Nimi: Ennustin sinun rakkautesi
Kirjoittaja: Samara
Genre: fluff, romance, hiukan angstia, Luna on hiukan darkfic, one-shot
Paritukset: Luna/Ron
Yhteenveto: Mitä tyttö oikein kuvitteli? Kristallipallohan oli näyttänyt kaikkea muuta kuin tulevaisuutta.
Ikäraja: S
A/N: Ensimmäisenä kerron sellaisen jutun että Lunan olen pistänyt samalle vuosikurssille kuin Ronin, jotta tämä tuntisuunnitelmajuonijuttu toimisi. Hmm ja joo. Otin siis öoliverin haasteen vastaan ja kirjoitin tästä parista tällaisen fluffyjutun, jossa Luna on hiukan erilainen luonteeltaan rakkaushuolien takia, kuin mitä kirjoissa on kuvailtu. Ja öö. Onnistui mielestäni ihan kivasti.
Ennustin sinun rakkautesi
Luna oli unelmoinut hänestä jo pitkään. Hänen siniset silmänsä olivat levänneet punaisina hehkuvissa hiuksissa ja pysähtyneet tuijottamaan noita syötävän ihania, toisia sinisiä ja pelottomia silmiä, jotka joskus hiusten alta paljastuivat. Tunneilla Luna oli sulaa vahaa, jos sai istua hänen vieressään, tai edes lähellä häntä. Hänen katseensa sai polvet viemään alta ja Lunan tärisemään. Kosketus, se sai kylmänväreet kulkemaan Lunan iholla ja syädmen lyömään entistä kiivaammin. Mutta silti aina oli eräs, joka turmeli Lunan unelmat yhtä helposti kuin peili rikkoutuu raudan kosketuksesta.-Moi, Luna, voidaanko me tulla tähän kanssasi, kun Harry jäi kuumeisena punkkaansa? Luna kuuli liiankin tutun äänen viereltään kun oli istuutunut ennustusluokan yhden pienen, pyöreän pöydän ääreen. Tyttö pyyhkäisi vaaleita hiuksia silmiensä edestä ja nosti arasti kasvonsa katsomaan tulijaa. Punatukkainen Ron. Hänen oma prinssinsä. Luna olisi voinut pyörtyä onnesta, mutta sen sijaan hän tyytyi hymyilemään ja nyökkäämään. Ron istuutui hymyillen tyttöä vastapäätä ja Luna oli hetkeksi unohtanut toisen kysymyksestä sanan ’me’, mutta paikalle marssiva Hermione palautti sen Lunan mieleen.
Luna ei pitänyt tuosta ruskeatukkaisesta, nirppanokkaisesta tytöstä joka luuli omistavansa Ronin. Tai ei vain luullut, kaikkihan sen tiesivät että Ron ja Hermione olivat nykyään erottamattomia. Se ärsytti Lunaa, sillä Ronin olisi pitänyt ansaita jotain paljon parempaa kuin tuollainen täydellisyyteen pyrkivä lukutoukka. Luna oli aivan liian kauan leikkinyt Hermionen ystävää. Onneksi enää ei tarvinnut esittää mitään.
-Miksi me istumme Lööperi Loven kanssa samassa pöydässä? Hermione laukoi heti alkujaan Ronille ja vilkaisi Lunaa murhaavasti. Luna vilkaisi Ronia nopeasti ja puristi sitten kätensä nyrkkiin pöydän alla.
-Mikä sinua oikein riivaa, Hermione? Ron tiuskaisi takaisin ja Luna tunsi heti sydämensä hymyilevän onnesta. Hän nosti katseensa Hermioneen joka näytti vihaiselta ja loukkaantuneelta.
-Tiedät hyvin, että minä en pidä hänestä, ja silti tuot minut istumaan hänen viereensä, Hermione tivasti vieläkään istumatta Lunan vieressä olevalle tuolille.
-Sinä saat minun puolestani istua ihan missä lystäät, jos sinulla on jokin ongelma, Ron heitti takaisin ja heilautti kättään kuin merkiksi että ei jaksanut enää väitellä tytön kanssa. Hermione katsoi ympärilleen kuin etsien itselleen toista paikkaa, mutta joutui ikäväkseen huomaamaan että luokka oli jo täyttynyt, eikä missään ollut enää tilaa. Tyttö hymähti, pamautti kirjat pöydälle ja istuutui vastahakoisesti Lunan viereen. Ron pyöräytti Lunalle silmiään Hermionen huomaamatta ja sai Lunan tirskahtamaan pienesti.
Professori Punurmio saapui luokkaan ja tarkasteli oppilaita suurien silmälasiensa takaa.
-Huomenta rakkaat lapset! opettaja kähisi tuttuun sävyyn ja jotkut oppilaista näyttivät jo tässä vaiheessa hyvin kyllästyneiltä.
-Tänään tutustumme kristallipallojen ihmeelliseen maailmaan ja katsomme teidän lähitulevaisuuteenne! Punurmio hihkui innoissaan mutta hymy hänen kasvoillaan hiipui oppilaiden turhautuneiden katseiden lyömänä. Punurmio rykäisi ja mutisi jotakin ja kaikille pyöreille pöydille ilmaantui vaalea, suurehko ja kaunis kristallipallo. Hermione katsoi palloa epäilevästi ja halveksuvasti, Ron ilmeettömänä mutta Lunaa se kiinosti. Hän piti ennustuksesta.
Professori Punurmio jakoi ohjeet luokalle ja lupasi tulla neuvomaan jokaista henkilökohtaisesti, mikäli joku apua tarvitsisi. Kukaan ei ihme kyllä tarvinnut
-Tämä on ihan typerää, Hermione alkoi oitis valittaa ja naputteli ärsyttävästi sormiaan pöydän pintaan.
-Hermione, älä viitsi valittaa, Ron sanoi tuskastuneena ja selasi kirjaansa etsien jotakin, mistä olisi ollut hyötyä kristallipallosta ennustettaessa. Luna teki samoin eikä kommentoinut mitenkään Hermionen sanoihin.
-Avartakaa mielenne, antakaa sisäisen silmänne nähdä tulevaan! professori Punurmio huudahteli ja kun hän tuli lähemmäs Lunan, Ronin ja Hermionen pöytää, Hermione suoristi oitis selkänsä ja oli kuin olisi opiskellut ahkerasti jotakin. Luna olisi naurahtanut tälle halpamaisesti, mutta ei sillä hetkellä uskaltanut.
-Luna, katsotaan sinun tulevaisuuteesi ensiksi, jooko? Hermione sitten kysyi ja katsoi Lunaa virnistäen. Punurmio näytti odottavalta ja tiiraili Lunaa innoissaan. Luna nyökkäsi suostuen ja Punurmio tuli oitis lähemmäs nähdäkseen, mitä tapahtuisi.
Hetken kuluttua luokan täytti riipaiseva huuto. Hermione oli noussut seisomaan ja katsoi uhmakkaasti Lunaa, joka puolestaan näytti siltä kuin ei olisi tiennyt että itkeäkö onnesta, vaiko surusta Hermionen raivotessa. Ron näytti puulla päähän lyödyltä ja poika raapi punaisia hiuksiaan antaen katseensa kiertää vuoroin Hermionessa ja Lunassa.
-Mitä sinä oikein aiot, Lööperi? Hermione huusi täyttä kurkkua ja oli huitaissut kristallipallon kädellään menemäään. Se vieri nyt Punurmion jalkoihin joka näki viisaaksi siirtyä hiukan sivummalle, samalla kaunista palloa sylissään hoivaten. Muut oppilaat olivat kääntyneet katsomaan tapahtumaa. Kaikki olivat hiljaa ja tuijottivat Hermionea.
-Luuletko että sinulla olisi mitään mahdollisuuksia! Sinuna heittäisin tuollaiset unelmat roskikseen, nimittäin tuollaista naamajänistä ei kukaan halua tai voi sietää! Hermione jatkoi ja sai Lunan tuntemaan kylmänväreet ihollaan ja punan nousemaan kalpeille kasvoille. Hän tuijotti vain pöytää edessään, kehtaamatta katsoa Roniin tai edes huutavaan Hermioneen. Hermione hengitti kiivaasti ja Ron yritti hiljaa, toivottomana rauhoitella häntä.
-Menisit mieluummin lukemaan isäsi typerän lehden deittipalstaa, niin vaikka tuskin siitä sellaista löytyykään! Hermionen ääni raikui luokassa Ronin rauhoitteluyrityksistä huolimatta.
-Sellaisesta lehdestä tuollaiset kuitenkin sielunkummpaninsa löytäisivät!
Lopulta Ron kuitenkin sai itsensä väliin ja nousi seisomaan katsoen Hermionea alaviistoon.
-Lopeta nyt! Ron huudahti ja oli kääntymässä Lunan puoleen, mutta huomasi tämän kadonneen. Vain vaaleat, pitkät hiukset ehtivät hulmahtaa Ronin silmissä, kunnes nekin katosivat luokasta ulos nopeasti.
-Katso mitä sinä teit! Ron kivahti Hermionelle ja lähti Lunan perään Hermionen katsellessa hänen loittonevaa selkäänsä.
Ei hän kuitenkaan Lunaa seuraisi. Mitä tyttö oikein kuvitteli? Kristallipallohan oli näyttänyt kaikkea muuta kuin tulevaisuutta. Luna oli nähnyt sumun keskellä vain omia unelmiaan, niitä, joiden syleilyssä hän nukahti iltaisin ja heräsi niiden kutitukseen aamuisin. Kylmät kyyneleet valuivat Lunan poskille. Tyttö oli kuin hauras lasi, joka oli rikottu liian kovalla iskulla. Miksi Hermionen piti pilata kaikki? Totta kai Luna oli koko ajan tiennyt, että haaveili mahdottomuuksista, mutta pitikö se näyttää kaikkien ihmisten edessä, pitikö se iskeä suoraan Lunan viattomia kasvoja päin?Luna istui alimmalla portaalla kasvot käsiin haudattuna. Tyttö tärisi hiukan, ja itku kaikui tyhjällä käytävällä. Hän olisi antanut mitä vain, jos olisi saanut kelata elämäänsä kaksi minuuttia taakse päin. Mitä vain siitä, että olisi saanut kristallipallon ja ennustuksen pois, olemattomiksi.
Ron harppoi rappusia kiireesti alas päin, mutta huomatessaan Lunan, hän hiljensi tahtiaan ja asteli rauhallisesti porras kerrallaan tytön luo. Ron istuutui Lunan viereen tietämättä, mitä tällaisissa tilanteissa pitäisi sanoa. Hän mittalisi lempeällä katseellaan Lunaa, ja laski sitten hellästi kätensä toisen olkapäälle. Luna säpsähti hiukan ja hän oli hetken aikaa tyystin hengittämättä. Sitten hän laski kädet märiltä kasvoiltaan ja katsoi arasti sinisiin, lämpimiin silmiin jotka eivät olleet punaisten hiuksien peitossa. Pieni hymy nousi Ronin huulille, mutta Luna ei pystynyt siihen. Vielä.
-Anteeksi, Luna kuiskasi hiljaa, ääni hiukan väristen. Ron katsoi häntä hiukan kysyvästi.
-Ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää, Luna, Ron sanoi vakavana ja hilasi itsensä lähemmäs tyttöä. Luna oli niin sekaisin, ettei huomannut että Ron ei koskaan ollut ollut niin lähellä häntä kuin nyt.
-Minä pilasin varmasti sinun ja Hermionen välit, Luna jatkoi kuin ei olisi kuunnelutkaan Ronin sanoja. Lunan ihmetykseksi Ron kuitenkin naurahti pienesti ja tyttö kääntyi katsomaan tätä vuorostaan kysyen, itkeneillä silmillään.
-Ääh, Ron aloitti ja katsoi kauas eteen päin.
–Me emme ole tulleet enää vähään aikaan toimeen keskenämme, hän jatkoi ja vilkaisi sitten Lunaa.
–Hermione tosin luulee omistavansa minut edelleen.
-Eikö hän sitten omista?
-Ei todellakaan.
Luna ei oikein tiennyt, miten hänen pitäisi reagoida. Olisiko hänen pitänyt hyppiä ilosta vaiko lohduttaa Ronia tämän madollisten sydänsurujen takia. Luna tyytyi neutraaliin nyökkäykseen ja käänsi sitten kateensa edessä olevalle tyhjälle käytävälle. Oli hiljaista. Kumpikaan ei puhunut.
-Toivotko oikeasti sellaista tulevaisuutta? Ron rikkoi hetken kuluttua hiljaisuuden ja kun Luna käänsi katseensa häneen, pieni virnistys nousi pojan kasvoille. Lunan sydän hypähti varmasti täyden kierroksen tytön rinnassa, mutta pieni hymy nousi hänenkin kasvoilleen.
-Ehkä, Luna sanoi epävarmasti, sillä hän ei ollut varma, miten Ron suhtautuisi asiaan. Ron hymyili rohkaisevasti, onnellisesti. Luna oli saanut Ronin hymyilemään, ensimmäisen kerran. Tai niin tyttö ainakin luuli.
-Minä olen jo jonkin aikaa pistänyt merkille, että Tylypahkassa liikkuu eräs tyttö vaaleine hiuksineen... Ronin huulilta lipui arvoituksellisesti. Jokainen sana takertui ikuisesti Lunan mieleen, kun hän tuijotti suurilla silmillään Ronia.
-Tällä tytöllä on tähtinä tuikkivat silmät ja aivan uskomaton, ihana luonne, Ron jatkoi sepittelyään ja sai Lunan pään entistä pahemmin sekaisin.
-Hän on kuitenkin hävisi lähiaikoina jonnekin, Ronin ilme oli surullinen ja hän oli mutristanut huuliaan.
-Ehkäpä narskut olleet asialla? Ron käänsi katseensa Lunaan ja laski kätensä tytön poskille, pakottaen näin Lunan kääntymään täysin poikaan päin. Ron hymyili lempeästi ja sai Lunan naurahtamaan hiukan.
-Narskut, joo... Luna sanoi hiljaa.
-Toivottavasti hän palaa pian, Ron virnisti.
-Kyllä hän palaa. Pian. Nyt heti.
Ron katseli hetken Lunan vaaleita kasvoja. Lunalla oli sinisemmät silmät kuin hänellä itsellään. Hellästi peukalollaan Ron pyyhki tytön kyynelvanojen kostuttamia poskia. Sitten hän hellästi koski sormenpäällään Lunan kuivahkoja, pehmeitä huulia kunnes painoi omansa niitä vasten. Luna tunsi sydämensä lyöntitiheyden nousevan, hän sulki silmänsä ja kietoi kätensä Ronin niskan taakse. Lunasta tuntui, kuin hän menettäisi todellisuudentajunsa, tunne oli sanoinkuvailemattoman ihana. Hän ei enää edes muistanut Hermionea, nyt siinä portailla istuivat aamuauringosa vain hän ja Ron.
Ron irrottautui hetken kuluttua Lunasta, mutta kietoi tämän pian syleilyynsä. Lunan pää lepäsi Ronin rintaa vasten ja hän kuuli pojan sydämenlyönnit hiljaisuudessa. Ron puhalteli hellästi Lunan vaaleita hiuksia ja sai tytön tuntemaan itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen. Hän muisteli kristallipalloa ja sen sisällä, sumun keskellä olevaa käsikädessä kulkeacaa paria, joka asteli kohti auringonlaskua. Toinen punatukkainen, toinen luonnonvalkoinen. Nyt se ei ollut vain unelmaa, ei hyvää unta. Se oli todellisuutta, valoisaa tulevaisuutta.
Ron painoi pienen suudelman Lunan otsalle, joka katseli ikkunasta näkyvää, nousevaa aurinkoa. Se oli lämmin ja kultasi kaiken.
Sen säteet sulattivat nuo kaksi sydäntä yhteen, ikuisesti.
A/N2: Kiitos kun ehkä jaksoit lukea tämän! :---) Kommentteja?
