Author: Minä hyvin jalomielinen Sole
Fandom: Varjojen kaupungit, Tuhkakaupunki
Genre: Huumoriangsti, pikkunen Romancentynkä
Rating: S
Pairing: pitkään toivottu Jace/Clary (sekä pikkupikku Malec Neithanille)
Warnings: Pientä insestiä, kuitenkin vain ajatustasolla
Disclaimer: Jace, Clary ja kaikki muukin kuuluu Cassie Clarelle, jota jumaloin.
Summary: Silloin sairaalahuoneessa.
A/N: Sitä pitkään kaivattua Jace/Clarya viimeinkin tarjolla! Tämä on erityisesti LISTENTOMUSICille ja Ginervalle, meidän pikku claceisteille. Olkaapa hyvä.
Kommentit lämmittäisi sydäntä ja motivoisi uusiin tarinoihin *vink vink*
Sisarusrakkautta
Jace murjotti. Ja silloin kuin Jace murjotti, oli viisainta pysytellä poissa tiellä. Jacen murjotus ei nimittäin ollut sitä tavallista, itsesäälissä rypevän ihmisen jurotusta kädet puuskassa – Jacen äänetön raivo saattoi parhaassa tapauksessa kaataa syöksyhampaillaan retostelevan mammutin tai pudottaa jumbojetin myrskyävän mustaksi muuttuneelta taivaalta. Tietenkään Jace ei ollut koskaan päässyt kokeilemaan moisia urotöitä, koska luolaihmiset ja jääkausi olivat murjoneet mammuttien tuhoontuomitun lajin sukupuuttoon jo joskus kauan ennen sen vetten päällä loiskutelleen seppelepään aivopesuristiretkiä ympäri kehitysmaita, eivätkä jumbojetit osanneet ajoittaa Brooklynin ylittäviä lentojaan sopivasti Jacen raivokohtausten aikataulua mukaillen. Joten se siitä sitten.
Toisaalta, Jacen päivittäisiin rutiineihin kuuluva, satunnainen murjotus tapasi ajaa näistä äänetöntä raivoa ja halveksuntaa tihkuvista hetkistä kärsineet henkilöt – yleensä epäonniset sukulaiset ja ystävät, joista jälkimmäiseksi mainittuja Jacella ei kylläkään räjähdysherkän luonteenlaatunsa vuoksi riittänyt joukkohautoihin asti haudattaviksi vahingon sattuessa – katatoniseen tilaan, josta selvinneet saattoivat täysin oikeutetusti kutsua itseään selviytyjiksi. Sillä tämä murjotus sai ihmisissä aikaan monenlaisia reaktioita aina epilepsiakohtauksen tapaisista pelon kuumeoireista pakonomaiseen kouristeluun, jota useimmiten ilmeni uhrin tavoittaessa vaaleahiuksisen kohteen näköpiiriinsä. Myös sarkastiset huomautukset ja laiska flirttailu, silloin tällöin jopa kissojen meripihkankultaiset viirusilmät, olivat omiaan laukaisemaan Jacen jatkuvalle läsnäololle jo vuosikausia altistuneiden henkilöiden piilotajunnassa skitsofrenianomaisia harhaluuloja, joita selkokielellä myös hulluudeksi kutsutaan.
Jacen murjotus ei kohdalle osuessaan ollut siis mikään yksinkertainen asia. Kun Jace murjotti, kannatti ottaa jalat alleen ja juosta, kunnes henki ei enää kulkenut lainkaan – lysähtäneistä henkitorvenseinämistä aihetunut tukehtumiskuolemakin tuntui olevan armollinen vaihtoehto tuon enkelipojan vihanpuuskille, joita vastaan mikään olemassa oleva rokote ei taannut täydellistä immuniteettia. Jacen raivo oli yhtä aikaa joukkotuhoase, ruttoepidemia ja luonnon ekosysteemin kertaheitolla romahduttava pakokaasupäästö. Jacen raivon loputon lahtausvoima ei ollut verrattavissa atomipommien sienipilviin, konekiväärien tulitustahtiin tai tsunamien aallonkorkeuteen – mikään ihmiskunnan tuntema pahuus, ei edes itse Saatana, yltänyt väkivaltaisimmissa unelmissaankaan Jacen raivon tasolle.
Tuntuu siis kummalliselta, että tämä tavallisesti niin kovin viatonta naamaa näyttävä poika sai liikuskella ilman kaulaansa ruuvattua piikkipantaa muun väestön keskuudessa muulloinkin, kuin tulivuorenpurkauksenkestävän sellinsä vierailupäivinä. Mutta niin se vain oli, että lietsomastaan pelosta huolimatta Jace asteli sairaalan mitäänsanomattoman valkoista käytävää Claryn käsipuolessa vastentahtoisesti roikkuen. Auringonnoususta saakka hän oli kokeillut jokaista raivorepertuaariinsa kuuluvaa lasermulkaisua, maanjäristyksen voimakkaimpia tärähdyksiä mittaavan desibelimittarin räjäyttävää murahdusta, jopa vedonnut henkiseen haavoittuvaisuuteensa, mutta Claryn päättäväisyys ei ollut kiinni ennenpitkää maapallon halkaisevasta murjotuksesta. Sillä Clary oli tyttö, jonka tärykalvot jättivät täysin reagoimatta kieltosanojen ja vihanilmausten kohdalla.
Clary repäisi Jacen sisään huoneen numero seitsemän ovesta ja jätti hänet seisomaan orpona keskellä lattiaa pönöttävän sairaalasängyn vierelle. Jace vilkaisi vihaisesti viikkokausia valvoneen Luken rehottavaa parransänkeä, kannustavasti hymyilevää Clarya ja käänsi lopulta katseensa kohti vitivalkeilla untuvatäkeillä sänkyyn peiteltyä naista, jota kaikki hänen äidikseen väittivät. Nainen oli kaunis, se Jacen oli pakko myöntää. Korkeat poskipäät, punainen tukka ja muutama tämän nenänvarressa pilkottava kesakko toivat Jacen mieleen Claryn. Jace olisi voinut vaannoa, että luomien alla liikahtelevien silmien sävy olisi sairaalan keinovalossa osoittautunut täsmälleen samaksi smaragdinvihreäksi kuin Claryn kyynelsilmät, ellei nainen olisi ollut näillä näkymin ikuiseen kanveesiin tyrmätty koomapotilas.
Mutta nainen ei ollut Jacen äiti. Ei voinut olla.Vaikka tämä olisikin kärsinyt synnytystuskia Jacen puskiessa maailmaan, ei pelkkä biologinen perimä tehnyt hänestä automaattisesti Jacen adoptiokaavakkeita intoa puhkuen täytellyttä äitimuoria. Eihän Jace tiennyt sängyllä retkottavasta naisesta kuin tämän nimen, Jocelyn Fairchild, maallikoiden keskuudessa tuttavallisemmin Jocelyn Fray. Jocelyn oli Jacelle vain yksi tuntematon kasvo hänen yksityisen umpionsa ympärillä liikehtivässä ihmismassassa. Olkoonkin, että Jacen olisi pitänyt tuntea verenperintönsä kutsu tavatessaan upouuden äitinsä, ei hän saanut puristettua juroon ilmeeseensa edes rahtusta myötätuntoa. Jocelyn ei merkinnyt Jacelle sen enempää kuin julkisesti hulluksi julistautunut Valentine. Ja sitä paitsi, Jacellahan oli jo perhe – Lightwoodit. Kuinka kukaan saattoi olettaa Jacen sopeutuvan mukisematta ajatukseen petturi-isästä, kaalikäärylemäisen kapalovauvansa hylänneestä äidistä ja sisaresta, jota hän ei ollut koskaan halunnut?
Oli täysin Jacen tuuria havaita heti ei-niin-kovin-onnekkaan isä-poika jälleennäkemisensä jälkeen omistavansa myös Valentinen myöhempien illanviettojen seurauksena syntyneen sisaren, jonka empatiakyvyissä olisi selvästi ollut parantamisen varaa. Kaiken kukkuraksi tuo sisar osoittautui Jacen sydämen valituksi, niin omituiselta kuin se kuulostikin. Kuinka kukaan tervejärkinen olisi voinut rakastua korviaan myöten sisareensa – ja vielä sellaiseen sisareen, jonka mielenliikkeet viipottivat päämäärästä ja päätöksestä toiseen kuin vappuviipperä pyörremyrskyn keskuksessa? Eihän Jacen sydän ennenkään ollut räpistellyt siipirikon kolibrin lailla yhdenkään tytön räpytellessä ripsiään tai hymyillessä sitä typerän lammasmaista hymyä, jolla kauniimpi sukupuoli viestitti kiinnostustaan. Ei Jace osannut rakastua, hänhän oli kävelevä retkahdusten aalto Brooklynin kaduilla, tyttömagneetti, joka paistatteli parrasvaloissa ennen hylätyksi tulleen tytön toimesta poskelleen läiskäistyä kädenjälkeä. Jace ei ollut sitoutuvaa tyyppiä, sen saivat kujien kaikki ilolinnut ennenpitkää huomata.
Mutta Clary oli Jacen heikkous – jo pelkkä porkkanapään läsnäolo sekoitti Jacen pään, puhumattakaan tämän lehmänkellon lailla helkkyvästä naurusta, joka kajahteli steriilissä sairaalahuoneessa hukuttaen alleen Jacen katkerat ajatukset. Ei Jace kuullut tippaletkussa suoraan Jocelynin suoneen juoksevan suolaliuoksen kohinaa tai potilaan sydänääniä mittaavan metallipurkin hiljaista hurinaa – Claryn katkonainen hengitys peitti alleen jopa sairaalan tappotilastoista kielivien hälytyssummerien jatkuvana kiirivän ulinan. Ja mikä pahinta, Clary teki tyhjäksi Jacen tuntikausia valmisteleman murjotuskohtauksen loppuhuipentuman kenraaliharjoituksen. Eikö pieni ja pippurinen pikkulikka voinut antaa Jacelle hetken rauhaa oletetun äitinsä ensikohtaamisella? Eikö Jacella ollut oikeutta ilmaista patoutuneita tunteitaan – pitikö Claryn viedä häneltä tuo vihonviimeinenkin huvi?
Jacen Claryn bikinikuvilla liisteröidyt aivot havahtuivat todellisuuteen tytön noustessa sairaalatuolilta. Clary tarttui varovaisesti hänen käteensä, ohjasi nyrkkiin puristuneet sormet Jocelynin tyynille kasvoille. Vastoin tahtoaan Jacen käsi silitti Jocelynin poskea, kosketti tämän pörröistä tukkaa ja etsiytyi puristamaan hervottomana sängynlaidalla roikkuvaa rannetta. Jace erotti ihon alla risteilevät verisuonet ja tunsi sydämen heikon sykkeen. Herrajumala, Clary pakotti häntä avoimeen insestiin! Ja vielä Jocelynin poikaystävän läsnäollessa! Hän kavahti kauemmas vetäisten kätensä sisarensa ulottuvilta. Jocelyniin ei saanut koskea – Jocelyn ei tuntunut äidiltä. Ei sillä, että Jacella olisi juurikaan ollut kokemusta minkäänlaisista äideistä, hänen tietonsa äidinrakkaudesta rajoittuivat Marysen kanssa käytyyn sanailuun ja riitoihin, joita ei voinut verrata hellään vaipanvaihtoon ja hyvänyönsuukkoihin. Tosin edellämainittuja ripulisessioita hän ei osannut edes kaivata.
Eikä Jace Jocelyniä tahtonut silittää. Tämän hentoa tytärtä Jace tahtoi niin, että sydämen tuntui lävistävän vihan terääkin pistävämpi kipu. Jace halusi painaa Claryn syliinsä, puristaa tiukasti rintaansa vasten päästämättä koskaan irti. Tällaisesta hellyydenosoituksesta saattoi tietysti seurata keuhkojen vajaatoimintaan, mutta Jace oli valmis ottamaan riskin. Ja olihan Clary helpommin hallittavissa, jos taukoamaton puhetulva pysyisi kurissa hallitulla happikadolla. Koska Jace halusi tuntea tytön tutut sydämenlyönnit ja hymyn vasten huuliaan, saattaisi myös tämän alituiseen tyhjää jauhavan kielen katkaisu olla toimiva varokeino. Jace kuvitteli keski-ikäisen äidinkorvikkeen valtimoiden tykytyksen Claryn korkokenkien kalkkeeksi Instituutin marmorilattialla, hengityskoneen hurinan tämän taustajorinaksi hiipuvaksi nalkutukseksi. Jace huokaisi – sitä se kielletty rakkaus tuotti.
Jacen olisi tehnyt mieli kaivaa nikotteleva elin rinnastaan paljain käsin – Jace ei sitänyt nikottelua viimeisen päälle treenatun ruumiinsa rajoissa. Jokaisen tunteen tuli olla ympärivuorokautisen valvonnan alaisena, jopa murjotuspuuskat kuuluivat hallitun taiteen sarjaan, josta ei käynyt luistaminen edes poikkeustapauksissa, joihin lukeutuivat muunmuassa hautajaiset tai läheisiin kohdistuneet salamurhayritykset. Eipä sillä, ainoa edellämainittujen surujuhlien toteuttaja oli kylläkin Jace itse. Siispä sydän oli asettanut aorttansa pölkylle jo pelkällä ensiläpäyksellä – sydämen kohtalo oli sinetöity, eikä sitä käynyt muuttaminen. Kammionavauksessa kuolinsyyksi varmistuisi puukotus, jos avattavaa nyt ylipäätään Jacen käsittelyn jälkeen enää olisi mahdollista kerätä rikkalapiolla talteen tutkittaviksi. Mafiosomainen ratkaisu kiehtoi Jacea huomattavasti enemmän, verihyytymästä eroon hankkiutuminen kävisi näppärästi sujauttamalla lihamyllyssä jauhettu massa vedenpuhdistuslaitoksen viemäristöön. Puhdasta jälkeä syntyisi sananmukaisesti kertaheitolla.
Clary käski katseellaan Jacea avamaan suunsa, julistamaan rakkauttaan krematorionkylmälle naiselle. Mutta Jace ei ollut mikään ensiavun ihmeruiskeita kuoleman kynnyksellä kuorsaaviin potilaisiin pistelevä kaaputakki. Sukujuuriensa perusteella hän ei ollut myöskään vankkumattomalla uskollaan ja profetoinnilla vammaisia parantava, sädekehällä varustettu jumalanpoika, Valentine kun ei ollut Piirin valtakaudella onnistunut ajamaan läpi fanaattisten kannattajiensa keskuudessa johtajan jumalallistamisaatetta. Eikä Jacen ääni herättänyt kuolleita haudoistaan, saati sitten sairaalavuoteen kuoppaan liimaantunutta naista, jonka aivotoiminta oli jo viikkoja kiikkunut miinuksen puolella. Jacen murahdukset eivät vetäneet vertoja Hitlerin aivopesuluennoille, mikä tässä tapauksessa saattoi kuulostaa sisarusten ja Luken kannalta katsottuna sydäntäsärkevän surulliselta, mutta kun asiaa tarkemmin ajatteli, Jacen vajavaiset puheenlahjat todennäköisesti pelastivat ihmiskunnan ennenaikaiselta mielimanipulaatiokatastrofilta.
Jace päätti olla sanomatta mitään, silläkin uhalla, että menettäisi pitkävihaisesti kaikenlaisiin pettymyksiin suhtautuvan Claryn ikuisiksi ajoiksi. Mutta ehkä niin olisikin parempi. Olihan Jacen jo entuudestaankin huteralla pohjalla tasapainottelevalla henkisellä terveydellä tarpeeksi kestämistä tytön satunnaisissa vierailuissa – kenties vieroitushoito palauttaisi jopa Jacen murjotuskunnon entisen loistonsa päiviin. Jace heräisi ensimmäistä kertaa kuukausiin ajatellen Claryn sijaan sekundaserafiteriä, langanlaihojen mallien takapuolia stringimainoksissa tai Marysen kasvatussaarnaan valmistautuvien sierainten vinhaa vipatusta. Jace lakkaisi kuvittelemasta jokaisen kohtaamansa demonin tilalle Claryn syyttävän keskisormen, nauraisi päin naamaa tytön keikistelylle mustassa minimekossa. Sisarussuhteen kannalta pesäero olisi heille molemmille suotuisampi vaihtoehto. Tokihan sisarusten täytyi pitää sukuriitaa yllä niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin.
Eniten Jace jäisi kaipaamaan tytön palvovia katseita, tai pikemminkin vilkaisuja, jotka enää olivat alkuperäisestä ihailusta jäljellä. Sillä viimeistään Haltijahoviin suuntautuneen löytöretken jälkeen Clary oli alkanut ottaa etäisyyttä ihastukseensa, jota myös hänen veljekseen kutsuttiin. Ja Simonin tapaus se vasta tytön olikin suistanut raiteiltaan. Enää Clary ei liimaantunut takiaisen lailla Jacen kintereille, tai edes etsinyt jatkuvasti verukkeita kahdenkeskistä riitaa haastaakseen. Jace tarvitsisi uuden imagoonsa sointuvan fanitytön Claryn tilalle – sellaiset olivat nykyään mitä kuuminta huutoa maailmalla, tai ainakin Brooklynin seurapiireissä. Ja koska hänen entinen edustustipusensa Alec tätänykyä tapitti mielummin Brooklynin päävelhon sateenkaaripuntteja kuin Jacen symmetrisiksi botoxattuja rintalihaksia, Jacen maine kokisi kovan kolauksen hänen irtisanoessaan Claryn tehtävistään.
Jace huokaisi. Miksi kohtalon piti oikutella, heitellä yhdentekeviä vaihtoehtoja altavastaajan asemaan varkain alistetun asiakkaansa elämään? Miksi elämä asetti kaitsemansa epäonnistujan tilanteisiin, joiden perukoilta ei löytynyt pienellä vihreällä miehellä varustetun hätäuloskäynnin vihreää valoa? Miksi jokainen päätös tulevaisuuden tullen osoittautui ennenpitkää täydelliseksi katastrofiksi? Ei kovin rohkaisevaa etenkään käsitteillä olevan tosirakkauden kriteerejä määriteltäessä. Sillä kuinka Jace olisi voinut vastustaa kapinallisen sydämensä kutsua, kun kylkiluiden kuopassa piileskelevä verihyytelö vähitellen soluttautui aivojen tienoille, alkoi kontrolloida raajojen liikkeitä ja äänihuulia? Syvällä sisimmässään Jace tiesi omistavansa Claryn kaikkine vikoineen, myötäjäisineen ja irtaimistoineen. Clary oli yksi monesta, mutta kuitenkin se ainoa. Mikään maailman mahti ei voisi heitä erottaa, jos Jace antaisi periksi rinnassaan kumisevalle kammiovärinälle ja tarttuisi Claryn ojennettuun käteen. Clary kuuluisi Jacelle ja Jace Clarylle.
Kuka sellaiseen paskaan edes uskoi?
Kommentteja kaipaillen,
Sole
