Author/Beta: minä
Disclaimer: mun
Rating: k-11 // Vanilje laski ikärajaa.
Pairing: Ossi/Joonatan.
Genre: slash, drama, kliseekesärakkauspakkauspläjäys.
Summary: Joonatan nukahtaa ja herää ja edessä seisoo nuori mies, ehkä Joonatanin ikäinen.
Warnings: no siis, paikoitellen kiroilua, ja jotain.
A/N: Tahdoinpa siis kirjoittaa kesäromanssislashjutun, joten tässäpä teille viisi sivua ehtaa arcticia.
Voikukkapellossa
Joonatan katsoo ympärilleen hämmentyneenä, niinhän se aina. Sillä on aina se sama ilme, sellainen mitä missä milloin.
Joonatan seisoo keskellä voikukkapeltoa, jos niitä nyt voi sellaisiksi edes kutsua. Siis sellainen aukea, jolla ei ole mitään muuta, kuin voikukkia. Paitsi että tällä aukealla on. Joonatanin hämmentynyt ilme on kohdistettu pienehköön asuntovaunuun pellon keskellä, ja Joonatan ajattelee mitä helvettiä, mutta ajattelee vain. Ei se sano mitään. Ei se ole pitkään aikaan sanonut mitään.
Asuntovaunu on lähes tasan tarkkaan aukean keskellä. Joonatan ei yleensä suurempia ihmettele, katsoo vaan hämmentyneenä, eikä sillä hämmentyneellä katseella mitään suurta merkitystä ole. Eikä edes usein pienintä. Mutta harvemmin sitä näkee yksinäisen asuntovaunun keskellä voikukkapeltoa. Tai ehkä se on täkäläisten tapa. Tai jotain, Joonatan ajattelee, sulkee silmät hetkeksi, avaa ne uudelleen.
Tämä yksinäinen asuntovaunu näyttää vanhalta ja kulahtaneeltakin, jos asuntovaunut nyt ylipäätään voivat näyttää kulahtaneilta. Vitut, Joonatan ajattelee ja katsoo ympärilleen. Ei ketään, ei yhtään ketään tai mitään, paitsi Joonatanin pienoisperhe noin viidenkymmenen metrin päässä.
Äidin pää kääntyilee jokseenkin hätääntyneesti ja kasvoilla on huolestunut ilme, kuin se olisi jotain hävittänyt, mutta Joonatan tietää, että se on Joonatan, jonka se pelkää hävittäneensä.
Joonatan ei ole ikinä ollut innostunut mökillä käymisestä, eikä varsinkaan tällä kertaa, ja harkitseekin pois vähin äänin lähtemistä, mutta ajatus äidistä ja pikkuveljestä yksin luonnossa ei ole hyvä sellainen.
*
”Nyt kun kerran ollaan täällä luonnossa, niin etkös sä voisi jättää sen polttamisen sikseen, kun ei se ole hyväksi sun keholle eikä sun mielelle, ja ajattele, sä altistut kaikille maailman sairauksille ja Eliaskin altistuu, mä en nyt yhtään tykkää tästä. Vaikka sä olet yhdeksäntoista, ja vaikka mä en voi tehdä mitään sun tupakoimiselle, voisit sä edes kahden viikon tauon pitää, ja voithan sä syödä sitä purkkaa ja kaikkea.”
Helvetti, Joonatan ajattelee, huokaisee syvään, mutta eihän se voi mitään vastata. Äiti yrittää epätoivoisesti saada sitä puhumaan ärsyttämällä, mutta vitut Joonatan mitään sanoo. Kohottaa vaan savukkeen takaisin huulille ja vetää henkeen. Äiti huokaisee, rukoilee jumalaa, ja Joonatan huokaisee uudelleen.
Ihan hyödytön, joku jumala.
Joonatan jättää äitinsä ja Eliaksen mökkiin, pikkuveli katsoo Joonatania mietteliäänä, eikä reagoi, vaikka Joonatan heilauttaa kättään sille. Mikähän sillä nyt on, Joonatan ajattelee.
Asuntovaunu houkuttaa Joonatania, Joonatan haluaa päästä tutkimaan, ja niinhän Joonatan tekeekin. Poimii vaan terassipöydältä mukaan lähtiessään kynän ja lehtiön.
Ei Joonatan osaa mitään piirtää, mutta ajattele, jos asuntovaunussa asuukin joku, vaikka päällisin puolin vaunu näyttää autiolta, niin saattaahan se tarvita sitä kommunikointiin.
Rappuset alas, oikealle, metsän poikki, pellon ohi, mitä vielä? Lopulta Joonatan on eksyksissä, eikä Joonatania kiinnosta pätkän vertaa. Röökit on taskussa ja ainoa mikä häiritsee, on kofeiinin puute.
Jääkaapissa olisi ollut pullollinen energiajuomaa.
Joonatan nojaa tien varressa olevaan puhelintolppaan, ja siirtää lierihatun kasvoilleen suojaamaan auringolta.
Ja Joonatan nukahtaa.
Ja herää.
Ja edessä seisoo nuori mies, ehkä Joonatanin ikäinen.
”Kukas sä olet?”, se kundi kysyy, ja Joonatan vaan tuijottaa.
Mies naurahtaa, katsoo edessään olevaa kovin kaupunkilaisen oloista Joonatania suoraan silmiin. Ja Joonatan katsoo takaisin. Uhmakkaana, ja se kundi nauraa.
”Älä huoli, en mä sua oo minnekään viemässä. Ellet sitten vaikka haluaisi kupposta kahvia, ja jotain? Seuraa meikää, jos kiinnostaa”, mies sanoo, ja lähtee kävelemään tietä eteenpäin. Oikealle, Joonatanin suunnasta katsottuna.
Joonatanin ilme kirkastuu, kahvia? Poika hyppää ylös, lähtee myös oikealle. Mies naurahtaa taas, ja Joonatan ihmettelee, että mitä helvetin hauskaa siinäkin tilanteessa nyt taas on.
*
”Sä et taida paljon puhua, ethän?”, mies kysyy hetken kuluttua.
Joonatan ei kuule, eikä tosin vastaisikaan, koska sillä hetkellä se on aivan liian kiireinen katselemaan asuntovaunua voikukkapellon keskellä. Se kundi kävelee vaunua kohti, ja Joonatanilla on sellainen tunne, ettei vaunu sittenkään ole omistajaton.
”Hei, haloo? Sulle puhutaan.”
Joonatan kiinnittää huomionsa mieheen, katsoo hämmentyneenä. Oliko Joonatanilta mennyt jotain ohitse?
”NIIN, ETTÄ SÄ ET SITTEN TAIDA PALJON PUHUA, VAI?”
Mies huutaa suoraan Joonatanin korvan juuressa, kovaa. Joonatan nostaa kädet korvien päälle, ja sen tekee mieli nauraa, mutta eihän se nyt niin voi tehdä. Joonatan hymyilee, pudistaa päätään, ja kaivaa taskustaan lehtiön ja kynän.
Joonatan tuhertaa paperille päivämäärän, 27.4. .
”Sillonko sun koiras kuoli? Vai mikset sä puhu?”
Joonatan hymyilee nyt entistä leveämmin. Nauru on purkautumaisillaan, mutta Joonatan saa pidettyä sen kurissa. Sen sijaan Joonatan kohauttaa olkiaan.
”Ai et tiedä, miksi sä et puhu? No mitä helvetin järkeä tuossakin nyt on?”
Joonatan ei reagoi mitenkään, heittäytyy vaan selälleen voikukkien keskelle ja katsoo asuntovaunua. Joonatan tietää miksi se ei puhu, ei vaan tiedä miksi jatkaa sitä. Joonatan aloitti tylsistyneenä mykkäkoulunsa huhtikuun 27., ja sen oli määrä kestää viikon. Viikko venyi viikkoihin, ja lopulta kuukausiin, ja nyt Joonatanilla on aivan liian hauskaa puhumattomana.
Ja ainahan sitä voi nauraa päänsä sisällä, ei sitä tarvitse ääneen nauraa.
”Ihan sama jos et vastaa, mutta älä makoile siellä kukkasten keskellä, okei? Sun hupparis tulee ihan keltaseksi ja alkaa haista pahalta. Sitä kahvia?”
Tosiaan, Joonatan muistaa. Kahvia.
Hienoa, tännehän sen voi aina tulla kahville, äiti kun ei juo, eikä mökissä ole edes keitintä.
Joonatan nyökkää innoissaan, nousee ylös pellosta ja kävelee miehen perässä rappuset ylös ja vaunun sisään.
*
”Mulla ei ole kuin Pressaa, haittaako?”
Joonatan pudistaa päätään, mutta pitää päänsä matalalla. Katto on Joonatanin pituuteen nähden aivan liian matala, ja Joonatan ymmärtää vasta nyt miehen olevan häntä rutkasti lyhyempi. Tilanne huvittaa kovin, mutta Joonatan ei tiedä miksi. Hymyilee vaan typerästi. Taas.
”Noniin”, mies sanoo, ja istuu alas pienen pöydän ääreen, kun kahvinkeitin alkaa porista. ”Kukas sä olet?”
Mies katsoo pojan tuhertavan paperiin Joonatan.
”Ai sinä oot Joonatan? Meikä on Ossi, nais tu miit juu, vai mitä ne sanoo siellä Ameriikoissa.”
Joonatan hymyilee. Hattu on sillä samaisella pienellä pöydällä, ja Joonatan pyörittelee sormillaan hatusta purkautuvia oljen korsia.
Ossi huokaisee, tylsistyneenä hiljaisuuteen. Joonatan kohottaa päätään, ajattelee, että mikähän tuolla nyt on vikana.
”Haluutko jotain suuhunpantavaa?” Ossi kysyy, ja rikkoo hiljaisuuden, mutta kukapa muukaan sitä rikkoisi?
Joonatan nyökkää pienesti, huomaa, että perkele, sillähän on nälkä, ja nyökkää uudestaan ikään kuin varmistaakseen.
Ossi astuu vieressään olevan kaatuneen naulakon yli pienen pieneen keittiöön. Kylmäkaapista se ottaa salaattia, jotain, jonka se on tehnyt aikaisemmin valmiiksi.
Joonatan katsoo salaattia hetken lautasellaan, odottaen sen liikkuvan tai tekevän jotain muuta vastaavan epänormaalia, mutta todettuaan sen turvalliseksi alkaa syödä. Ossi katsoo, kun Joonatan syö, kysyy, onko se hyvää.
On, Joonatan kirjoittaa lehtiöön, ja Ossi nyökkää tyytyväisenä.
*
Ossi katsoo Joonatania. Pitkään. Miehet istuvat ulkona, likaisenvalkoisilla muovisilla terassituoleilla. Joonatan istuu edempänä, yksinäisen oloisena, mutta Ossi ei mene seuraksi. Se haluaa vaan katsoa.
Ossilla on kädessään siideripullo kylmäkaapista. Oli se Joonatanillekin tarjonnut, mutta Joonatan oli pudistanut päätään. Ossille se oli aivan sama.
Ossin mielestä Joonatan on jotenkin heiveröisen oloinen. Tai sitten ei. Ossi ei osaa selittää, mutta Joonatania katsoessa kylmimmänkin korston valtaisi halu suojella poikaa. Joonatan ei itse ole kovinkaan iloinen tuosta tosiseikasta, ja on tietoinen Ossin tuntemuksista, muttei jaksa kiinnittää kovin suurta huomiota. Käsi väsyy kirjoittaessa, eikä Joonatan voisi puhumallakaan kieltää. Sehän olisi periaatteita vastaan.
*
Joonatan on kaunis. Tähän lopputulokseen Ossi on päässyt. Oranssinpunaiset hiukset loistavat auringossa, ja pisamat kaupanpäälle. Joonatan on niin vitun kaunis, eikä Ossin silmät kestä enää katsella.
*
Äiti katsoo Joonatania huolissaan, kun se astuu ovesta sisään mökkiin ja kaatuu suoraan sängylle. Kello on yksitoista, Elias nukkuu sikeästi omassa sängyssään.
”Missäs sitä ollaan oltu?” äiti kysyy, vaikka tietää, ettei tule saamaan minkäänlaista vastausta. Joonatan on kyljellään, selkä äitiinsä päin, ja äidistä tuntuu siltä, että se on epäonnistunut äitinä olemisessa.
*
Joonatan makaa maassa, katselee sinistä taivasta. Yrittää löytää pilvistä kuvioita, mutta Joonatanin mielikuvitus on aina ollut heikonpuoleinen.
Ossi makaa vieressä, ja Joonatan on onnellinen.
Aikaisemmin päivällä Joonatan oli lähtenyt mökistä (äiti oli huutanut perään, että minne se Joonatan oli nyt viikon ajan mennyt, ja tullut vasta iltamyöhään takaisin?), mennyt rappuset alas, oikealle, metsän poikki, pellon ohi ja taas oikealle, ja sitten kävellyt voikukkapellon läpi. Koputtanut oveen, nähnyt Ossin alusvaatteillaan oviaukossa, kirjoittanut lehtiöön.
Eilenkin oli kivaa, kenties taas tänäänkin?
Ja Ossi oli nauranut, ”totta kai!” ja pukenut päälle.
Ossin tultua ulos Joonatan makasi jo kukkien keskellä, viltin päällä, ja Ossi hymyili.
Ossi hymyilee vieläkin, katsoo vaivihkaa Joonatania, joka on sulkenut silmänsä. Tuuli puhaltaa hiljalleen, lennättää Joonatanin hiukset pois silmien päältä, ja Ossi sattuu rintaan.
*
Voihan vittu, Ossi ajattelee, syö parinkymmenen metrin päästä kiskalta ostettua jäätelöään ja katsoo taas Joonatania. Ossi kiduttaa itseään henkisesti katsomalla, eikä Joonatan ole asiasta tietoinen.
Joonatan pitää Ossista. Paljon, hyvin paljon. Ossi on osa Joonatanin kesää, vähän niin kuin aurinko ja tappavat lämpöasteet, mutta Joonatan toivoisi Ossin olevan niin paljon muutakin. Joonatan haluaisi Ossin syksyllä sateiden keskellä, talvella kaamosaikaan, ja keväällä, kun koivut on hiirenkorvilla ja Joonatan kuolee puoliksi siitepölyallergiaan ja puoliksi flunssaan.
Joonatan hymyilee taas typerästi.
Ja Joonatan katsoo taas ylös, mutta vaivihkaa Ossia, joka katsoo vieläkin Joonatania, ja yhtäkkiä kaikki on niin vituin hiljaista, ja Ossista tuntuu siltä, että kohta sen sydän räjähtää.
”Joonatan sä olet niin vitun kaunis”, Ossi huokaisee, ja punastuu. Joonatan hymyilee, ja lehtiöön se kirjoittaa nopeasti kuin myös.
Ja Joonatan kääntyy Ossiin päin, Ossi hämmästyy, mutta suutelee kuitenkin takaisin, kun tuntee Joonatanin huulet omillaan.
Ossi maistuu päärynältä, ja Joonatan rakastaa sillä hetkellä kesää yli kaiken.