Title: Kaikki on katoavaista
Author: Siiseli
Genre: Angst, oneshot
Rating: S
Disclaimer: hahmot kuuluvat Rowlingille – minä vain leikin niillä
Warnings: kuoleman käsittelyä
Beta: Mikea & karmanhurtta - kiitos heille
Summary: Se oli lupaus, eikä häntä ollut enää.
A/N: Tätä oli suorastaan mielenkiintoinen kirjoittaa – aihe on monelle arka. En oikein tiedä kokonaisuudesta itsekään, mutta kaippa tämä on siinä julkaisukunnossa. Enjoy. - kommentointi piristää aina mieltä ^^
Kaikki on katoavaista
Lokakuun 25. Tämä päivä oli ehkä kaikista surkein koko elämässäni, lukuun ottamatta veljeni kuolemaa. En olisi uskonut näkeväni tätä päivää, mutta nyt sekin on koettu.
Kaikki alkoi pari viikkoa sitten, suunnilleen yhdestoista lokakuuta. Päivä oli muutenkin synkkä ja sateinen. En pitänyt siitä yhtään ja minulla oli paha aavistus koko päivästä. Fleur oli töissä ja lapset koulussa. Puolen päivän aikoihin se tapahtui. Ministeriön pöllö koputti nokallaan vaativasti ikkunaani. Nousin nojatuolistani avaamaan ikkunan, jotta se pääsisi toimittamaan viestinsä perille.
Otin kirjeen pöllöltä ja taittelin sen auki, nähdäkseni, mitä se sisälsi.
Hyvä herra William Weasley,
Joudumme suruksenne ilmoittamaan, että isänne Arthur Weasley on päättänyt elämänsä ja siirtynyt ikuiseen uneen. Teidän tehtäväksenne jää hoitaa isällenne hänen toiveidensa mukaisesti muistotilaisuus, johon kutsutte vain tärkeimmät ystävät ja perheenjäsenet. Se oli herra Weasleyn viimeinen toivomus.
Syvä osanottomme perheenjäsenen menetyksestä.
Taikaministeriö
Kirje valahti käsistäni lattialle. Isä oli kuollut. Ensin Fred ja nyt isä. Äitini ei tulisi kestämään tätä, mutta jaksaisinko minä kantaa surun taakan? Entä veljeni, tai Ginny? Äidistäni olin kuitenkin eniten huolestunut, he olivat kuitenkin olleet yhdessä jo kouluajoista saakka. Äiti oli ollut jo hyvin hysteerinen Fredin kuoltua. Aina ajoittain hän purskahti itkuun, kun kuuli puhuttavan Fredistä.
Istuuduin nojatuolille miettimään ja nojasin päätäni käsiini. Tämä tuntui jotenkin toivottomalta. Isä oli aina ollut olemassa. Olin lapsista vanhin ja olin joutunut kantamaan huolta nuoremmistani, mutta isä oli aina sanonut:
"Kyllä sinä jaksat, Bill. Olen aina tukenasi." Se oli lupaus, eikä häntä ollut enää.
Tiesin, että kaikki kuolevat aikanaan, mutta en odottanut tämän päivän tulevan näin nopeasti. En halunnut uskoa sitä. Milloin olin edes käynyt viimeksi tapaamassa isää ja äitiä?
"Hemmetti!"
Minun pitäisi mennä kotikoloon, äiti tarvitsisi apuani. Nousin ylös ja loin silmäyksen omaan talooni ja huomasin ministeriön pöllön nököttävän vieläkin paikallaan.
"Hus, mene. Minulla ei ole sinulle mitään vietävää", älähdin pöllölle, vaikka eihän se ollut sen vika, että isäni oli kuollut, mutta minun oli hyvin vaikea käsitellä tunteitani niinä hetkinä.
Laskin keittiön pöydälle lapun Fleurille, jotta hän ei huolestuisi, missä olin.
Olen kotikolossa.En pystynyt kirjoittamaan siihen isäni kuolemasta. Se oli liian tuore aihe ja tahdoin kertoa Fleurille kasvokkain siitä.
---
Kotikolo näytti kaukaa katsottuna suorastaan röttelöltä. Portti repsotti ja kasvimaa rehotti. Huomasin, ettei pihalla näkynyt mitään liikettä. Talo oli synkkä ja ymmärsihän sen. Äiti ja isä olivat asuneet kahdestaan jo monta vuotta, kun nuorimmatkin lapset olivat lentäneet pesästä. Nyt soimasin itseäni, etten ollut käynyt useammin heidän luonaan.
Mieleeni nousi kuva perheestäni. Äidillä oli Ginny sylissään, Ron seurasi Frediä ja Georgea joka paikkaan - kaksoset olivat hänen idolinsa. Percy istui kirja käsissään ulkona lukemassa. Minä, Charlie ja isä juttelimme huispauksesta. Se oli ollut elämää, niin huoletonta ja rauhallista.
Kyynel vierähti poskelleni ja pyyhin sen rivakasti pois. Nyt pitäisi olla rohkea ja vahva.
"Bill!" äitini huusi, kun avasin oven. Itkuinen nainen ripustautui kaulaani. Laskin käteni hänen selälleen ja tunsin, kuinka äitini vartalo vapisi itkunpuuskasta. Hän ei ansaitsisi tätä.
"Miksi Arthur? Ensin sinä meinaat kuolla, sitten Fred kuolee ja nyt Arthur!" hän itki ja siveli arpisia kasvojani. Painoin äitini uuteen halaukseen.
"Isällä on parempi nyt", sanoin rauhallisesti ja vedin oven perässäni kiinni. Talutin äidin olohuoneeseen ja näin osan perheestämme. Ginnyn sekä Ronin Harryn ja Hermionen kanssa. Myös George oli saapunut paikalle, mutta ilmeisesti pöllö ei ollut tavoittanut vielä Charlieta ja Percy hukutti oman surunsa töihin - mikäli hän edes suri isää.
Huomasin myös, että isän nojatuoli oli jätetty tyhjäksi. Kukaan ei ollut mennyt siihen. Huokaisin ja laskin äidin istumaan sohvalle Georgen viereen. Vilkaisin nuorempiin sisaruksiini ja havaitsin Ginnyn itkevän hiljaa Harryn olkapäätä vasten.
"Osanottoni kaikille, mutta muistakaa, että isä on vielä ajatuksissamme", lausahdin, vaikka tiesin sen olevan hyvin tökerösti sanottu, mutta en osannut muutakaan. Huokaisin ja pakenin masentunutta tunnelmaa keittiöön. Lysähdin keittiön pöydän ääreen ja painoin kasvoni käsiini.
"Bill? Oletko kunnossa?" Ronin varovainen, jo aikuisen miehen ääni kuului takaani. Hän laski kätensä hartialleni, ja nostin katseeni. Mietin, milloin Ronkin oli kasvanut noin pitkäksi ja isällisen kuuloiseksi. Vielä hetki sitten hän oli ollut suloisen raivostuttava pieni kakara, joka härnäsi minua, minkä ehti.
"Ymh, olenhan minä. Isä jätti minulle tehtäväksi hänen muistotilaisuutensa pitämisen", kerroin veljelleni ja hän nyökkäsi vakavana.
"Niin, vanhimman lapsen oikeus ja velvollisuus, mutta älä huoli Bill, me autamme sinua!" Ronin sanat lämmittivät mieltäni. Nyt tiesin, etten ollut yksin.
---
Joka tapauksessa tämä päivä oli kauhea. Olimme ahtautuneet kaikki samaan tilaan. Tila ei ollut kehuttava, mutta en tahtonut pitää tilaisuutta kotonakaan. Halusin pitää sen jästien tiloissa - isähän oli rakastanut jästejä. En muistanut, milloin olin viimeksi nähnyt näitä ihmisiä. Tavoitin Charlien katseen ja hän hymyili minulle. Charlie toden totta hymyili tällaisena päivänä. Minua pelotti ja jännitti. En ollut koskaan pitänyt muistotilaisuutta, pelkäsin mokaavani. Pelkäsin muutenkin yleisön edessä puhumista.
Kun taikaministeriön edustajat tulivat viime hetkellä paikalle, murahdin itsekseni. Nousin ylös ja loin tutkivan katseen pieneen saliin.
Käännyin ja astelin puhujan korokkeelle ja huomasin kuinka käteni tärisivät. Selasin hetken papereitani ja vilkaisin yleisööni. Kuulijakunta oli jäänyt tuijottamaan minua odottavasti.
"Hyvät naiset ja herrat", aloitin hiljaa ja rykäisin, jotta saisin ääneni kuuluville. "Olemme kokoontuneet tänne muistamaan Arthur Weasleytä. Hän merkitsi meille monia asioita. Mollylle hän oli aviopuoliso, minulle ja sisaruksilleni hän oli isä. Taikaministeriölle hän oli hyvä työntekijä ja muille ystävä. Jokainen muistamme Arthurin eri asioista, mutta hänen iloinen ja rehellinen luonne tuli varmasti selväksi kaikille”, luin papereistani ja yritin pitää ilmeeni peruslukemilla. Vilkaisin äitiini ja soin hänelle rohkaisevan hymyn.
”Keneltäkään ei myöskään jäänyt huomaamatta, että isä rakasti kaikkea jästeihin liittyvää. Halusin kunnioittaa isäni muistoa järjestämällä tämän tilaisuuden taikauskottomien ihmisten tiloissa. Halusin pitää sen paikassa, joka kuvaisi isää."
Vaikenin hetkeksi, sillä minun oli koottava itseni. Nostin katseeni papereistani ja silmäilin yleisöä. Äiti itki Charlien olkapäätä vasten, samoin Ginny ja Hermione olivat käpertyneet puolisoidensa kainaloon.
"Arthur oli loistava ihminen. Ja minä, tuota -" ääneni särkyi ja pitkään pidätetyt kyyneleet valuivat kasvojani pitkin.
"Rakastan häntä…" sain kuiskattua ja viimeiset kuuluvat sanani saivat jännittyneisyyden ja pidätetyt tunteet laukeamaan. Arthur oli ollut hyvin rakas - loistava isähahmo.
---
Tilaisuus oli mennyt enemmän kuin pieleen. Se oli mennyt hyvin pahasti penkin alle. Olin mokannut, mutta silti monet olivat kehuneet minua ja tilaisuuttani. Nyt oli enää vain pohjaton ikävä isää, joka oli opettanut minulle kaiken, mitä elämäni varrella tarvitsen.
Lepää rauhassa Arthur Weasley
