Nimi: Lyömättömät lyöjät
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst
Yhteenveto: Kuinka hän voisi elää kun oli menettänyt toisen puoliskonsa? Hän oli tottunut elämään Fredin kanssa, he olivat jakaneet yhdessä kaiken, jopa heidän äitinsä kohdun. Yhdessä he olivat lähteneet vuosi vuoden perään Tylypahkaan, heidät oli lajiteltu samaan tupaan, yhdessä he olivat istuneet lukuisissa jälki-istunnoissaan, yhdessä he olivat melkein joka vuosi matkanneet kotiin jouluksi. Yhdessä he olivat pelanneet huispausta rohkelikkojen huispausjoukkueessa. Oppisiko hän enää ikinä olemaan ilman Frediä?
Oma sana: Teki mieli kirjoittaa kaksosista, kun itekin sellainen olen. Tämä syntyi, olkaa hyvät.
Lyömättömät lyöjät
George Weasley huokaisi syvään tuijottaen samalla Kotikolon vanhan takan yläpuolella roikkuvaa peiliä, jolla oli kautta aikojen ollut tapana antaa ohjeita jokaiselle, joka katseli siitä peilikuvaansa. Nyt peili tuntui Georgen lailla täysin hiljenneen. George ei kuitenkaan nähnyt peilistä peilikuvaansa, hän näki Fredin. Hän näki peilistä kaksoisveljensä, joka oli kuollut puolustaessaan Tylypahkaa sodassa.
”No nyt sinä ainakin pystyt erottamaan meistä, kumpi on kumpi”, George sanoi äidilleen, kipu hänen korvassaan – tai siinä, missä korvan olisi pitänyt olla, oli kammottava. Hän ei kuitenkaan halunnut katsoa muiden järkyttyneitä ilmeitä, vaan halusi nähdä mieluummin hymyjä. Fred tuntui menettäneen hetkeksi täysin puhekykynsä.
George puristi käsiään nyrkkiin ja katseli, miten kyyneleet valuivat hänen silmänurkistaan poskille. Hän ei olisi halunnut lähteä hautajaisiin, ei oman veljensä hautajaisiin. Toukokuussa syntyneissä haavoissa oli ohut sideharso päällä ja hän tiesi, että ainakin hänen haavansa saattaisivat revetä auki hetkenä minä hyvänsä.
”Katso, mitä minä löysin Voron laatikosta!” Fred tuli makuusaliin kädessään pergamentin palanen ja hänen silmänsä loistivat. Sängyllä Päivän profeettaa selaillut George tuhahti.
”Ihan totta, Fred. Se on vain vanha pergamentti. Mitä sinä luulet siitä löytäväsi?” hän kysyi epäluuloisena.
”En tiedä vielä, mutta se on varmasti jotain arvokasta kun Voro on sen takavarikoinut”, Fred vastasi olkapäitään kohottaen. Veli istuutui hänen sängylleen ja työnsi väkisinkin lehden sivuun ja asetteli pergamentin sen paikalle. ”Ihan totta, minä vannon, että se on jotain arvokasta.”
”Minä vannon mieluummin, että minulla on vain pahat mielessäni”, George sanoi huvittuneena veljensä vilkkaasta mielikuvituksesta. Siinä samassa hänen taikasauvallaan osoittamalle pergamentille alkoi ilmestyä kuvia ja tekstiä.
”Katso! George, miten sinä tuon teit?” Fred kysyi silmät pyöreinä.
”Minä olen aina ollut fiksumpi kuin sinä”, George vastasi, vaikka oikeasti hänelläkään ei ollut harmainta aavistusta siitä, mitä oli juuri tapahtunut.
Fred oli löytänyt Kelmien kartan ja Fred oli myöhemmin ehdottanut, että he antaisivat sen Harrylle. Se oli vain ollut yksi lisätodistus Georgen kaksoisveljen oikeasta luonteesta ja tämän hyvästä sydämestä.
”George?” Ron oli saapunut Georgen viereen ja vastahakoisesti George käänsi katseensa muistoista pikkuveljeensä. ”Meidän on aika mennä.”
George nyökkäsi lyhyesti ja he astuivat ovesta ulos. Ulkona oli loput Georgen jäljellä olevasta perheestä; hänen isänsä Arthur, äitinsä Molly, isän käsi oli äidin olalla, Charlie ja Percy seisoivat hieman kauempana vanhemmistaan, Harry ja Ginny seisoivat käsi kädessä heidän seurassaan, Hermione Ginnyn vieressä ja sinne Ron suuntasi askeleensa. George kulki kuin huumattuna pikkuveljensä perässä. Bill ja Fleur ilmiintyisivät Simpukkamökistä suoraan hautapaikalle. Kukaan ei sanonut sanaakaan, he vain jatkoivat sanattomasta sopimuksesta matkaansa kohti kaukana siintävää hautausmaata, joka kuitenkin tuli askel askeleelta lähemmäksi. Missään ei näkynyt ketään ja George muisti, miten hän oli joskus juossut niitä sorateitä Fredin kanssa. Miten Fred oli yrittänyt iskeä lähellä sijaitsevan postimyymälän tyttöä, joka oli vain nauranut pojan iskurepliikeille. Hän muisti kaiken, mutta olisi halunnut olla muistamatta.
Saukkonummen kirkkomaa ei ollut mikään hirveän suuri ja se näytti tummin koristepensain reunastetulta puutarhalta. Hautakivet ja niihin kaivetut muistokirjoitukset näyttivät kaikki erittäin alakuloiselta pienen maalaiskirkon vieressä. George halusi juosta takaisin kotiin, mennä nukkumaan omaan sänkyynsä ja herätä siihen, että se kaikki olisi pelkkää painajaista. Mutta hän oli yrittänyt samaa jo liian monta kertaa ja oli aika kohdata totuus, vaikka se totuus sattuisi häntä enemmän kuin avada kedavra. Kuinka hän voisi elää kun oli menettänyt toisen puoliskonsa? Hän oli tottunut elämään Fredin kanssa, he olivat jakaneet yhdessä kaiken, jopa heidän äitinsä kohdun. Yhdessä he olivat lähteneet vuosi vuoden perään Tylypahkaan, heidät oli lajiteltu samaan tupaan, yhdessä he olivat istuneet lukuisissa jälki-istunnoissaan, yhdessä he olivat melkein joka vuosi matkanneet kotiin jouluksi. Yhdessä he olivat pelanneet huispausta rohkelikkojen huispausjoukkueessa. Oppisiko hän enää ikinä olemaan ilman Frediä?
Hänen kurkkuaan kuristi, kurkussa oli joku iso möhkäle, jota hän ei saanut nieltyä pois. Oliko hänen pakko mennä? Hän ei halunnut. Hän ei missään nimessä halunnut nähdä muiden sääliviä katseita, kuunnella muiden itkuja tai tuntea heidän käsiensä kosketusta. George pyyhki silmiään ja hänen kätensä kastui kyynelistä. Hän ei halunnut itkeä. Hän halusi sulkea tuskan pois jonnekin muualle, jonnekin syvälle, mistä siihen ei pääsisi enää käsiksi, mutta tiesi sen olevan mahdotonta. Mutta kyyneleet vain valuivat, vaikka hän kuinka yritti estää niiden tulemista. Kun niiden antoi valua, se rauhoitti yllättäen. Silmiä ei enää kirvellyt kun pelko rintakehästä ja tulevaisuudesta ilman Frediä valui suolana kasvoille.
Hän ei kestäisi sitä. Tulevaisuuttaan ilman Frediä. Sitä ei olisi. Ei voisi olla.
Hehän olivat kaksoset. Lyömättömät lyöjät. Erottomattomat.
Ainakin siihen asti, kunnes toinen heistä kuoli ja toinen tuntui kuolevan mukana.
