Nimi: Kauheimmat jutut
Kirjoittaja: thyone
Ikäraja: K11
Genre: angst, romance, one-shot
Paritus: Severus/Remus
Disclaimer: En saa tämän tekstin kirjoittamisesta mitään taloudellista etua, vaan kirjoitan täysin omaksi huvikseni. En omista Harry Potter -kirjoja enkä elokuvia enkä käyttämiäni hahmoja, vaan ne kuuluvat J. K. Rowlingille ja oikeudenomistajille. Lyriikat Pariisin kevät - Meteoriitti
Varoitukset: slashia, angstia angstin vuoksi, tupakointia tehokeinona ja motiivina, viittauksia seksiin
Spoiler: Ei varsinaisia.
Tiivistelmä: Emmekö me kumpikin kaivanneet rakkautta, jotakuta, joka olisi ollut se ei kukaan muu paitsi hän?
A/N: Joo, eli taas tällä tuulella. Ei Severus ja Remus aina ole onnellisia. Päin vastoin. Odottelen jatkofikkini toista osaa (yhä) betalta ja puran turhautumistani kirjoittamalla onnettomia rakkaustarinoita. Tämä lähti kahdesta erillisestä virkkeestä, joilla en osannut tehdä mitään, mutta kyllä se siitä sitten lähti liikkeelle, ja tällaista sain aikaiseksi. Ja mulla on Pariisin kevät -kausi. Se edesauttaa luovaa kirjoittamista, mä olen huomannut. Osallistuu OTP10-haasteeseen. Enjoy ~
Kauheimmat jutut
seitsemän sekuntia aikaa katua sun tekoja
kauheimmat jutut sä voit jättää sanomatta
Milloin sinusta tuli minulle pelkkä muisto?
Sinulla ei ollut koskaan paljoa annettavaa, ja minulle tulee paha olo kun ajattelenkin, miten paljon vein sinulta itsekkyyttäni pois. Olen niin väsynyt etten saa unta, saatoit kuiskata korvaani, enkä minä osannut tehdä mitään auttaakseni. Saatoin kääntää kasvoni toiseen suuntaan, ei ole minun ongelmani, tai suudella niskaa, miksi pitäisi nukkua. Saatoit maata hereillä tuntikausia, tupakkasi savu leijui sieraimiini ja herätti, silloin ärähdin ja käänsin kylkeä etten näkisi syyttävää katsettasi. Sinä mutisit, etten tajua millaista se on, ja minä työnsin ajatuksen kauemmas itsestäni. En minä tiedä millaista se on. En minä haluakaan tietää.
Remus valvoo ja puree huultaan, hän on tottunut siihen, että näkee haamuja seinällä, itsensä siellä muiden kimpussa repimässä henkeä ulos niistä, joihin ei koskaan kajoaisi järjissään. Puree huultaan ja nauraa ja itkee koska on niin hirveää, ettei mikään suju, ja hän ikävöi tuttua kapeaa selkää valittamaan tupakansavusta. Hän polttaa viisi, kymmenen putkeen, ei jaksa edes vetää henkeä välillä, tuhkakuppi täyttyy eikä kukaan sano mitään. Jos joku olisi täällä, sanoisi jotakin. Kapea selkä ja hikiset lakanat.
Miten voi viedä kaiken sellaiselta, jolla ei ole koskaan ollut mitään? Sinä istuit kiviportaalla tupakkaa polttaen, tummat varjot silmien alla ja valvoneen näköisenä, sairaana mulkaisit minua niin kuin katsotaan alempia, tunkeilijoita. Sitä minä olin aina ollutkin, tunkeilija sinun teennäisessä onnessasi, jonka sain niin helposti vietyä sinulta pois eikä sinulle jäänyt enää mitään muuta kuin minä. Suurta riemua siitäkin, sillä jotkut eivät osaa ikinä päättää enkä etenkään minä, eivät sellaiset kuin minä jotka eivät ole koskaan joutuneet tekemään yhtäkään päätöstä kenenkään muun kuin itsensä tähden. Niin minä vein sinulta senkin vähän, mitä olit onnistunut itsellesi keräämään ja päätin sitten, etten ole vielä valmis jakamaan elämäsi rippeitä kanssasi.
"Minä en ymmärrä tätä. En tajua mitä meillä on."
"Ei meillä ole mitään."
"Valehtelija."
Remus polttaa tupakkaa, taas kerran, aivan liikaa viime aikoina. Severus nojaa vieressä seinään, puree kynsiään ja katsoo toiseen suuntaan. On jo liian myöhä ja liian pimeää, mutta sisällä tuntuu liian yksinäiseltä, Remus sanoo.
"Ei meillä ole mitään", Severus sanoo uudestaan ja toivoo, että osaisi kuulostaa vakuuttavammalta.
"On meillä. Mutta tässä ei ole mitään järkeä."
Yö on kalsea ja Remus on kaukana, hän yrittää koskettaa kuin huomaamatta, mutta Remus vetäytyy pois. Haluaa ensin sellaisia vastauksia, joita hänellä ei ole antaa. Severus huokaisee ja sulkee silmänsä.
"Ei niin."
Kyllä minä sinut aina halusin. Sinut, sinua, samantekevää. Olit lähinnä sellaista, mitä saattoi kutsua ystäväksi, rakastajaksi ehkä. Sillä kyllä minä sinua rakastin, muttei sellaisia asioita ikinä sanottu. Emme ainakaan me toisillemme, se oli laki niin kuin älä tapa. Tapoin kuitenkin ja niin monta kertaa, että siihen turtui, ja lopulta se oli helpompaa kuin olisi ollut kertoa sinulle, mitä sinusta ajattelin.
Kyllä minä aina sinua ajattelin. Silloin kun tunsin sinut sisälläni, silloin kun käänsin sinulle selkäni yhtä lailla, ja myös niinä aikoina kun olit kaukana koska minä olin ajanut sinut pois. En minä päästä ketään lähelleni oli helppo sanoa, vaikka naamasi venähti ja kävelit pois ja tajusin, ettet halua kuulla sitä. Joskus olisin halunnut jatkaa en ketään paitsi sinut. Sillä emmekö me kumpikin kaivanneet rakkautta, jotakuta, joka olisi ollut se ei kukaan muu paitsi hän?
Severus valvoo eikä saa unta, miettii Remusta ja mitä on tapahtunut. Hän ei ole suunnitellut sitä. Sen ei pitäisi tapahtua. Siinä ei ole mitään järkeä. Hän yrittää sinnikkäästi saada muuta ajateltavaa, muttei onnistu ja pelkää nukahtavansa ja näkevänsä pojasta unia. Sitä ei saa tapahtua. He eivät ole mitään. Heillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, ei enää. Hän on rikkonut kaiken, eikä sitä saa enää korjata. Se on muutenkin tarpeeksi vaikeaa.
Päivät kuluivat kuin itsestään myös ilman sinua, mutta vielä myöhemminkin ajattelin, olinko kuitenkin ollut väärässä. Maailma muuttuu oudoksi kun sen joutuu kohtaamaan yksin, huomasin sen, enkä tehnyt mitään. Purin huulta ja nyökkäsin kaikille väärille vaatimuksille. Jäin yksin ja jätin sinut aivan yhtä lailla ilman ketään, mutta vaarallisempaan maailmaan kuin omani. Vaikeampaan kuin omani. Sinulla ei ollut koskaan mitään, ja senkin vein sinulta pois.
Mutta silloin se tuntui niin oikealta.
minä en unohda sinua koskaan
vaikka en muistaisi omaa nimeäni
sinä saatat olla yksi noista ohikulkijoista
joka sylkäisee vasten kasvojani