Avaruuspiraatti: Voi sitä haamua tulla surku, vaikka tietääkin sen kuolleen joskus. Koska olisihan Harald voinut kuolla ihan luonnollisestikin. Pitää miettiä, voisiko Winston ehkä tehdä tarinalle jotain. Kiitoksia kommentista! (:
Lauchuo: Tämä nyt ainakin on helppoa höttöä!
Also, KIITOS! <333 Vaillinaisuudesta tulee kyllä tuonnempaa lisää, ja aina saa kysyäkin, jos jotain jää hampaankoloon. (: Haamun kahvinjuontikin selvinnee ehkä myöhemmin.
Haraldin tossuista en tiedä, mutta Winston on kyllä aika vietävissä tässä, tosin vain siitä syystä, että haluaa välttää poltergeist-kohtaukset.
Arkista tästä haluankin, vaikka parivaljakko onkin vähän erikoinen. (: Käännökseen palaillaan myös kenties tuonnempana. En halunnut jättää Haraldia ihan vain pelkäksi haamukirjoittajaksi, joten piti sitten avata hänenkin taustaansa vähän enemmän. (: Kiitoksia paljon kommentista, toivottavasti jatkokin miellyttää! ((:
K/H: Tässä kohtaa matkaan liittyy myös kolmaskin hahmo, mutta haluan huomauttaa, että hänen nimensä lausutaan saksalaisittain, eikä englantilaisittain. (;
4
Angela käveli kohti vanhaa linnaa, joka oli varmaan joskus aikoinaan tehty vaaleasta kivestä, mutta joka näytti nyt saaneen ylleen osin lika ja osin tumman murattiverhon. Pitkän ja melkein suoran sillan mukulakivetys tuntui kummalliselta ja kylmältä hänen paljaiden jalkojensa alla. Angela otti tukea sillan kaiteesta, kun hän astui jonkun pikkukiven päälle ja kaivoi sen irti päkiästään, ennen kuin jatkoi taas askellustaan.
Linnan muurin porttiholvissa istui kaksi vartijaa näkyvillä, ja varmasti ainakin kaksi näkymättömissä, kun Angela kulki sen läpi. Häntä ei pysäytetty, häneltä ei edes kysytty mitään, ritarit vain katsoivat häntä päästä varpaisiin hetken, ennen kuin avasivat portin ja päästivät hänet jatkamaan matkaansa. Pienen puolituistytön hameen helmat heiluivat, kun hän hypähteli linnan ovelle, jolla ei näkynyt ketään, vaikka Angela tiesi senkin vartioiduksi.
Angela avasi vanhan tammioven varovasti peläten sen narahtavan, mutta sepäs ei päästänytkään ääntä hänen astuessaan viimein sisälle linnaan, jota oli etsinyt jo kuukausia. Hän ei tiennyt, missä linnan suuri kirjasto oli, mutta tiesi sen olevan koko valtakunnan laajin ja siten myös mielenkiintoisin.
Puolituinen käveli linnan käytävillä päättäväisesti, vaikkei tiennytkään tarkkaan, missä hänen etsimänsä kirjasto sijaitsi. Lopulta hän saapui suurten, tammipuisten pariovien luokse. Niihin oli kaiverrettu koukeroisilla vedoilla riimu, joka tarkoitti vanhalla kielellä kirjastoa. Angela hymyili avatessaan kultaisilla rivoilla varustetut ovet.
Angelan eteen avautui näkymä, jollaista hän ei ollut osannut edes uneksiakaan. Kirjasto oli jaettu kahteen eri kerrokseen, joista molemmat olivat täynnä suuria ja korkeita kirjahyllyjä. Jokaisen hyllyn yläreunassa oli numero, joita riitti aina XC:een asti. Jotkut hyllyistä oli ahdettu aivan täyteen kirjoja, kun taas toisissa oli vain muutama kappale, mutta silti kirjoja oli pakko olla ainakin tuhansia. Korkeimpien kirjahyllyjen välittömässä läheisyydessä oli myös erilaisia tikkaita, jotta lyhyemmätkin, kuten Angela, yltäisivät ylimmillekin hyllyille.
Angela huokaisi syvään ja nipisti itseään poskista varmistaakseen, ettei vain ollut nukahtanut ja näkisi juuri unta. Vasta sitten hän asteli peremmälle kirjastoon ja lähti etsimään jotain mielenkiintoista luettavaa.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt kovin pitkälle, kun hän kohtasi olennon, jollaista ei ollut kuunaan nähnyt. Se muistutti hieman koiraa, mutta käveli kuitenkin pystyasennossa. Lisäksi sillä oli jaloissaan pussihousut ja sen kädet, joskin tavallista karvaisemmat, olivat aivan selvästi ihmisen kädet.
Angela nipisti itseään uudestaan ja kun kävi ilmi, että hän ei tälläkään kertaa nähnyt unta, tosin pahaa sellaista, hän kääntyi kannoillaan ja juoksi ulos kirjastosta.