nimi: Nuoruuden ylistys
paritus: Sirius/Remus
ikäraja: K-11
genre: romance, pieni angst, slash (kesäpeltotunnelmointia); one-shot
summary: Nuoruus oli humala, joka pureutui suoniin ja täytti pään, se hiipivä hulluus meidän huulillamme ja kostealla ihollamme ja kaikessa siinä mikä sekoittui toisiinsa tuona kesänä, ja ylikasvaneissa käsivarsissa ja uhkarohkeissa vaatimuksissa, jotka esitettiin tulevaisuudelle.
A/N: Nuoruuden ylistys on väännelmä Tyhmyyden ylistyksestä, joka on Erasmus Rotterdamilaisen renessanssiaikana kirjoittama kirja (minä vietän historiantunnit miettimällä ficcien nimiä).
*
Nuoruuden ylistys
Meillä oli tapana kaatuilla. Minä vihasin sitä tapaa mutta Sirius ei koskaan; hänelle se oli keino hengittää siinä missä tavallisille ihmisille on se, kun annetaan ilman ensin syöksyä keuhkoihin ja sieltä verisuoniin ja polttoaineeksi elämälle. James nauroi meille, kohotti kulmiaan kun Sirius törmäsi Kolmen Luudanvarren nurkkapöydän kulmaan, vaikka pöytä oli pyöreä emmekä me olleet vielä juoneet mitään.
Kaikki tiesivät. Minä olin varma siitä, näin sen katseista ja eleistä ja äänistä ja hengityksestä ja seinistä. Mutta mitä pitemmälle se kului, se kevät, se meidän elämämme viimeinen oikea kevät ja ehkä ainoa, seitsemännen luokan kevät, mitä pitemmälle se kului sen varmempi minä olin, etten oikeastaan välittänyt. Toiset saivat kuvitella mitä halusivat, ne saivat jopa olla oikeassa meidän suhteemme. Minulle sillä ei ollut väliä.
James tiesi ainakin. Sen minä näin väsyneestä juonteesta hänen kapeiden huultensa nurkassa, kun hän tönäisi Siriuksen kauemmas pöydästä ja nauroi kovaan ääneen, vaikka sanoista ei saanutkaan selvää. Ehkä hän ei koskaan sanonut mitään. Niin kuin ei sanonutkaan, ja pitkään minä mietin, miksi ei. Olimmeko minä ja Sirius niin läpinäkyviä, ettei parhaan ystävän tarvinnut tunnustaa näkevänsä sitä? Vai olimmeko me niin syvällä kaatumisinemme, ettei hän olisi meitä tavoittanut kuitenkaan?
”Kuutamo”, sanoi Sirius ja hänen äänensä kaikui kapakan nurkista; tyhjän kapakan, sillä oli melkein sota jo, eikä meidänkään olisi pitänyt olla siellä arki-iltana. Mutta me olimme tyhmiä niin kuin nuorena ollaan, liian sokeita tajutaksemme, että elämässä olisi kenties muutakin varjelemisen arvoista kuin tuliviski ja väsynyt, puolihysteerinen nauru.
”Mitä?” minä kysyin hetken murto-osassa sen jälkeen, kun Sirius oli sanonut minun nimeni. Jamesin ilmeestä näin, että olin tehnyt sen taas: jättänyt odottamatta sitä taukoa, joka minun olisi ehdottomasti pitänyt jättää Siriuksen lausahduksen ja oman vastaukseni väliin. Mutta minä olin typerys, ja niin puhumalla Siriuksen äänen päälle minä osoitin niin kuin aina, että hän oli minulle kaikki kaikessa eikä edes niin kuin ystävä.
”Älä murjota”, Sirius sanoi.
”En mä murjota.”
”Murjotathan.”
James katsoi meitä ja räpytteli silmiään, mutta Lily oli jäänyt linnaan laittamaan pilkkuja oikeille paikoilleen niin kuin toki kuului, ja Peter istui mustatukkaisen korpinkynsitytön kanssa hämärässä nurkassa, joten Jamesin oli pakko jäädä räpyttelemään silmiään ja katsomaan meitä. Juonne hänen suupielessään kasvoi tyytymättömäksi, aikojen kuluessa siitä tuli jopa katkera vaikkei kukaan ymmärtänyt miten, mutta lopulta James kuoli ensimmäisenä ja oli kai siksi onnellisin. Enkä minä kantanut hänelle kaunaa siitä niin kuin ei hän kai minulle siitä, miten ei kauan sitten voinut seurata minun ja Siriuksen keskusteluja muuta kuin kuulollaan; ei koskaan sydämellä.
”Mikä sua vaivaa?”
”Ei mikään”, minä sanoin Siriukselle ja istuin pöydälle. ”Mua vaan ei huvita kaatuilla päin pöytiä – ”
Sirius nauroi sille, nauroi ja nauroi vielä monta kertaa ja aina minun oli säpsähdettävä, räpäytettävä silmiäni ja vetäydyttävä taaksepäin, sillä jokaisella kerralla hän oli aivan yhtä oikeassa.
”Kylläpäs haluat”, hän sanoi. ”Kylläpäs haluat, Kuutamo.”
”Pitäisikö lähteä jo?” kysyi James.
Me emme lähteneet koskaan. Tuuli hakkasi avonaisiin ikkunoihin joita kukaan ei vaivautunut sulkemaan, hakkasi sieluihin ja sydämiin ja repi ne palasiksi kauan sitten jäätyneelle lattialle, emmekä me lähteneet. Minä kai sittenkin rakastin kaatuilla päin pöytiä; rakastin sitä miten olemattomat kulmat repivät minut palasiksi ja miten ollessani palasina Sirius oli siellä minun kanssani, miten hänkin oli repinyt itsensä kaikkeen mikä meitä uhkasi satuttaa ja miten oli hyvä nuolla toinen toistemme haavoja jos ei muuta voinut.
*
”Miksi sä rakastuit muhun?”
Sirius makasi heinikossa niin kuin joku puolijumala, ja sellaiseksi hän kai itsensä kuvittelikin – tai niin hän halusi meidän ymmärtävän ja me kuljimme harhaan, sokeat lampaat, enkä minä ehkä ollutkaan susi joka söi meidät. Siriuksen suussa oli heinänkorsi ja pian hän sen sylkisi pois, sillä se maistui pahalta, ja minä kuvittelin olevani jossain nätissä vanhassa maalauksessa kesästä. Ristin jalkani alleni, nojasin käsivarsiini, katsoin miten aurinko poltti niitä.
”Oliko sun pakko kysyä?” minä valitin. ”Hemmetti, tuo saamarin aurinko ei – ”
”Älä kiroile”, hän sanoi ja katosi syvemmälle nurmikkoon. ”Totta kai mä kysyin. Miksi sä teit niin, Remus?”
Minä kiskoin heinänkorren irti kuivasta maasta. ”En mä tiedä. En mä sitä valinnut. Koita tajuta.”
”Enhän mä voi, kun sä olet noin helvetin arvoituksellinen”, hän ärähti niin kuin muka olisi ollut turhautunut, mutta minä kyllä näin miten hänen silmänsä nauroivat; minä kuvittelin oppineeni jo tuntemaan hänet.
”Sä olet ainoa joka on olemassa”, minä sanoin lopulta hitaasti niin kuin minulla silloin oli tapana; nykyään on tavattoman vähän sanottavaa ja nekin sanat yleensä katoavat ennen kuin niistä tulee lauseita. Mutta silloin me olimme nuoria ja typeriä, eikä minusta ollut paha asia katsoa Siriuksen harmaanvilkkuviin silmiin ja nauraa hänen ylpeydelleen. Ja olla rehellinen. Olla melkein rehellinen, ja kai se lopulta tekikin minut niin haavoittuvaksi.
”Ai”, hän sanoi mietteliäänä, niin kuin ei olisi aivan tajunnut, eikä kai tajunnutkaan.
”Ai”, hän toisti sitten. ”Etkö sä muuten halua tietää?”
Minä räpäytin silmiäni. ”Mitä?”
Hän hymyili leveästi. Virne häikäisi niin kuin aurinkokin, ja molemmat ehkä sen takia etteivät ne olleet todellisia. Ehkä silloin olivat, mutta jälkikäteen niiden oli mahdoton uskoa koskaan olleen; ja niin se oli koko kesä, pelkkää unta kaikki jälkeenpäin, kun minä monen vuoden jälkeen olin katkera ja vanha hieman yli kaksikymmentävuotiaana ja kutakuinkin valmis kuolemaan, mitä se sitten ikinä tarkoittikin.
”Että miksi mä olen tässä”, hän sanoi heinänkorsi yhä suussaan, sylkäisi sen pois ja katsoi sitten minua niin kuin ei olisi äsken minua nähnytkään, toisti vähän hiljempaa: ”että miksi mä rakastuin suhun.”
”Jaa”, minä sanoin, ”miksi sä rakastuit muhun?”
Hän värähti ja tuijotti minua silmät kapeina kuunsirppeinä; minä näin vaaran ja uhman ja nuoruuden ja voiman ja kaiken sen, mikä kiilteli hänen käsivarsiensa jännittyvillä lihaksilla siinä missä aurinko ja hikikin.
”En mä tiedä”, hän sylki lopulta maahan, ”siinä vain kävi niin. Vai mitä?”
”Niin kävi”, minä myönsin.
Hänestä se oli kai huvittavaa, sillä hän nauroi ja hänen silmänsä vilkkuivat taas. Minä kaivoin sormenpääni syvälle kuivaan multaan ja kesään ja ilmaan, joka oli hyvää hengittää, sillä me emme olleet Lontoossa vaan minun isovanhempieni maatilalla kaukana jossain. Me kai yritimme viettää oikeaa kesää; tiesimme kaiken siitä varjosta, joka jo hiipi meidän yllämme ja sai meidät vapisemaan, tiesimme ettemme koskaan enää olisi yhtä nuoria ja tyhmiä ja viattomia jos olimme sitä koskaan olleetkaan.
Mutta kesänvietossa me epäonnistuimme, sillä se kesä ei ollut sen oikeampi kuin mitkään muutkaan, ellei otettu lukuun Siriuksen haukkuvaa naurua viljapelloilla tai auringon käryä iholla tai metsälammen viileyttä tai multaa joka painui kuopille meidän altamme. Minä nauroin isovanhemmilleni, jotka mielellään juttelivat nuorison kanssa ja joista oli hauskaa, että ”ystävykset olivat lähteneet viljapellolle niin kuin ennen vanhaan”.
Sitä kai kutsuttiin nuoruudeksi, sitä hulluutta, joka hiipi suoniin polttavan auringon lailla tai vielä pahemminkin, joka oli niin kuin heroiini, kun siihen jäi koukkuun ja se muuttui ainoaksi syyksi elää. Meidän olisi pitänyt kasvaa ja vanhentua ja viisastua – me emme tehneet sitä koskaan. Sirius nauroi minulle, kun tönäisin hänet syvemmälle kasvavaan heinään (se oli kai ainoa joka yhä kasvoi kohti taivasta) ja tarttui minun käsivarteeni, kiersi sormensa paitani ympärille ja repi minut niin kuin heinän.
”Hemmetti”, minä sanoin hänen olkapäätään vasten.
”Älä ajattele”, hän kielsi sormet minun paitani suuaukolla; sormet minun sielussani, enkä minä koskaan edes yrittänyt irrottautua niiden otteesta. Sillä jos jollekin toiselle oli tarkoitus etsiä elämästä syitä ja seurauksia, tai opiskeluja ja rahaa, minulle oli tarkoitus olla siinä silloin ja niin hukassa kuin ihminen vain voi; ja löytymisen mahdollisuus oli lähellä, vaikkei sitä koskaan tapahtunut.
Nuoruus oli humala, joka pureutui suoniin ja täytti pään, se hiipivä hulluus meidän huulillamme ja kostealla ihollamme ja kaikessa siinä mikä sekoittui toisiinsa tuona kesänä, ja ylikasvaneissa käsivarsissa ja uhkarohkeissa vaatimuksissa, jotka esitettiin tulevaisuudelle. Meidän toiveitamme ei koskaan täytetty, mutta kun minä lopulta vanhenin ja viisastuin, tajusin etten ollut odottanutkaan niiden toteutuvan. Ne olivat hulluja toiveita niin kuin mekin silloin, ne olivat olemassa vain sinä kesänä ja sitten katosivat jonnekin taivaan ja Siriuksen silmien välille, tai harhailevien käsien, tai minun käsieni jotka löysivät tiensä.
”Sä vapiset”, Sirius kuiskasi minun korvaani niin läheltä, että sitä tuskin kuuli; odotti kai että minä vastaisin, ja unohti, että kuristi minua parhaillaan käsivarsillaan maata vasten niin, etten voinut liikkua saati puhua.
”Enkä”, minä pihisin kun lopulta sain henkeä.
”Kylläpäs”, hän sanoi niin kuin itsestäänselvyyden ja sitä se olikin. Minä suljin silmäni ja tuijotin aurinkoa joka poltti suljettujen silmäluomien läpi; tunsin vapisevani ja takerruin Siriuksen vartaloon sillä epätoivon vimmalla, jonka tekee vain hetkessä hukattu nuoruus.
”Ei se mitään”, hän sanoi ja kuulin ivan hänen äänestään, ja ivan takaa naurun, ja naurun takana kaiken mitä ei koskaan sanottu ääneen. ”Voi Merlin, totta kai sä saat vapista. Vapise vaan. Ei se ole niin vakavaa, Remus, ei vaikka sä aina kuvittelet että kaikki on niin helvetin vakavaa.”
Hän puhui taas vain huvikseen, pitääkseen minut ja itsensä järjissään, ja epäonnistui surkeasti. Minä vapisin yhä ja me olimme molemmat yhä hulluja, eikä kumpikaan epäröinyt sitä hetkeäkään. Heinänkukat painautuivat minun ihoani vasten ja tekivät ylimääräisiä painaumia.
Sitä hetkeä kutsuttiin nuoruudeksi, sitä epätoivon ja hulluuden vimmaa, sitä viimeistä hetkeä joka elää syksystä jouluun ja kuolee sitten pois niin kuin ei olisi koskaan ollutkaan, ja jota jälkikäteen muistellaan kaiholla vaikka hyvin tiedetään, kuinka hulluja ja eksyneitä silloin oltiin. Mutta niin vahva on se voima, mikä on auringossa ja kimaltavassa vedessä ja vahvoissa käsivarsissa jotka pian sortuvat, ja Siriuksen pettävänvakaassa hymyssä ja kaiketi myös minun ihollani.
Ja niitä öitä kutsuttiin nuoruudeksi myös; sitä millaista on, kun voidaan maata selällään heinäpelloilla keskiyöhön saakka ja hieman sen yli, tuijottaa kohti taivasta ja laskea tähtiä jotka melkein näkee, ja haaveilla tulevaisuudesta jota ei ole.
*
A/N: Jos luit tänne saakka, olisin kauhean iloinen jos myös sanoisit jotain ^^
