Author: SnowBlind
Beta: Penelope, iso kiitos hänelle ^^
Pairing: Wilhelmiina/Miia
Rating: K-11 / PG-11
Genre: Femme, drama, romance, vähän angst ja fluff
Summary: Wilhelmiinan suurin haave on luultavasti tulla tutuiksi Miian kanssa, mutta kun niin käy, tapahtuu jotain mikä jää tyttöjen mieliin ikuisiksi ajoiksi.
A/N: Ensimmäinen novellini :) Kun kirjoitin tätä, en edes ajatellut julkaisevani tätä netissä, mutta finiin tutustuttuani näin sitten kävi x)
Työnimenä oli julkaisuun asti yksinkertaisesti Skeleton (, koska siihen aikaan diggasin kyseistä Bitch Alertin biisiä,) ja julkaisunimen keksiminen oli kamalan hankalaa... Ja se ilta muutti kaiken - nimeen en ole niin hirveän tyytyväinen, mutta kun se vanhassa finissäkin oli tällä nimellä niin en sitä mennyt muuttelemaan.
Vaikka nimestä en hirveästi pidäkkään, niin tähän novelliin olen aika tyytyväinen, sitä on tullut hiottua ihan kamalasti.
Löpinät sikseen, olisi kiva jos joku lukisi... ja kommentoisi :)
Joo, ja jos joku lukee loppuun asti, niin se biisi siellä on Ratsian Elämän syke.
1. 12. 2006
Tänään koulun jälkeen jäin kuuntelemaan musiikkia puistonpenkille ja katselemaan ohikulkevia ihmisiä. Taivas oli vaaleansininen ja minulla oli hyvä olla.
- Pärjääthän sinä?
- Tietenkin, olenhan aina pärjännyt.
Olemme laivaterminaalin odotusaulassa. Roope on juuri lähdössä Ahvenanmaalle perheensä kanssa. Minun oli pakko tulla hyvästelemään hänet, onhan hän sentään entinen poikaystäväni.
Roope astuu askeleen eteenpäin ja kietoo kätensä ympärilleni. Halaamme toisiamme kaihoisina, ystävinä.
- Mun tulee ikävä sua, sanon.
- Niin munkin.
- Onnea uuteen kotiin, hymähdän.
- Onnea tänne.
Hän irrottaa otteensa minusta ja katsoo minua suoraan silmiin.
- Olet ainutlaatuinen tyttö, äläkä unohda sitä. Älä ikinä välitä vaikka muut sanoisivat mitä.
Hymähdän hiljaa ja tunnen punastuvani hieman.
- Hei, mun pitää nyt mennä, heihei, hän sanoo.
- Heihei kirjoitellaan!
- Joo, Anse! Moikka!
Hän lähtee juoksien perheensä luo, joka odottaa häntä kauempana. Katson häntä ja tunnen kyynelteni virtaavan poskiani pitkin.
Rakastanko häntä enää? Tuskin. Tai oikeastaan kyllä, mutta en sillä tavalla miten häntä joskus rakastin. Nyt se on enemmänkin kiintymystä, minkä voisi määritellä jonkinlaiseksi rakkaudeksi ystävänrakkauden ja perheenjäsenrakkauden väliin.
Lähden kävelemään poispäin. Ulkona tajuan, hän sanoi minua ainutlaatuiseksi.
Miksen minä sanonut hänelle mitään?
Minun on pakko sanoa hänelle ne kuuluisat, kliseiset viimeiset sanat. Ne sanat, mitä aina kyyneleet silmissä sanotaan, kun kaksi ystävää eroaa.
Lähden juoksemaan hätäisenä. En anna itselleni ikinä anteeksi, jos en nyt pääse sanomaan hänelle jotain. ’Kiitos kaikesta, Roope. Olet aina ollut minulle todella hyvä ystävä ja haluaisin kiittää sinua vielä kun sinut kasvotusten näen’.
Sisälmyksiä pistelee, pakko juosta pakko. Tulen sille paikalle, missä äskettäin juttelimme. Juoksen eteenpäin. Minne hän lähti? En pääse lähtöterminaaliin saakka, koska minulla ei ole lippua.
Hän on mennyt jo. Ikkunasta näen ruotsinlaivan juuri lähtevän satamasta. Tiedän, että hän on siinä.
Kyllä minä tiedän
Kiitinkö minä häntä ikinä? Kyllä, mutta vain varsin merkityksettömistä asioista. Maitopurkin ojentamisesta, oven avaamisesta, lahjoista ja kaikesta muusta pienestä, mistä nyt vaan kuuluu kiittää, koska se on hyvien tapojen mukaista.
Unohdin kuitenkin kiittää häntä siitä, kuka hän on ja siitä miten hän on minun elämääni vaikuttanut.
Nyt se on kuitenkin liian myöhäistä.
***
Matematiikantunti.
Pitäisi olla aktiivinen, pitäisi viitata ja välittää arvosanoistaan. Entä jos ei vain pysty?
Aika matelee, on madellut koko päivän. Olo on niin turha ja väsyttää.
- Ja läksyksi saatte sitten tämän aukeaman, heihei ja hyvää viikonloppua!
Marjut, kökkö matikanopettaja. Pakkaan tavarani ja katsahdan nopeasti Miiaa. Hän juttelee Björnen kanssa.
Värähdän oudosti. Miia on syy siihen, miksi emme ole enää Roopen kanssa yhdessä. Olen kertonut Roopelle kaiken, kaiken. Hän ymmärtää, hieno ihminen kun on.
En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, ei Miia voi minua rakastaa.
Tuskin kukaan voi ikinä rakastaa minua. Muut seurustelee poikaystäviensä kanssa ja minä olen aina se ulkopuolinen, joka tulee elämään yksin. En edes uskalla mennä juttelemaan Miian kanssa, koska hän kuitenkin ymmärtäisi kaikki eleeni ja sanani vain ystävyyden osoituksiksi.
Pakkaan tavarani reppuun ja astun ulos luokasta. Kaivan kenkäni nurkasta pölyn keskeltä, koulumme ei ole ikinä onnistunut pitämään käytäviä puhtaina, ja nappaan ruskean takkini naulakosta. Istahdan patterin päälle sitomaan kengännauhoja. Yhtäkkiä tunnen katseen niskassani. Kuuma aalto virtaa selkääni pitkin koko kehoon ja katsahdan ylöspäin. Miia katsoo minua ja hymyilee pienillä, tummilla silmillään tavalla, jolla olen hänet oppinut tuntemaan.
- Wilhelmiina, haluatko sä lähteä mun kanssa kaupungille tänään? Pitäsi käydä vähän kaupoissa ja sellaista…
Vatsassani myllertää innosta, tunnen pienoisen punan virtaavan poskilleni.
Miksi hän kysyy juuri minulta? Miksei Björneltä? Tai Katrilta?
- Joo! joo, kyllä mä voin tulla…. kiirehdin vastaamaan.
- Hyvä, mä odotan sua tuolla ulkona, tuu nopeasti.
Hymähdän jotain epämääräistä vastaukseksi. Miia lähtee juoksemaan portaita alas, hänessä on aina ollut jotain erittäin charmikasta. Latvoista siniset hiukset, skottiruudulliset housut ja tumma takki. Miian tyyli on selkeä, ei yliampuva, mutta omaperäinen. Hänessä on sitä jotain. Sitä jotain.
Sidon likaiset kengännauhani kiinni ja rupean kävelemään hiljakseen Miian perään, en juokse. En halua näyttää hänelle, että mieleni tekisi hyppiä innosta, koska hän pyysi minua lähtemään kanssaan kaupungille, vaikkemme oikeastaan ole edes ystäviä. En halua näyttää hänelle, että hänen takiaan päivästäni on tulossa luultavasti täydellinen.
Itse asiassa huijaan itseäni. Itse asiassa haluaisin näyttää hänelle, että hänen takiaan päiväni saattaa jopa onnistua, haluaisin näyttää hänelle, että hän on minulle tärkein henkilö koko maailmassa.
Mutta sitä en tee.
- Sinä siis tulit?
- Tietysti.
- Ajattelin, että et ehkä halua lähteä kanssani minnekään, emmehän edes tunne toisiamme hyvin. Mutta nyt on hyvä aika tutustua.
- Niin, hymyilen. Mitä hän tarkoittaa tutustumisella?
Sora narisee kenkiemme alla kun kävelemme bussipysäkille päin. Mielessäni vilisee kaikenlaisia teorioita siitä, miksi hän halusi ottaa minut mukaansa.
Ei, mehän olemme vain ystäviä. Ei itse asiassa edes ystäviä, vaan kavereita.
Ei edes sitä. Ehkä korkeintaan tuttavia. Ihmisiä, jotka tietävät toisensa nimeltä ja soittavat toisilleen kysyäkseen läksyjä, jos kukaan muu luokan oppilaista ei vastaa, siinä se.
En uskalla sanoa mitään. Jännittää, en ole ollut ennen missään hänen kanssaan kahdestaan. Kävelen vaan hiljaa ja nautin hänen seurastaan. Hän ei onneksi tiedä mitä ajattelen.
Onneksi?
Valehtelen taas itselleni. Kyllä, haluan hänen tietävän, mitä ajattelen. Haluan hänen tietävän, että rakastan, rakastan häntä. Että minun tekisi mieli vaan puristaa häntä itseäni vasten, että olisimme erottamattomat.
Saako itselleen valehdella?
Kumpikaan ei puhu mitään. Astelemme vain bussipysäkille. Miia katsoo aikataulua.
- Helvetti, seuraavaan bussiin on kymmenen minuuttia. Onneksi aika menee nopeammin kun on seuraa.
Värähdän.
- Niinhän se tekee, hymähdän.
Istun penkille. Hän istuu viereeni.
Käsivartemme koskettavat toisiaan. Minusta tuntuu, että pyörryn kohta.
- Mikä sinusta tulee isona, hän kysyy ja heiluttelee jalkojaan.
- En tiedä, ehkä toimittaja, kuulen itseni sanovan.
- Toimittajan ammatti voisi olla mielenkiintoinen, pitäisi vain olla avoin kaikelle uudelle.
- Niin.
- Vaatesuunnittelijan ammatti voisi olla myös aika kiehtova, minusta se olisi hieno ammatti.
- Tuleeko sinusta siis vaatesuunnittelija?
- Joo. Tulee.
Hän on niin itsevarma. Olen ihan varma, että hänestä tulisi erinomainen vaatesuunnittelija.
Istumme hiljaa. Pieniä lumihiutaleita rupeaa satamaan. Rohkaistun avaamaan suuni, ikinä ei ole myöhäistä aloittaa kunnon Small Talkia.
- Kiva, alkoi sataa lunta!
- Räntää se on, se on vain naamioitunut lumeksi, hän sanoo yllättävän hiljaisella äänellä.
Niin kuin minä olen naamioitunut joksikin muuksi.
Äskeinen pirteys ja iloisuus on kadonnut. Miia katsoo maahan surullisella katseellaan ja päätän olla hiljaa.
- Ärsyttää tuommoinen valelumi, hän tokaisee ja kääntää päänsä muualle.
Maisema on masentavaa, maa on harmaa, taivas on harmaa, kaikki on vain harmaata. Jopa minä olen harmaa. Minä, joka piiloudun harmaan maskin taakse, ettei kukaan huomaa. Etteivät he tajuaisi. Haluaisin tulla pois tämän maskin takaa, joka erottaa vale – Wilhelmiinan aidosta Wilhelmiinasta. Se on vaan niin vaikeaa.
Jos meidänkin tuttavuutemme piirtäisi paperille, sekin olisi vain harmaata. Minun puoleni paperista olisi tummanharmaa. Tummanharmaa, jonka rakkaus olisi tummentanut. Hänen puolensa olisi haalea. En ole hänelle mitään erikoista. Olen vain kuppi laimeaa teetä. Yksi roska muidenkin joukossa.
Bussi tulee, astumme siihen sisään ja leimaamme lippumme.
Istahdamme, taas, vierekkäin bussinpenkille. Katson ikkunasta ulos. Entä jos räntä muuttuisikin oikeaksi lumeksi? Entä jos meidänkin jutustamme tulisi jotain? Entä jos meistä tulee vielä muutakin kuin ystäviä?
Ei, valelunta se vain on, huokaisen itsekseni. Valelunta, valeystävyyttä.
Miian seuraa saa minut samaan aikaan masentavaksi ja iloiseksi.
Olemme perillä, nousemme bussista.
Mutta aina ei kannata menettää toivoaan. Ja niin Miiakin veti sitten minut mietteistäni.
- Hei haloo? Ketään kotona?
- Mitä? Joo…Minne me ollaan menossa?
- Indian Bazardiin, sellainen kiva pikku myymälä.
Katson ohikäveleviä ihmisiä. He eivät tiedä miltä minusta tuntuu nyt. Hymyilyttää, mielialani heittelevät aika tavalla.
Välillä pitää vähän kärsiä, että pystyisi taas nauttimaan puhtaasta onnesta.
Indian Bazardissa on kuuma. Minun on pakko riisua takkini. Miia katselee kauempana vaatteita, ja minä olen häipynyt suitsukehyllyn luo.
Katselen Miiaa. Hän on selin minuun. Hän on niin kaunis. Yhtäkkiä hän kääntää päänsä ja huomaa minut. En enää kehtaa kääntää heti katsettani pois, koska se vaikuttaisi tyhmältä, joten tyydyn virnistämään hänelle ensin. Kun olen vihdoin suunnannut katseeni takaisin suitsukehyllyyn, punastun totaalisesti. Luoja, toivottavasti hän ei nyt rupea ajattelemaan mitään. Eihän sitä ikinä tiedä, minkälaisia ihmiset pohjimmiltaan ovat. Ja kaikenlisäksi…
- Suitsukkeita, niitä on kiva polttaa illalla.
Hän on ihan takanani ja en liikahdakkaan. Olo on kuin suolapatsaalla.
- Joo…
Miia on minua päätä pitempi. Tunnen melkein hänen leukansa vasten päätäni, kuulen hänen hengityksensä ja haistan hänen tuoksunsa. Mitään muuta en tosin huomaakaan, sillä aistini ovat jostain syystä lamaantuneet. Pääni täyttää pakokauhu, mutta se vaihtuu pian muihin tunteisiin.
Miksi minun pitäisi paeta nyt? Nyt kun olen viimeinkin näin lähellä häntä? Tästähän olen uneksinut kauan.
- Mennään.
Hetki on poissa.
Mennään, niin hän sanoi? Mennään. Ei Minä rakastan sinua. Ei pusua. Vain mennään.
Otan suitsukkeet hyllystä ja kävelen kassalle.
***
Ulkona alkaa jo hämärtää, lumeksi naamioitunut loska tippuu vieläkin taivaalta. Ei, nyt en saa ajatella mitään harmaata. Olenhan sentään juuri kokenut elämäni ihanimmat pari sekuntia.
Kadunkulmassa mies soittaa kitaraa, vippaamme hänelle rahaa. Mies hymyilee ja katsoo meitä silmiin. Tunnen jonkin pienen liikahtavan sisälläni.
Ulkona on jo pimeää, vaikka kello ei ole kuin kuusi illalla. Emme ole syöneet mitään ja vatsani kurnii armottomasti.
Hiljaisuuden vallitessa kävelemme puistoon.
Tekisi niin mieli ottaa hänen kädestään kiinni ja kävellä käsi kädessä. Puristaisin hänen kättään lempeästi, että hän tietäisi minun olevan olemassa ja hänen lähellään.
Olemme perillä. Hän istuu penkille ja istahdan hänen viereensä, en ihan kiinni hänen kylkeensä, etten vaikuta epäilyttävältä. Miia nojaa taaksepäin, sulkee silmänsä ja huokaisee.
- Täällä on niin ihanaa! Pimeys on todellakin kaunista, hän sanoo.
- Niin… olen hetken hiljaa ja jatkan sitten: -Minä tosin pelkään pimeää, olen aina pelännyt… Siinä on jotain suurta ja pelottavaa. Ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu, hyökkääkö puiden varjot yhtäkkiä kimppuusi.
- Minä en pelkää pimeää. Siinä on jotain kaunista. Kun pysähtyy vain paikalleen ja kuuntelee pimeyttä ja hiljaisuutta, rakastan sitä tunnetta.
En sano mitään, tyydyn vaan nyökkäämään ja hymyilemään.
- Onko sinulla muuten tulitikkuja? Kysyn hetken päästä Miialta.
- Miten niin? Hän kysyy ilmiselvästi huvittuneena.
- Taisiis, voitas vaan poltella vähän suitsukkeita. Kun mä ostin niitä.
- Hmm, ootas mä katon, hän sanoo ja katselee taskujaan. – Joo, kyllä täältä joku sytkäri löytyy.
Hän ojentaa sytkärin minulle, ja sytytän suitsukkeen palamaan. Ihana vaniljantuoksu täyttää sieraimeni.
Miia katsoo poispäin Ja vaikuttaa epäröivältä, sitten hän avaa suunsa:
- Wilhelmiina, mitä sanoisit jos ystäväsi kertoisi sinulle olevansa homoseksuaali?
Hän katsoo poispäin ja jähmetyn paikoilleni jännittyneenä. Miksi hän kysyy sitä?
- En mitään… taisiis… ei se minua haittaisi, eikun, äh… Eihän homous tai lesbous ihmisen luonteeseen vaikuta. Eikä ihminen sitä itse päätä, kenestä tykkää… änkytän ja tunnen punastuvani. Miksi en edes osaa puhua kunnolla?
- …Vaan sydän? hän jatkaa lausettani, kääntää katseensa minuun ja hymyilee. Päästän suustani jäykän naurahduksen.
- Niin.
Minulla on kuuma. Niin kuuma, että Saharan autiomaa tuntuu pakastimelta rinnallani.
Sydämeni hyppii niin lujaa, että tunnen sen irtoavan.
Minua jännittää, enemmän kuin ikinä. Minusta tuntuu, että mitä Miia ikinä sanoisikin, tämä tunne ei lähde ikinä.
Olen rakastunut.
Minun on pakko sanoa se hänelle. Nyt on sopiva tilaisuus, samanlaista ei tule ikinä. Avaan suuni, mutta en saa sanaa sanotuksi. Avaan sen toisenkin kerran, mutta ääntä ei tule.
Kala, se minä olen. Juuri pyydystetty särki, ulkopuolelta harmaa, sisältä pelkkää mutaa.
Ei, ei harmaata.
Kala avaa suunsa viimeisen kerran.
- Miia… Minun pitäisi… tuota, loput sanat takertuvat kurkkuuni.
- Niin? hän katsoo minua ja hymyilee ihanilla hymyllään.
Jos en sano sitä nyt, en saa sanottua sitä ikinä. Jännitys poreilee kehossani. Nyt.
- Miia, käännyn katsomaan häntä. – Minä rakastan sinua.
Nyt se on sanottu. Jos hän vihaa minua, niin antaa vihata. Jos hän ei rakasta minua, niin antaa olla. Jos hän pysyy silti ystävänäni, niin hyvä niin. Millään ei ole enää väliä, kunhan vaan hän tietää sen että rakastan häntä. Rakastan häntä koko sydämestäni. En voi kääntää katsettaan hänen silmistään, tuijotan niitä kuin kahta helmeä, siltä ne tosin näyttävätkin. Hän katsoo minua vakavan näköisenä, eikä sano mitään. Nyt hän hymyilee taas. Ehkä hän ei sittenkään vihaa minua.
- Kuule Wilhelmiina, hän pitää katseena kiinni silmissäni ja minua heikottaa. Hän puree huultaan, hymyilee ja katsoo hetken alaspäin, mutta kääntää pian katseensa minuun.
- Niin minäkin sinua, oikeasti.
Hymyilen, minun tekisi mieli nauraa, mutta hillitsen itseni. Hivuttaudun lähemmäksi häntä ja asetan pääni hänen olkapäälleen. Suljen silmäni. Tunnen hänen hengityksensä, tunnen hänen tuoksunsa, tunnen hänen koko olemassaolonsa.
Hänkin painautuu lähemmäs minua. Hymyilen. Vaniljasuitsuke tippuu kädestäni penkille, mutta jatkaa palamistaan. Haistan sen ja niin haistan myös Miian hiuksien hunajaisen tuoksun.
Rakkaus leijailee ympärillämme kuin meitä ympäröivä pimeys. Takanamme kulkee ihmisiä ja autoja, mutta minä en kuule enää mitään. Pitäisiköhän minun mennä kotiin?
Ei. Millään ei ole mitään väliä, kunhan saan vaan istua tässä rakkaani kanssa.
- Olet rohkea, hän sanoo.
- Kiitos, en tiedä miten pystyin sanoa sen, mutta hyvä näin, hymähdän ja tunnen punan, pienen ylpeydenkin, lipuvan poskilleni.
Hän katsoo minua ja minä katson häntä. Kasvomme ovat vain parin sentin päässä toisistaan. Katson hänen kasvojansa. Hänen suoraa terävää nenäänsä, hänen tummia silmiään ja hänen huuliaan, kapeita vaaleanpunaisia huuliaan. Tunnen vastustamatonta halua kietoa käteni hänen ympärilleen, ja niin myös teen. Hänkin kietoo kätensä ympärilleni. Ihanaa olla näin lähellä häntä. Hän koskettaa alahuultani huulillaan ja sulkee silmänsä. Voi kun saisin olla aina tässä hänen vierellään.
Illan pimeydessä katulamput luovat taaksemme varjoja kahdesta suutelevasta tytöstä. En ole ikinä suudellut samalla tavalla toista ihmistä, en ole ikinä ollut niin lähellä ketään. Mutta tiedän, että mikään ei meitä erottaisi. Kiedon käteni tiukemmin hänen ympärilleen ja annan hänen tietää, että rakastan häntä.
En tiedä kuinka kauan olemme tässä olleet, en tiedä kuinka kauan olemme suudelleet, mutta yhtäkkiä minut havahduttaa känninen, sammaltava, vihamieliseltä kuulostava ääni.
- Saatttanan homohuorrrat… ei teillä ole mittään oikeutta olla täällä, painukaa vitttuun!
Hätkähdämme molemmat. Irrottaudumme toisistamme ja Miia nousee seisomaan. Meitä päin kävelee ripeästi horjuen agressiivisen oloinen nuori känniläinen heiluttaen toisessa kädessään pesäpallomailaa.
- Mää oon tarkkaillu teitä tosta mun ikkunasta ja päätin sitten ottaa ohjat omiin käsiini! hän sammaltaa.
Mies on selvästikin juonut, mutta pystyy silti liikkumaan suht nopeasti.
- Ota tavarasi, mennään äkkiä. Toi voi tehdä meille mitä vaan, Miia älähtää ja
ottaa salamannopeasti koulureppunsa. Otan oman reppuni, se on hyvin, hyvin painava ja en pysty luultavasti juoksemaan lujaa se selässäni. Kun Miia on varmistanut, että olen lähtövalmiina, hän ampaisee juoksuun. Mieskin on alkanut juosta. Hän juoksee yllättävän nopeasti ja suoraan ollakseen humalassa. Yritän juosta Miian perässä, mutta arvasin oikein, painava reppu hidastaa matkaa. Välimatka minun ja salamannopean Miian välillä kasvaa. En halua huutaa Miiaa odottamaan, kunhan hän itse nyt pääsee miestä karkuun. Mies tulee aina vain lähemmäs. Pakokauhu riipii sieluani ja jalat tuntuvat harmaalta massalta. En kestäisi enää kauan. Näen Miian katsovan taakseen, hänen silmistään näkyy kauhu. Miia pysähtyy ja jää odottamaan minua.
- Ei, ei. Sinun täytyy juosta! huudan Miialle. Hän ei kuuntele.
Yhtäkkiä kompastun omiin jalkoihini ja kaadun rähmälleni maahan. Polveen sattuu kauheasti ja älähdän kivusta.
Miia tulee juoksee minun luokseni. Huudan hänelle niin kovaa kuin kurkusta pääsee, että juoksisi itse turvaan, eikä välittäisi minusta. Hän ei tottele, vaan yrittää auttaa minua pystyyn. En pääse liikkumaan. Känniläinen on jo lähellä, yritän nousta, mutta kipeä jalka hanaa vastaan. Minua ei ole ikinä pelottanut näin. Se on pelkoa siitä, mitä minulle käy, mutta myös pelkoa siitä mitä Miialle käy. Olen ihan varma, että tästä emme selviä. Känniläinen on jo takanani valmiina hyökkäämään kimppuuni pesäpallomailan kanssa. Käännän kasvoni tietä vasten ja yritän suojata käsilläni takaraivoa. Tiedän, että loppu on lähellä.
Yhtäkkiä tunnen jotain raskasta mätkähtävän päälleni ja huomaan Miian olevan siinä.
Hän on kokonaan päälläni suojaamassa ruumistani pesäpallomailan iskuilta.
- Älä pelkää, Wilhelmiina. Minä suojelen sinua, hän sanoo hengittäen poskeani
vasten
Jos tilanne olisi toinen, minä luultavasti nauttisin Miian läheisyydestä, mutta tällä hetkellä en pysty ajattelemaan muuta, kuin hengissä pysymistä. Pesäpallomaila ei ole mikään hauska väline, jos sitä käyttää väärin.
Muks, kuulen, Muks, Muks, Muks. Miaa hakataan juuri selkään pesäpallomailalla. Minusta tuntuu kamalalta, vatsassani muljahtelee ikävästi. Jos vain pääsisin liikkumaan, niin auttaisin Miiaa. Olen kuitenkin ihan jäykkänä paniikista ja kaikki, mitä voin tehdä, on toivoa. Hän huutaa lujaa, kivusta ja kauhusta. Känniläinen huutaa kirkunan päälle:
- Helllvetin lespot… häipykää poisss Suomesta. Tää ei oo teijjän paikkannne elää!
Viha täyttää koko sieluni ja ruumiini. Kuinka idiootti joku voi olla?
Hän iskee Miiaa päähän mailallaan, ettei tämä kirkuisi ja siinä hän onnistuukin. Miia hiljenee äkisti. Häneltä on taju kankaalla. Sydämeni tykyttää ja huudan raivosta:
- Helvetti, sinunlaisten pitäisi täällä häipyä pois, ja kauas!
Muks, Muks, Muks.
Kauhun kangistamana tunnen jotain poskellani. Verta. Miian suusta tippuu verta. Yritän liikkua. Enemmän kuin mitään maailmassa haluan saada suojattua Miiaa pesäpallomailalta ja känniläiseltä. Huudan apua. Kadut ovat autioita, missään ei näy ketään. Yhtäkkiä kadunkulmalta kävelee mies. Huudan hänelle että tulisi auttamaan. Toivon, toivon niin paljon että hän auttaisi. Mies jähmettyy kauhusta paikoilleen näkemälleen näylle, mutta hän ei tule. Ei, ei hän tule. Hän juoksee seuraavan kulman taakse pudistaen päätään.
- Älä mene, auta, auta… En saa suustani enää kuin pihinää. Minua itkettää,
kukaan ei auta meitä. Keskitän kaiken energiani, yritän olla välittämättä kivusta joka melkein sahaa pääni kahtia kun pukkaan Miian päältäni pois ja nousen seisomaan. Miian näyttää hirveältä. Känniläinen katsoo minua hetken hämmentyneenä. Tartun tilaisuuteen ja otan pesäpallomailasta tiukasti kiinni. Miehen ote pitää, mutta niin pitää minunkin. Riuhtaisen äkkiliikkeellä mailan mieheltä, ja hän kaatuu maahan. Kiroilun saattelemana hän yrittää nousta ylös, mutta kohotan pesäpallomailaani uhkaavasti ilmassa.
- Sinä pysyt siinä, etkä koske minuun, etkä tyttöystävääni.
- Perkeleen huora… Te homot olette niin ällöttäviä, hyi vittu… mies sammaltaa.
- PIDÄ SUUSI KIINNI, IDIOOTTI, kuulen itseni huutavan värisevällä
äänellä. - SINULLA EI OLE MITÄÄN OIKEUTTA HAKATA MEITÄ!.
Sitten kuulen sen, poliisiauton äänen. Mies yrittää paeta, mutta kun hän näkee minut ja pesäpallomailan, hän vain tyytyy istumaan ja kiroilemaan.
En pysty sanoin kuvaamaan sitä helpotuksen tunnetta, mikä vyöryy sisääni kun näen poliisiauton kaartavan vierellemme ja kaksi poliisia, nainen ja mies, ottavat miehen kiinni ja rautoihin.
Kumarrun maassa makaavan Miian viereen. Hän on tajuton. Hänen kauniit silmänsä ovat kiinni ja suusta tullut verivana on tahrinut vaatteet ja kasvot. Hän näyttää enkeliltä, haavoittuneelta enkeliltä.
- Miia, kutsun häntä ja otan hänen kädestään kiinni.
Hän ei vastaa. Kutsun häntä uudestaan ja uudestaan, mutta nuo ihanat silmät pysyvät kiinni. Unohdan kaiken muun, keskityn vain Miiaan. En enää edes kuule ääniä ympärilläni, pidän vain Miian kädestä kiinni ja silitän hänen hiuksiaan, jotka nekin ovat veriset.
Yhtäkkiä hän avaa hitaasti ja vaivalloisesti silmänsä.
- Wilhelmiina… kiitos, hän sanoo. Joka sana tuntuu tuottavan suuria vaikeuksia.
- Shh… Älä sano mitään. Minun tässä pitäisi sinua kiittää.
Hän vie käteni suulleen, ja suutelee sitä. Minä suutelen hänen kättään. Miian silmät painuvat taas kiinni. Minua alkaa huimata ja pyörryn. Vaikka pyörtymishetkellä ruumiinkontrolloiminen on hankala, yritän olla kaatumatta Miian päälle.
***
Avaan silmäni. Kaikki on muuttunut mustaksi. Pakokauhu iskee. Tunnustelen seinää ympärilläni ja löydän valokatkaisijan. Seuraavaksi häikäistyn valosta. Näen vain valkoista, vaikka kuinka räpyttelen silmiäni, se pysyy valkoisena.
Yhtäkkiä tajuan missä olen, sairaalassa. Mutta miksi? En muista mitään. Kohotan päätäni, jota särkee vähän. Mitään vammoja minulla ei ole, miksi sitten olen täällä?
Katson sänkyni viereen ja nostan reppuni. Pitää soittaa äidille. Koulukirjoja, vihkoja ja penaaleja.
Sitten huomaan sen. Muistan kaiken, miksi olen täällä, mitä minulle on tapahtunut. Vapisevin käsin nostan repusta pahvisen suitsukepakkauksen. Työnnän sen kiinni nenääni ja haistan vaniljan tuoksun. Itkettää, mutta en pysty itkemään. Kyyneleitä ei tule. Vapisen kauttaaltani ja nousen sängystä, pakko etsiä Miia, pakko.
Hoitajia ei näy ja otan askeleen eteenpäin. Maailma heittää kuperkeikkaa, pyörryttää ja meinaan kaatua. Vapisevin, hiljaisin, ontuvin askelin kävelen eteenpäin. Missä Miia on?
Käytävä on ihan tyhjä. Mistäköhän minun pitäisi aloittaa etsiminen?
Askeleet kaikuvat tyhjässä käytävässä ja yhtäkkiä nurkan takaa ilmestyy valkoisiin pukeutunut sairaanhoitaja. Ryntään hänen luokseen mitään ajattelematta.
- Hei, anteeksi, mutta mistä voisin löytää erään henkilön nimeltä Miia Byjkovski? kysyn epätoivoisesti.
- Voi herrantähden, kuinka sitä tähän aikaan hoipertelet. Kellohan on kolme yöllä! Takaisin sänkyyn siitä. Minä en tiedä kuka on Miia Byjovski, mutta sen tiedän että sinun pitäisi olla jo nukkumassa. Miksi sinä tähän aikaan täällä häntä etsit? Hoitaja kyselee huolehtivaiseen sänkyyn.
En ennättänyt ajatella, kuin vaan itseäni ja Miiaa, niin hädissäni olin. En edes ollut tajunnut että on yö, ja valot ovat ehkäpä siksi kiinni ja kaikki nukkuvat.
Tuijotan hoitajaa tyrmistyneenä. Hänen punaiset nutturalla olevat hiuksensa ja lyhyt, hiukan pyylevä vartalonsa. Silmät, ne ovat kuin Miialla. Pienet ja tummat. Hoitajan ilme on huolehtiva.
- Sinun silmäs… ennätän aloittaa lauseen, mutta enempää en vain pysty jatkamaan.
Lyyhistyn käytävän lattialle istumaan ja itken. Minulla on vaan niin pohjattoman surullinen olo. Kyyneleet pursuavat luomieni välistä. Miksi? Miksi näin kävi juuri minulle? Tai meille. Haluaisin olla kaikkialla muualla, kuin tässä, kylmällä luotaantyöntävällä sairaalan lattialla.
- Niin, onko sinulla jotain sanottavaa? hän kysyy ystävällisen näköisenä.
Itkun lomasta saan sanottua, tai pitemminkin huudettua asiani. En välitä, mitä muut siitä ajattelevat. En mistään. Ei millään ole enää mitään väliä.
- Mutta kun haluan nähdä hänet, haluan tietää mitä hänelle on tapahtunut, onko hän kuollut.
- Menepäs nyt nukkumaan, voin saattaa sinut… Näet hänet varmasti huomenna.
- Ei, haluan nähdä hänet. Rakastan häntä! huudan ja parun.
Hän huokaisee ja miettii hetken.
- Hyvä on. Itseasiassa taidan tietää ketä tarkoitat, seuraa minua niin näytän tien,
hän huokaisee. Kiitän häntä ja nousen ylös, horjahdan kuitenkin taas pahasti ja otan tukea seinästä.
- Odotas, minä autan sinua.
Sairaanhoitaja tulee luokseni ja nojaan häneen. Hän pitää käsivarrestani kiinni. Lähdemme kävelemään yhdessä päin Miian huonetta.
3. 12. 2006
On tapahtunut niin paljon näinä kahtena päivinä.
Nyt kun yritän muistaa eilistä, niin aivoni tuntuvat olevan tyhjät.
’Olit kai niin pahasti sokissa’, he sanovat. ’On vain parempi, ettet muista siitä mitään, se oli niin raakaa’. ’Kyllä sinä kestät’.
Ei, haluaisin muistaa sen kaiken. Elämä puistonpenkillä istumisen ja tämän hetken välistä on kadonnut. Muistan vain sen tunteen, kuolemanpelon ja epätoivon.
Haluaisin todellakin muistaa.
Pääsen huomenna sairaalasta. Miia ei, hänellä on jotain todella vakavia vammoja.
En voi olla ajattelematta, että ne hetket, mitä en muista, saattavat olla viimeisiä muistikuviani hänestä.
- Miia...
- Hei.
- Miten voit? Minkälainen olo on?
- Hyvä. Tai ei oikeastaan mitenkään hyvä. Päätä särkee.
Katselen Miiaa. Viikko on kulunut siitä. Niin, siitä.
- Entä henkisesti?
- No, mitäs luulet. Molemmat varmaan ollaan jonkun terapian tarpeessa.
- Oletko sä katkera?
- En. Enemmänkin surullinen. Sinä?
- Kyllä.
Katselemme molemmat ikkunasta ulos. Muistot ovat liian kipeitä. Sanoja ei enää löydy. Olemme jo sanoneet kaiken, mikä pitäisi sanoa. Miiasta näkyy, ettei hänellä ole kaikki hyvin. Uskon, että minustakin.
Jännitin tapaamistamme paljon. Nyt kaikki jännitys on poissa. Tilalla on vaan surua, vihaa ja katkeruutta. Miten voinkaan ikinä enää kokea onnea tai iloa?
En ole ollut koulussa, en harrastuksissa. Äiti tai isä ei ole sanonut mitään. He eivät ole kysyneetkään mitään, vielä. He eivät tiedä mitään tunteistamme. He ovat vain saaneet kuulla, että meidän kimppuumme hyökättiin. Se saa luvan riittää heille toistaiseksi. Sitten kun voin, kerron heille.
Mutta en nyt, olen väsynyt.
***
Tallinnanaukio, lumi. Oikea lumi. Oikea, lumivalkoinen lumi.
Mies soittaa nokkahuilua. Kävelen soittajan ohi ja heitän hänelle kolikon. Soittaja katsoo minua, ja hymyilen takaisin kyyneleet silmissä.
Katusoittajat saavat minut aina nykyään niin surulliseksi.
Istahdan kalsealle metroaseman lattialle. Ohi kävelevät ihmiset heittävät paheksuvia katseita, mutta minä en välitä. On muutakin ajateltavaa.
Minulla on tunne, ettei minulla ole kaikki enää niin hyvin. Mielialani vaihtelevat todella paljon, yleensä olen apeana. Välillä ihan arkipäiväisetkin asiat saavat minut itkemään, tai muuten liikuttumaan. En uskalla kulkea yksin kaduilla ja minun pitää vähän väliä tarkistaa, ettei kukaan seuraa.
Kaverit ovat tietenkin kaikki ihan järkyttyneitä tapahtumasta. En voi enää kulkea mihinkään ilman, että joku kaveri voivottelee, että ’voi kun sinullakin on nyt niin rankkaa’ tai ’se oli varmasti ihan hirveää’. Ah-niin-ihanat-ja-ymmärtäväiset opettajat haluavat aina puhua kanssani tuntien jälkeen ja muistutella, että ’voit aina kääntyä puoleeni, jos haluat puhua jonkun kanssa’.
Ensimmäisenä varmaan kääntyisinkin jonkun opettajan puoleen jos haluaisin puhua.
***
Ne sanoo kaikki on ohi
ja et meidän pitäs aikuistuu
ei ne tajuu, täähän oli vasta alkua
Ne sanoo meistä pitäs tulla sellasii niin kuin ne
mutta mieluummin me pysytään villeinä ja vapaina.
Normaalisti musiikki olisi luonut minuun toivoa ja kapinanhenkeä, mutta nyt en jaksanut innostua. Miian tila oli vakaa, mutta vakava.
Ja jollei ne usko meihin
riittää jos me itse uskotaan.
Ei meitä silloin saa mikään lannistumaan
Meidän sydämissä palaa tuli
eikä ne saa sitä sammumaan
Meidän sormet tuntee elämän sykkeen.
Avaan kirjekuoren. Tuttu käsiala antaa osviittaa kirjeen lähettäjästä.
Hei Anse!
Ajattelin kirjoittaa.
Ei olla vähän aikaan tavattu, vai mitä?
Minulla on täällä uudessa kodissa Ahvenanmaalla ihan kivaa. Täällä on mukavia ihmisiä, kaikki puhuvat ruotsia ja ääntävät nimeni väärin.
Mitä sinulle kuuluu?
Hauskaa, että olemme silti ystäviä, vaikka emme enää ole yhdessä. Oikeasti, olen kaivannut sinua täällä ollessani. Olisi niin kiva nähdä taas ja jutella.
Nyt se on vähän hankalampaa kun asun täällä.
Vastaathan minulle pian, Anse?
- Roope
Hymyilen. Roope saa minut aina niin iloiseksi.
Sammutan musiikin ja otan puhelimen esiin
- Roope Hämäläinen
- Hei, täällä Wilh… Anse
- Anse! Terve Anse, mitä kuuluu?
Suuni sulaa hymyyn.
Pitkästä aikaa.
Epilogi
Kaksi tyttöä istuu vessassa. Toisella on vähän yli olkapäihin ulottuvat vaaleat hiukset, joiden latvat ovat värjätty neonsinisiksi. Tytöllä on pitkä, suora nenä ja pienet tummat silmät. Suu on hymyilevä. Tyttö hankaa punaista hiusväriä hänen edessään seisovan toisen tytön hiuksiin. Toisen tytön hiukset ovat jaettu keskeltä kahtia, toisen puolen hiukset ovat vaaleat ja toisen puolen hiuksia sini-vaaleatukkainen värjää punaisiksi.
- Wilhelmiina, oletko ihan varma tästä? Hiuksia värjäävä tyttö kysyy.¨
- Kyllä olen, lakkaa kyselemästä, toinen tyttö, Wilhelmiina, vastaa ja virnistää katsoen hiuksia värjäävää tyttöä, Miiaa, silmiin vaaleansinisillä silmillään. – Olen miettinyt tätä pitkään, ja haluan punamustanvihreät hiukset.
- Hah, en vain halua että suutut minulle sitten kun vanhempasi rupeavat raivoamaan sinulle tästä, Miia sanoo Wilhelmiinalle ja asettaa päänsä tämän olkapäälle. Wilhelmiina ei vastaa.
- Wilhelmiina?
Wilhelmiina astuu askeleen kauemmas Miiasta.
- Tiedät että en pidä nimestäni, ja tiedät myös että en pidä vanhemmistani, jotka minulle tämän nimen antoivat. Tiedät myös, että he eivät pidä minusta sen jälkeen, kun kerroin tarkalleen ottaen hyökkäyksen syyn.
- Niin.
Painostava hiljaisuus laskeutuu tyttöjen ylle.
- Anteeksi, jos minusta on ollut harmia, Wilhelmiina, Miia sanoo hiljaa.
- Sano minua Anseksi
- Anse?
- Niin Anse, Wilhelmiina sanoo ja hymyilee katsoen Miiaa suoraan silmiin. – Älä höpise, ei sinusta ole ollut harmia, Miia. Saanhan minä rakastaa ketä haluan ilman, että äiti tulee valittamaan, Wilhelmiina, Anse, sanoo.
- Se on vaan niin väärin, että he yrittävät estää sinua olemasta oma itsesi, Miia sanoo.
- Niin. Siksi en enää välitäkään heistä. – Kyllä minulla on oikeus rakastaa ketä haluan.
