää, mitä se tarkoittaa.
Ylimääräinen välilyönti.

(Sherlock ei koskaan naura hänen kanssaan. Hymähtelee, muttei ikinä naura.)
Musta tuntuu kuin oisit just paljain käsin viiltänyt mun rintakehän auki, repinyt mun sydämen esiin, laittanut sen tulikuumaan veteen kun se vielä sykki elämää sun kädessäs, keittänyt pitkään, sen jälkeen viipaloinut ja paistanut pannulla, lopulta syönyt oikein hitaasti ja nautinnollisesti ranskalaisen Château Beychevelle -punaviinin kera. AUTS. Tuo sattuu. Kirjotat liian hyvin. Tuo on liian totta. MIKSEI NÄÄ KAKS VOI OLLA KOSKAAN ONNELLISIA KESKENÄÄN MIKS NIIDEN PITÄÄ OLLA NÄIN SAAMARIN ******.

Hän ei lopeta soittamista sekunninmurto-osaksikaan, odottaa vain, että Jim tunnistaa sävelmän.
Pitäis varmaan olla "sekunnin murto-osaksikaan".

Sinusta hän on tylsä, mutta minä soitan hänelle sinun sinfoniasi.
-__- SHERLOCK MÄ VIHAAN SUA OK. (Oho mikä lainaus-sinfonia tästä tuli.)

Bach, Bach on lähes yhtä hyvä säveltäjä kuin Beethoven, Jim päättää.
Ja Jim päättää hyvin. Hyvä kun kuuntelit mua tässä. Olisin repinyt sut kappaleiks jos oisit heittänyt Mozartin, koska mä. en. vain. voi. sietää. Mozartia. Kuten hyvin tiiätkin. :DD

Watson ei ole vielä onnistunut hiomaan pois kaikkia kulmia. Sherlock kääntää päätään, koskettaa huulillaan ivaavasti Jimin sormenpäitä.
Hähä John hähä. No mut siis joo. Aah toi toinen virke jonka lainasin. <33

*

Ja sä luulet että mä vielä hengitän tällaisen jälkeen? (++ Huomioi kellonaika kommentin laatua tarkastellessas, tän jälkeen mullon se norjalainen puu vielä luettavana että taisi mennä valvomiseksi tämä(kin) yö. Uni on vainajille.)

Yleisesti ottaen siinä oli paljon vertauskuvia, mutta olit itekin niistä tietoinen. Musta on hienoo että teet just niin kuin haluut! Ne ei kaikki säväyttänyt (niistä katoaa hohto kun niitä on paljon) mutta hyväksi onneksi ne eivät myöskään häirinneet, joten 50-50. Jimlock ja shakki on yhdistelmä jota oon nähnyt kauheesti mutta jota silti rakastan ihan armottomasti. Vaikka Jimhän ne pelit aina voittais. Ellei se antais Sherlockin voittaa. Tai olis väsynyt. Huono keskittymiskyky. Valvonut koska joku hemmetin Halla julkaisee Jiml-- Joka tapauksessa, tykkäilin tuosta miten John toimitti sotilaan virkaa, vaikka olihan se vähän obvious. Jim nyt on ehdoton kuningas, eihän siitä pääse minnekään. Sherlock? Hmm, kuningatar. Haha. Diiva!kuningatar. Yeah, se on Sherlock. Jos tällä tulkinnalla lähdetään, niin... oho, ei siellä mainittu kertaakaa kuningatarta! Voi dääm! Olisin repinyt siitä iloni. Ei sitten.

Rakastin tuossa alussa noiden kaikki liikkeitä shakinpelussa ja sitä, miten suurin osa niistä liikkeistä ei tapahtunut laudalla. Esim. se Sherlockin the purple shirt of sex!paidan kosketus, sively, solisluut: miten katse oli silloin takuulla Jimissä. KUUMAA. Oikeasti oli. Mun paras argumentti tähän on: asdfghjklä. Pidin myös tuosta kohdasta, jossa olit kirjoittanut sen "mustaa valkoista ne on värejä" kohdan yhteen, vaikkakin siinä pitäis varmaan olla "ovat" ja muotoilu olis toki voinut olla sutjakampi, mut kuitenkin jotenkin kiihkeän oloinen parsi yhteen(?)kirjoitettuna, sopi hämmästyttävän hyvin. Langat oli taas vähä semmonen, mainintana, josta tuli mielee hämähäkit... kieputtaa lankojaan... mmh. NOOH, yks vanha kulunut vertauksen kulma siellä täällä, who cares!

Ehkä myös vähän nauratti tuon Johnin maitokommentti, koska se on tavallaan "helppo ratkaisu" kun heitetään John & Sherlock leikkikentälle. Aina maitoa. Aina. Joka hemmetin kerta. Yllättäis nyt joku ja puhuis niistä pavuista jotain! Sehän on canonia! "And some beans?" "Mmh." The Great Game! Come on! John tahtoo välillä papuja kaupasta! (Tämä on syy miks mun ei pitäis kommentoida kolmelta yöllä OK.) Rakastin muuten myös tuota, miten yhdistettiin Jimin & Sherlockin intiimi hetki shakkiotteluun, joka juuri käytiin. Tavallaan tuntui kuin shakkiottelu ei loppuisi lainkaan, kuin peli ei loppuisi, siinähän tässä on juuri kyse. Oot kuvannut sen ihan ilmiömäisen hyvin.

(OHO nyt tajusin otsikon! Kuninkaat. Monikko. Ups. Se siitä diivakuningatar!Sherlockista. Nyt ei oikein. Nyt ei oikein suju tää.)

No mut jos lähetään sille linjalle, että kummatkin on kunkkui niin in that case:

Sotilas syö kuninkaan.
JOHN SYÖ NE MOLEMMAT?!?! Kannibaali!John! Tämä vaatii AU-ficciä! Oh god yes! John voi liittäytyä yhteen Hannibalin kanssa! Oooh se olis niiiiiin siistiä! John saa tarpeeksi näistä kahdesta älypäästä ja tahtoo syödä ne ja Hannibal tulee osingolle koska S&M on niin fiksuja että Hannibal tahtoo syödä niiden aivot, John syö niiden sydämet. SOOOO COOL! (Katso miten mielikuvitukseni laukkaa!)

Miten pääsin Jimlock-ficin kommentoinnissa siihen, että John haluaa kaupasta papuja ja sitten se haluukin syödä Jimin ja Sherlockin sydämet? EIKU JOO! Se tahtoo syödä ne sydämet, koska Sherlock ei tuonut sille kaupasta papuja! Kyllä! Miksen mä tätä heti tajunnut! Tässähän on selkeä syy-seuraussuhde! :DD

Krhm. Tuo partaveitsikohtaus oli ehkä mun suosikkini tässä, muutenkin tässä pidin eniten alusta, tuosta shakista ja partaveitsestä, ja se on hassua koska tiiän miten taistelit alun kaa -- nähtävästi mun pitää vastasuudessaki antaa sulle inspissanoja? Oh, mä kerään hyviä sanoja. Niitä on mulla niin paljon et voin hyvin luovuttaa niitä muillekin. Oli ihanaa miten tuossa partaveitsikohtauksessa Sherlockilla oli tilanne hallinnassa ja se oli Kingi. Siis ei se kirjailija vaan kunkku. Tai siis... fail!minä. Se oli vaan niiiin hot kun Sherlock ajoi Jimin parran. ♥ Ja just se kun John tuli seuralaisensa kanssa! Ja Sherlock tiesi täsmälleen kaiken kaikesta. Melkein tuli sellainen tunne kuin se olis järjestänyt koko tilanteen, oman show'nsa, omaksi ilokseen. Hyrr. Ja se kaikki miten Jim ajatteli miten John pyykkäis Jimin veren ja kaiken. Oh my. My god. God help me.

Siltakohtauksesta eteenpäin kaikki alkoi menee lujaa alamäkeä pitkin --- viuuuuuuhh -- TUM! Auts. Auts mun sydänparkaani. Tarviin sydänvakuutuksen. Tällaiset tekstit eivät ole hyviä minulle ja minä rakastan näitä yhtä kaikki. Mua suretti ihan kauheesti se, miten Sherlock feidas Jimin eikä edes suostunut rankkuriin vaikka tarjous oli kohtelias ja tarpeellinen. (Sisi jos luet tätä mun kommentti älä nyt vihaa mua.) En pitänyt lainkaan uudesta asetelmasta shakkilaudalla. Voin vain kysyä: miksi? Miksi, Sherlock, miksi? Tasapaino? Tuki ja turva? Minä sanon T niin kuin Tylsyys. Jim + Sherlock = <3 4ever

Rakastin ihan hirveästi tuota yksityiskohtaa viimeisessä pätkässä, tai mitä yksityiskohtaa, koko ideaa siinä! Miten John sai vaan kuulla sinfonian kokonaan, mutta Jim ei saanut kuin paloja. PALOJA MINÄ SANON. Toivottavasti Sherlock kuitenkin laskelmoi sen verran (koska pakkohan sen oli välittää, pakko) että Jim sai kuulla jokaisen palan kertaalleen, ehkä väärässä järjestyksessä ja pitkällä aikavälillä, mutta siten että Jim olisi kuullut jokaisen palan ja voinut koota niistä ihan oman sinfoniansa. Tuudittaudun tähän ajatukseen, eikä maailma ole enää niin epäreilu. On sees. --- Kuvottavan sentimentaalista, Jim sanoisi.

Mä oon innoissani ja ihmeissäni siitä, miten hyvin sait kannateltua tässä tekstissä niin montaa eri teemaa yhtä aikaa: shakkiottelu & viulunsoitto, musiikki. Okei, siinä on vain kaksi, mutta jo kaksi noin valtavaa ja toistuvaa väriä voi tehdä kokonaisuudesta värimelskan. Tästä ei kuitenkaan tullut sellainen. Tämä oli kuin kaunis maalaus, jonka edessä huokaili. Heikkoja kohtia ei ollutkaan, vaikka sanoinkin -- ja sanon yhä -- että pidin eniten alusta.

Hahmot olivat musta äärettömän onnistuneita, älä enää koskaan, kuulitko, koskaan, sano mulle ettet osais kirjoittaa näistä. Hämärän kuninkaat oli ihan tajuton ELÄMYS. En voi sanoa, että tämä olisi parempi kuin Piirrä minulle pimeä polku (menikö oikein? Mielestäni meni!) mutta tavallaan tästä sai paljon enemmän irti, koska tällä oli pituuttakin enemmän. En kuitenkaan laita näitä kahta paremmuusjärjestykseen, tykkäsin kummastakin ihan hurjasti. Sä räjäytät mun tajunnan Jimlockillas.

Olen pahoillani kun menetit yöunesi. Olen kiitollinen kun kirjoitit Jimlockia. Rakastan sua nyt ikuisesti. ♥ ♥ ♥ Thank you my dear!! <3

Ps. Kysyit multa: kai me ollaan 4 jo sängyssä? ja kyllä me ollaan, ollaan 4 jo sängyssä. :DDD
Pps. Anteeksi kieroutunut huumorini huomioi nyt oikeesti se kellonaika!!
Ppps. Sori virheet, ei enää jaksanutkaan.

// Ok korjasin yhden tosi pahan virheen mut ny jätän tän rauhaa.
« Viimeksi muokattu: 18.05.2013 03:12:35 kirjoittanut sensaatio »

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 107
Piti säästää kommentointi myöhemmäksi, jotta olisin saanut ajatuksiani enemmän koottua, mutta sitten mietin, että taatusti unohdan tai muuten vain lykkään sitä ihan turhaan ajasta ikuisuuteen. Ihan niin kuin muka saisin myöhemmin yhtään järkevämpää kommenttia aikaiseksi kuin nyt. Sitä paitsi tässä saattaa olla enemmän annettavaa nyt, kun vieläkin tärisen lukukokemuksen (elämyksen!) jäljiltä.

Joo. Tsekkasin heti herättyäni Finin (addiktio mikä addiktio) ja luin tämän siltä istumalta, ihan huomaamattani. Tämä vain imaisi totaalisesti mukaansa ja uskaltaisin väittää, että tämä on uusi paras Sherlock-tekstisi. Toisaalta en näe mielekkääksi verrata tätä omaan suosikkiini Rikkinäiseen mieheen, koska nämä ovat kuitenkin sen verran erilaisia. Joka tapauksessa tekee mieli hakata näppäimistöä, ehkä päätäkin, ja kiljua, koska voi luoja ja jumankauta ja vaikka mitä, tässä oli tunnetta! Tämä oli tulvillaan loistavaa kieltä, ehkä ihan hivenen turhan paljon kielikuvallisuutta, koska, niin kuin fierté sensaatio sanoi, kielikuvat syövät toisiltaan ilmaisuvoimaa ja tehoa. Mutta sinun tyylisi kuuluu minun mielestäni erottamattomana osana tietynlainen maalailevuus, sellainen äärimmäisen kaunis ja terävä piirtotekniikka, jonka itse esimerkiksi olen vähän niin kuin hukannut (mikä on ehkä surullista. Olisi hienoa olla muuntautumiskykyisempi). Mutta se minusta, tässä on nyt kyse sinusta ja tästä huumaavasta ficistä. Mikä muuten huumaavassa on muka kliseistä? Ei mikään, jos saan sanoa. Jotkut asiat vain ovat huumaavia enemmän kuin mitään muuta. Silloin niitä ei pidä edes yrittää kuvata toisin.

Huah, mistäs aloittaisin? Tai siis jatkaisin? Mm, shakista! Se sopii hienosti Moriartyyn ja Sherlockiin liitettäväksi, tosin, heh, minulle tulee aina ensimmäisenä mieleen uusin Sherlock Holmes -leffa, A Game of Shadows, jossa Holmes ja Moriarty totta tosiaan pelaavat shakkia leffan loppupuolella. En muista, oletko nähnyt sitä (jos et niin piru vie katso se koska se on loistava! No okei, ei ehkä loistava, koska BBC on loistavampi, mutta ihan viihdyttävä. Kun on edennyt fanittamisessa siihen vaiheeseen, että ei pidä muita versioita uhkana vaan mahdollisuutena, elämä on yllättävästi rikkaampaa, olen huomannut! Plus Jude Law ja RDJ muodostavat omanlaisensa kaksikon ja jos BBC-versiossa John ja Sherlock vasta tanssahtelevat toistensa ympärillä, Law'n ja RDJ:n hahmot ovat jo ihan naimisissa. Ihania ovat). Eksyin aiheesta, anteeksi. Joo, shakki on kivaa, mutta tämä tapa jolla olet tuon alun pelihetken kuvannut... jestas. Siinä ei ole enää edes kipinöintiä ja rätinää, siinä hahmojen kemia suorastaan liekehtii! Sherlockin tahallinen solisluun koskettelu ja itseriittoinen katse, oh god. Aika itsevarmaa, aika rikollisen kuumaa.

Jännää oikeastaan, kuinka hallitseva Sherlock on tässä ficissä ylipäätään. Jim tulee perässä ja ottaa sen minkä saa, vinkuu ja vikisee ja yrittää olla vahva, yrittää voittaa sotilaan koska on kuningas ja siten hänen kuuluisi olla tasavahva toisen kuninkaan, Sherlockin, kanssa. Mutta kappas vain, sellaista kuvaa tästä ei välity. Asetelma on jotenkin ihan erilainen kuin mistä olen tottunut lukemaan ja kirjoittamaan ja jopa kuvittelemaan. Sherlock on vahva myös Johniin nähden. John kuvataan toki sivusta, mutta painajaiset saavat hänet vaikuttamaan kovin hauraalta. John tarvitsee Sherlockia. Sherlock ei kuitenkaan vaikuta tarvitsevan sen enempää Johnia kuin Jimiäkään. Hän valitsee tilanteen mukaan mieluisamman seuralaisen ja pitää hauskaa, hauskaa sillä tavalla kuin Sherlock nyt osaa. Hänellä tuntuu olevan kaikki langat käsissä, ja se on uutuudessaan melkein outoa. Onko Sherlock sitten Ooc? En sanoisi niinkään. Ficci kerrotaan enemmän Jimin silmistä kuin Sherlockin ja nekin hetket, kun päästään ikään kuin Sherlockin pään sisään, ei kuitenkaan päästä aivan hänen sisälleen. Tajuatko mitä tarkoitan? Emme saa tietää Sherlockista aivan kaikkea ja voihan hillitty ja hallittu ulkokuori kätkeä sisäänsä vaikka millaista kaaosta ja kamppailua. Onko Sherlockin sittenkään helppo valita o:n ja a:n välillä ja onko valinta niin lopullinen kuin Beethoven-sävelmät antavat ymmärtää? (Alfaan ja omegaan puutun sen verran, että olin tikahtua, kun mieleen tulevat kaiken maailman omegaverset, ja rupean pohtimaan, kuka tulee raskaaksi tällä kertaa ja kenellä on heat ja sitten kun John vielä kysyy Sherlockin yöjuoksuista... voi ei) Yllättäen muuten pidin siitä, kun Sherlock kutsui Jimiä Jamesiksi. En tiedä miksi Sherlock tekee niin, miksi Jim ei käy, mutta James kuulostaa kieltämättä astetta vakavammalta.

Partaveitsikohta sai minut kiemurtelemaan kateudesta, koska se on tämän ficin intensiivisin ja eniten puhutteleva kohta ja ihan hirveän samanlainen kuin olen suunnitellut omaan, vielä toistaiseksi muistiinpanotasolla olevaan Jimlockiini. Siinä tosin kyse oli ihan perinteisestä suihkussa käymisestä kliseineen kaikkineen, joten täytyy miettiä vielä kahdesti, kirjoitanko sitä sittenkään. Tämä nimittäin riisui aseista. Jim on tässä hetkessä aivan Sherlockin armoilla ja on sitä mielellään, mikä kertoo hahmosta aika hirvittävän paljon. Sherlock voisi tehdä mitä vain, voisi jos tahtoisi, mutta ehkä siinä on se juttu. Sherlock ei tiedä mitä haluaa. Joten hän yrittää haalia itselleen kaiken. Vähän niin kuin Jim, tosin Jim taitaa tietää mitä haluaa. Hän ei vain saa sitä siinä mitassa kuin haluaisi, mutta kahmii yhtä lailla kaiken minkä voi.

Oh, sitten tulee John. Yllättäen naisen kanssa. Ne kikattavat. Miksi Sherlock silti sanoo, että se on vain John? Siksikö, ettei hän halua myöntää naisen olemassaoloa? Siksikö, että hän on tavallaan, Jimin lailla, hävinnyt ja kaapii nyt toisen sijan antimet tyhjiin ja rankaisee Jimiä siinä missä John on satuttanut häntä? Ylitulkitsenko? Anyway, huikean vahva kohta, Jimin säpsähdyksineen kaikkineen ja veri pyyhkeessä, jonka alkuperää John ei saa koskaan tietää. Sen jälkeen makuuhuone jonne John ei tule. Mutta Sherlock mainitsee asiasta, Sherlock miettii asiaa. Ehkä, ehkä Sherlock on sittenkin eniten hukassa tässä ficissä? John ja Jim tietävät paikkansa ja Sherlock joka on olevinaan niin vahva, horjuu siinä välissä. Sherlock antaa Jimille pakit kun John kutsuu. Jotain tuli esiin. Toivoa, kenties? Sherlock tahtoo Johnin ja hylkää rankkuritarjoukset ja tapaamiset. Mutta jos kaikki on hyvin, jos Sherlock on tehnyt vihdoin valintansa, miksi loppukohtaus on sellainen kuin se on?

Sherlock todistelee Jimille, että John on parempi. Sherlock lyö ikään kuin Jimin maahaan ja kaataa suolaa haavoihin, "tämä on sinun säveltäjäsi ja silti soitan tätä Johnille, koska John on minun ja minä olen Johnin ja sinun aikasi meni". Jos Sherlock olisi oikeasti asiasta näin varma, miksi hänen täytyy vakuuttaa asiaa Jimille? Näen sen niin, että Sherlock vakuuttaa ennemmin itseään kuin Jimiä lopullisesta valinnasta. Sherlock on nimittäin niin kylmä, niin piiloaggressiivinen tuossa lopussa, että minulle se näyttäytyy epävarmuutena. Entä jos Sherlock ei olekaan Johnille tarpeeksi? Mitä sitten? Sherlock ei itsekään tiedä, joten hän kieltää ongelman olemassaolon. Jimiä ei enää tarvita, koska John on ja pysyy.

Ja sitten. Loppunäytös. Kun Sherlock teki valintansa, Jim teki omansa. Nurkkaan ajettua ihmisparkoja. Täydellisen vangitsevaa, vaikuttavaa tarinankuljetusta, juonittelua ja kuvailua, ja sitten henkeäsalpaava lopetus. Vaikka kehuin kylpyhuone ja partaveitsi -kohtausta, lopetus on minusta silti paras. Ehdottomasti. Se kuroo kaikki langat yhteen ja jättää silti jotain värähtelemään vapaana. Uskomatonta.

Tahtoisin väittää olevan sanaton tämän jäljiltä, mutta niin kuin näkyy, en minä olen. Olen hengästynyt. Mielettömät kiinnostavaa hahmojen pyörittelyä ja oih, tarina tässä ja tyyli ja no, kaikki, on silkkaa neroutta. Ihailen sinua ihan valtavasti. Toki tässä on jotain heikompia kohtia, yksittäisiä sanavalintoja ja rakenteita ja sellaista, mutta tuntuisi naurettavalta takertua johonkin niin mitättömään pikkuseikkaan. Minä kiitän. Luen tämän varmasti vielä monta monta kertaa uudelleen. Kiitos!

// Typotus on jalo taito. Anna se anteeksi. Muokkasin joitain pois silti. :D
« Viimeksi muokattu: 18.05.2013 12:06:44 kirjoittanut Sisilja »
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 720
No niin, varmaan sitten vihdoin voisi vastata näihin mahdottoman ihaniin kommentteihin.

Lupa: Olen todella iloinen, että tämä sai sinut vaikuttuneeksi. Mietin jossain vaiheessa, ovatko osa kohdista liian dramaattisia tms. Hyvä, että vertauskuvat kaikessa runsaudessaan kuitenkin istuivat tekstiin :) Kiitos, kun huomautit putouksesta, jälkikäteen ajateltuna se on vähän ehkä tönkkö kohta... Kiitos kovasti mukavasta kommentistasi!

sensaatio: Apua. Apua, pitääkö mun oikeasti vastata jotain järkevää sun kommenttiisi? :D Hmm, no tuota... ensiksi takerrun kommenttisi helmeen: kannibaali!John. Voi luoja, kun kihersin täällä silloin yöllä ekaa kertaa kommenttiasi lukiessani ja niin teen nytkin. Pitäiskö oikeasti kirjoittaa crossover, lol. Kannibalismista papuihin ja maitoon. Maito on tarpeellista. Se tulee ekana mieleen kello kymmeneltä illalla kun yrittää kirjoittaa Jimlockia... no joo, ja onhan se vähän kliseistä myös. Ehkä niitä papuja ensi kerralla.

 Hienoa, että pidit partaveitsestä--- sun pitää todella selvästi antaa mulle inspissanoja. Koska tuota oli aivan älyttömän hauska kirjoittaa. En nyt menisi niin pitkälle, että myöntyisin huudahdukseesi "sä niin tajuat jimlockia", koska loppupeleissä, en mä tiedä tajuanko. Tai siis, pienellä haparoinnilla ehkä, mutta kyllä näiden kemia tuottaa välillä hankaluuksia, eikä vaan tunnu yhtä luontevalta kirjoittaa kuin johnlock. No kivaa se on silti. Olen hitaasti tykästynyt tähän paritukseen. Johnlock on silti ykkönen, hah.

Huumaava kliseisyys kritiikki on otettu vastaan. En muista mitä ajattelin, kun sen kohdan kirjoitin, mutta onhan se joo vähän turhan puolustelevan näköistä.

Hienoa, että onnistuin kannattelemaan tekstin teemoja, mietin itse, että onko tässä nyt sitten liikaa, kun just niillä shakilla ja musiikilla sotkin, mutta onneksi kaikki sujui hyvin. Jimin sinfonia... no ainahan sä saat haaveilla, että se kuuli sen kokonaan palasissa. Ehkä kuulikin. Mutta toisaalta, ajattelisin, että ensimmäinen nuotti puuttuu, niinkuin Sherlock totesi.

Hmmhmm, en osaa vastata tähän mitään... Itsekin muuten tahtoisin tuijotella Thamesia kuin Jim ikään! Ja harmi, ettei tullut tehtyä Sherlockista kuningatarta :D

Kiitos ihanainen virheiden korjaamisesta, aivot ei tosiaan ihan tahtoneet enää kulkea, kun silloin  myöhään läpiluin tätä.
Saat anteeksi valvottamisen, päästiinhän me lopulta sänkyyn, hah. Ja anteeksi itsellesi, että pureskelin sydäntäsi ranskalaisen viinin kera ;) Kiitos kovasti älyttömän ihanasta kommentistasi. Loppuun tulevat ne pakolliset teinisydämet, koska teit minut niin onnelliseksi kommentoimalla ja avustamalla tämän tekstin kanssa <3<3<3<3<3 :-* Kiitos.

Sisi: Oi, ihanaa, että tärisit :D Oli koskettavaa kuulla, että pidät tyyliäni kauniina. Kiitos siitä. Sitten eteenpäin...

Tosiaan, kuten jo kerroinkin sulle, olen nähnyt Game of Shadowsin ja en yhtään muistanut, että ne pelaa shakkia! Kai se vanha Moriarty on pyyhkiytynyt traumaattisena mun mielestäni. Mutta Jude ja RDJ on kyllä tosi söpöjä yhdessä, aivan kuten sanoit! Hauskaa, että tässä shakkikohtaus iski, oli jopa kuuma.

Alfa ja omega. Voi damn. Tiesin, että koskapa tää on Sherlock-fandomin teksti, jonkun on pakko saada päähänsä omegaverse. Hah, no, ei voi mitään. Toivottavasti sait hyvät kikatukset.

Partaveitsikohtausta oli hauskaa kirjoittaa. Onnistuit hyvin huomaamaan yhden olennaisen kohdan. "Vain John." Naista ei ole Sherlockille olemassa. Ja toisaalta kuitenkin on, jonka vuoksi John menettää hetkeksi arvonsa ja Jim tulee kuvioihin. Sherlockin hahmo oli erilainen tässä ficissä kuin olen tottunut kirjoittamaan, mutta oli mielenkiintoista leikitellä vallalla, joka hänellä oli...ja toisaalta juuri sillä epävarmuudella. Sherlock joutuu tekemään valinnan, päättämään Jimin ja Johnin välillä lopullisesti. John on se, josta Sherlock on mustasukkainen, Jim se, jonka tunteilla Sherlock rakastaa pelata. Toisaalta John on osoittanut tavallaan pärjäävänsä muidenkin kuin Sherlockin kanssa, ja Jim taas on omistautunut Sherlockille tässä ficissä jopa kokonaisvaltaisemmin. Sherlock ei ole varma, mitä hän haluaa. Molemmilla miehillä on omat puolensa, jokin heissä kiehtoo Sherlockia. Siksi en usko, että päätös oli helppo.

Hmm, ehkä lopetan jaarittelun, ennen kuin menee liian filosofiseksi. Mutta voi että... Kiitos todella paljon kommentistasi, se nosti minut hetkeksi pilviin.


Vielä yhteiskiitos kaikille, ihanaa, että piditte tästä!

<3 Halla
Who lives, who dies, who tells your story?

Ava by Auro, banneri by Ingrid

Vlad

  • Sudenmorsian
  • ***
  • Viestejä: 3 447
  • Loveatar
Melkein hävettää tulla tänne kommentoimaan näiden kaikkien hienojen, pitkien kommenttien jälkeen, kun en sellaista itse osaa kirjoittaa, vaikka kuinka sen kanssa tappelisin. Ehkä sillä kommentin pituudella ei ole niinkään väliä (paitsi että se näyttää hoopolta...)

Tässä ficissä on jotain humalluttavan, koukuttavan, maanisen viehättävää. Jotain sellaista, joka vain pitää ja pitää otteessaan eikä päästä irti ennen kuin vasta viimeisen kirjaimen kohdalla. Kai se johtuu tekstin hengästyttävyydestä, kielestä, parituksesta ja ennen kaikkea kirjoittajasta. Jotenkin teksti oli yhtä aikaa helppolukuinen että hengästyttävän, jopa maanisen, vaikea. Se oli täynnä pieniä ja isompia yksityiskohtia, jotka vuoronperään saivat hihittelemään tai haukkomaan henkeään. Kielikuvia oli ehkä omaan makuuni liikaa, ne alkoivat nakertaa toisiltaan tilaa ja elinvoimaa ja niihin kompastuu. Jokaisella on toki oma mielipiteensä ja omat mieltymyksensä, mutta less is sometimes more myös ficeissä.

Eniten tässä ficissä tykkäsin shakkitematiikasta. Se sopii mielestäni vallattoman hyvin yhdistettäväksi Sherlockiin ja Moriartyyn, varsinkin se, että suurin osa siirroista tapahtuu muualla kuin siinä pelilaudalla. Sherlockin käytöksessä on ehkä jonkinlaista valtapeliä Jimin kanssa, kumpi on alfa ja kumpi omega (anteeksi, mutta tämä tuli ensin mieleen) ja lopulta Sherlock valitsee Johnin ja kaataa suolaa Jimin haavoihin soittaessaan Johnille viulua.

Joo, en osaa kirjoittaa alkuunkaan fiksua kommenttia, joten voisin jättää tämän tähän ja vain kiittää lukukokemuksesta, joka oli rehellisesti sanottuna huikaiseva!
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 720
Vlad: Ilahduin kovasti kommentistasi!<3 Kommentteja on aina mukavaa saada, niiden pituudesta riippumatta. Tosi ihanaa, että tämä oli mielestäsi koukuttava. Kiihkeys ja synkkyys oli tarkoituksenakin, joten kiva, että ne välittyi sinne. :)

Kielikuvia on paljon, myönnän sen ja ymmärrän kyllä, että ne vievät toisiltaan vaikuttavuutta. Halusin vain tästä kirjoittaessa jotenkin oikein...en tiedä, hieman ylitsevuotavan ja koska kirjoitin tätä aina vain joskus tyyliin iltamyöhään,ei itsehillintäni riittänyt niitä karsimaan pois. Kiva kuitenkin, että ainakin tykkäsit shakista!

Kiitos kauheasti ihanasta kommentistasi, olen todella iloinen, että pidit tästä! :-*
Who lives, who dies, who tells your story?

Ava by Auro, banneri by Ingrid

Kultahattu

  • Vieras
Kommentoin harvoin, eikä minulla nytkään ole sen viisaampaa sanottavaa kuin: omnomnom.

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 720
Kultahattu: Hauskaa, että pidit tästä niin paljon, että kommentoit ;) Kiitos!
Who lives, who dies, who tells your story?

Ava by Auro, banneri by Ingrid