Minervan valinta (S) Minerva/Tom Riddle jr, (Tom R. jr/Harry)

[Koiranruusu]

AU-draamaa ja romantiikka haikeudella haudutettuna

Otsikko: Minervan valinta
Kirjoittaja: Koiranruusu
Beta: Fire
Ikäraja: S
Tyylilaji: AU, draama ja romanssi
Paritukset: Minerva/Tom Riddle jr (Tom R. jr/Harry)
Varoitukset:  —

Tiivistelmä: Me olimme täydellinen pari, johtajatyttö ja -poika, arvosanamme olivat loistavat ja meillä oli kaikki menestyksen edellytykset.

Vastuuvapaus: J.K. Rowling loi Potterit ja ansaitsee siitä kaiken kunnioituksen. En ole arvollinen edes nuolemaan hänen kenkiään, mitä en kyllä tekisikään. Enkä väitä häneltä lainattuja hahmoja omikseni, vaikka käytän niitä omissa perversseissä tarinoissani.

Haasteet joihin osallistun tällä: FF100 sana 010. Vuodet ja OTP10 (Harry/Tom)

A/N: Muusa sai jälleen omia ajatuksia, kun olin kirjoittamassa jotain aivan muuta. Aikamatkustus ja tapahtumien sotkeminen on kiehtovaa. Tästä saisi paljon pidemmän ficin aikaiseksi, mutta en usko, että aikani sellaiseen riittää, joten tämä on nyt sitten pelkkä ficletti. Ainakin toistaiseksi No nyt tälle löytyy jatko-osakin ficletin muodossaParas ja ainoa ystävä (K-11), samaan ketjuun tulee todennäköisesti niitä lisää silloin tällöin

Minervan valinta

En ole koskaan ollut epäitsekäs. Valitsin opettamisenkin vain siksi, että tahdoin osoittaa omaa pätevyyttäni ja koska en halunnut luopua Tylypahkasta oman oppilasaikani päätyttyä. Niin ja olin varma, että Tom jäisi myös opettamaan. Se oli meidän yhteinen suunnitelmamme, opettaa uusi polvi omalla tavallamme, vähitellen muokata nuoria mieliä omaksumaan meidän aatteemme paremmasta velhoyhteisöstä, jossa pimeän taikuus oli hyväksyttyä ja jästikontaktit tiukasti rajoitettu. Me olimme täydellinen pari, johtajatyttö ja -poika, arvosanamme olivat loistavat ja meillä oli kaikki menestyksen edellytykset.


Kaikki näytti sujuvan suunnitelmiemme mukaan, mutta emme olleet osanneet ennakoida Dumbledoren tapaa sotkeutua asioihin, etenkin sinun ollessa kyseessä. Pettymystäni on mahdoton mitata tai kuvailla. En vieläkään ole toipunut kunnolla siitä, että sinä jätit minut yksin Tylypahkaan. Kuvittelin, että pitäisimme tiiviisti yhteyttä ja että pyrkisit toteuttamaan suunnitelmamme jollain toisella tapaa. Mutta sinä muutuit, en ensin huomannut niitä pieniä muutoksia tai sitten pistin ne aikuistumisen piikkiin. Unohdin, ettet ollut koskaan edes osannut olla lapsi. Pian kuitenkin muuttumisesi oli silmiinpistävää.


Tiedän, ettei muuttumisesi syynä olleet pimeän taikuus ja kummalliset rituaalit, niin kuin kuulin väitettävän. Muutenhan suurin osa ystäväpiiristämmekin olisi ulkoisesti kaltaisiasi, koska osalle meistä pimeän taikuus oli ollut kiinteä osa elämää jo lapsuudesta asti. Jos olisikin ollut kyseessä pelkästään sinun ulkoinen muuttuminen, en olisi ollut niinkään huolestunut, mutta sinun perusolemuksesi muuttui. Sinä kärsit jostain, mutta et koskaan paljastanut, mistä oli kysymys. Aloit vältellä seuraani, et antanut minun enää koskettaa sinua, inhosit kaikkea läheisyyttä, vaikka yleensä nautit kaikesta huomiosta.


Minun olisi pitänyt ymmärtää jo silloin, että meitä ei ollut koskaan tarkoitettukaan yhteen. Kohtalo oli valinnut sinulle aivan erityisen henkilön jakamaan elämän sinun kanssasi. Jokin oli kuitenkin mennyt vikaan ja sinun toinen puoliskosi syntyi liki kuusi vuosikymmentä liian myöhään. Eikä kahta puolikasta ole tarkoitettu elämään erillään toisistaan. Sinun muutoksesi oli hidasta kidutusta, joka sai sinut sekoamaan. Se ajoi sinut järjettömään maailmanvalloitusyritykseen, joka päättyi siihen, että yritit tuhota sen ainoan asian, mikä tekisi sinusta uudelleen eheän.


Sinun tekosi tuhosi sinun fyysisen kuoresi ja pakotti sinulle tarkoitetun henkilön vastustajaksesi. Minä olin paikalla, kun Dumbledore jälleen sotkeutui asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet. Näin, miten hän pakotti sinun vertaisesi samanlaiseen yksinäiseen ja ankeaan lapsuuteen, jonka sinä olit käynyt läpi. Itsekäs osa minussa nautti siitä, että kilpailijani joutuisi kärsimään ja saisi tulevaisuudessa osakseen vain sinun vihasi. Epäitsekäs osani oli hiljaa, vaikka ääneen kerroinkin mielipiteeni jästeistä, joiden luo kukistajasi jätettiin. Minulla oli rooli esitettävänäni, jotta saatoin edistää aatettamme vaivihkaa kulissien suojissa.


Kukistajasi, velhomaailman sankarin aloittaessa Tylypahkan minä seurasin sivusta, kuinka te kohtasitte toisenne erilaisissa taisteluissa lähes jokaisen lukuvuoden lopussa. Ja aina minä pelkäsin yhtä paljon sitä, että te tajuaisitte välillänne olevan siteen merkityksen. Pelkäsin, että sinä löytäisit rakkauden muualta kuin minun luotani. Albus ei koskaan epäillyt minua ja minun lojaaliuttani. Minä olin lojaali, mutta en hänelle vaan sinulle. Minun rakkauteni sinuun ei heikennyt koskaan, se ei kadonnut eikä muuttunut. Mutta kun Albus viimein kuoli, tajusin kuinka itsekkyyteni ei auttanut ketään, se ei tuonut sinua takaisin luokseni, eikä se auttanut sinua muuttamaan maailmaamme paremmaksi. Silloin tajusin, ettet koskaan pystyisi rakastamaan minua samalla tavoin kuin minä rakastan sinua.


Tein valintani, ensimmäisen epäitsekkään päätöksen elämässäni ja toimin sen mukaan. Albuksen pöytälaatikosta löytämäni ajankääntäjä kuljetti minut sinun kukistumisesi hetkeen, ja minä noukin kylmältä ovitasanteelta sinun niin kutsun kukistajasi. Yhdessä pienokaisen kanssa me matkasimme ajassa yli viisikymmentä vuotta taaksepäin. Astuin orpokotiin, jossa tiesin sinun olevan, mutta en ollut valmistautunut siihen, kuinka paljon näkemisesi viilsi sydäntäni. Olisin halunnut perua suunnitelmani sinä hetkenä, pidin kuitenkin kiinni valinnastani. Te kaksi kuuluitte toisillenne, enkä kestänyt ajatusta siitä, että joutuisit kärsimään ja tuhoutumaan tuntematta todellista rakkautta ja onnea.


Niin minä jätin Harryn sinun viereesi vanhanaikaiseen pinnasänkyyn nukkumaan. Ja saatoin kuulla oman sydämeni särkyvän, kun unessa kietouduitte toistenne ympärille ensimmäistä kertaa elämässänne täysin ehjinä ja kokonaisina. Minä vannoin silloin itselleni ja sinulle, etten koskaan antaisi katkeruudelle valtaa, sillä tiesin toimineeni oikein niin sinun, Harryn, itseni ja koko velhomaailman suhteen. Se ei kuitenkaan lievittänyt kipua, jota tunsin. Sillä muuttamassani tulevaisuudessa sinä et koskaan ollut rakastanut minua edes hetkellisesti ja epätäydellisesti. Olisin sinulle vain yksi rohkelikko muiden joukossa. Minun ainoa merkitykseni sinulle olisi se, että auttaisin teitä edistämään aatetta, joka ei enää olisi meidän vaan teidän yhteinen.


Sinun onnellisuutesi Tom, riittää minulle, se oli valintani.



Siinä se sitten oli. Olisi vallan ihanaa, jos jaksaisit jättää palautetta. Kiitos

[Ruskapoika]

Oi, miksi, miksi tätä ei ole kommentoitu jo aikaisemmin!

Minerva/Tom on ehdottomasti yksi kauneimmista parituksista Pottereista, het-parituksista, joita miekin siedän sen enempää ajattelematta. Erityisesti tälläisellä matalalla ikärajalla. Varsinkin, kun tietää, että sen saa perustettua todella vahvasti canoniin, ellei siellä jopa ollut jotain vihjettä moiseen. Nyt ei tule itselle yhtään mieleen, mutta se tosin voi johtua kellon ajasta. Kuitenkin se tapa millä pari kuvattiin tässä! Kaunis kuvailu alun menemisestä hyvin, kuvitelmista, että kaikki voisi oikeasti päättyä hyvin ja sitten se pieni mutka, joka kasvaa liian suureksi. Minervan tunteet kun paljastuvat niin hyvin rivien välistä. Ne ovat aitoja, ne ovat vahvoja; ja silti ne eivät saa, kuin rikkonaista vastakaikua. Ja sitäkin vain hetken aikaa. Samalla kun Minervan tunteet ja ajatukset olivat ristiriitaisiakin, lopussa ne muuttuivat täysin selkeiksi. Jollain tasolla selkeiksi, kun siellä säilyi se omanlaisensa ristiriitaisuus, päästäen kuitenkin lukijan ajatukset täysin luonteviksi. Itsellä tunteetkin menivät Minervan tunteiden kanssa solmuun, mistä tietysti saan syyttää vain itseäni. Mitäs eläydyn niin paljon tekstiin mukaan. Mutta siun tapa tuoda tunteet esille tekstillä on uskomatonta. Ne tempaa vaan mukaansa ja välillä ehkä jättävät lukijan hieman kysymysmerkille, että mitä juuri pääsi tapahtumaan. Selitän sekavasti, enkä oo enää varma pysynkö itekään kärryillä, mutta toivottavasti sie saat tosta jotain irti.

Kuitenkin takaisin asiaan parituksista! Siellä oli vielä lisänä tuo kutkuttava sivuparitus. Harry paritettuna Tomille on kaunista, ja jollain ihastuttavalla asteella hieman väärin, koska heidän kuitenkin kuuluisi olla viholliset vanhemmiten. Kuitenkin pidän Harrysta juuri silloin, kun hänet on paritettu Tomille. Se tapa, jolla molemmat pojat ovat rikki, jotenkin kokoaa molempien olemukset niin hyviin kasaan, että siinä vaiheessa se tuntuu ainoastaan oikealta. Kuten tässä kohtaa ilmaisit:

unessa kietouduitte toistenne ympärille ensimmäistä kertaa elämässänne täysin ehjinä ja kokonaisina.

Ilmaisit asian paremmin, kuin sen osaisin itse muodostaa ajatukseksi.

Taisinkin jo hieman hehkuttaa tuota kirjoitustyyliäsi, mutta pakko vielä hieman. Koska minusta se on omalla tavallaan mieleenpainuvan erikoista. Se on helpposelkoista, jos oot sen niin halunnu. Sieltä löytyy myös sellaisia kohtia, jotka on hieman vaikeita ymmärtää ensimmäisellä lukukerralla, mutta toisella lukukerralla omasta mielestäni sieltä aukee montakin solmukohtaa ja samalla jää ajattelemaan koko tekstiä. Juonta ja vain hahmojen tunteita. Se on jotain mitä arvosta kirjoittajien taidoissa: jos saa lukijan ajatukset mukaan, oikeasti ajattelemaan sitä mitä lukee. Koska silloin teksti ei ainoastaan solju silmissä, vaan se itse tarina ja juoni jäävät mieleen paremmin. Silloin kirjoittaja antaa itsestään hyvin paljon irti ja oikeasti tekee tekstistä mielenkiintoista luettavaa lukijalle. Se on ehkä painavin syy, miksi lukeudut lempikirjoittajiini, jota olen hävettävän vähän kommentoinut.

Otsikko ei ehkä ole se parhain, vaikka kuvaa näin jälkeenpäin ajateltuna todella hyvin ficciä. Silti ehkä se on jotenkin liian pelkistetty tähän. Ei sillä tavalla pelkistetty, että tämä kaipaisi muka jotain hienoa korulausetta nimeksi, mutta jotain hieman vaikeampi selkoista. Jotain sellaista, joka ei ehkä antaisi noin suoraa selontekoa ficin sisällöstä (tosin, tuokin antaa vain päällisin puolin. eihän lukija nimestä voi päätellä mitä kaikkea hienoa olet tähän piilottanut!). Kuitenkin, pakko heittäytyä hieman ristiriitaiseksi, koska vaikka samaan aikaan kaipaan sille hieman jotain lisää, pidän siitä.

Te kaksi kuuluitte toisillenne, enkä kestänyt ajatusta siitä, että joutuisit kärsimään ja tuhoutumaan tuntematta todellista rakkautta ja onnea.

Oli ihan pakko lainata tämä kohta tuolta vielä, koska tässä on niin paljon tunnetta ladattuna mukaan. Minervan padottu rakkaus Tomia kohtaan paistaa lävitse, ja silti hän tekee epäitsekkäästi ja antaa Tomille mahdollisuuden olla rakastettu, tulla rakastetuksi ja ehkä jopa antaa mahdollisuuden taikamaailman puhdistuksessa. Itse näkisin kaikelle sitten sellaisen lopun loppujen lopuksi, kun Harry ja Tom pääsevät Tylypahkaan ja saavat aatteensa esille.

Tämä ansaitsee ehdottomasti monen monta kommenttia, joten toivottavasti nuo finiläiset ymmärtävät alkaa kommentoimaan.
Minä kiitän tästä ihanasta iltapalasta ja nyt kähden oikeasti nukkumaan (piti mennä jo yhden aikaan :'D).

[jossujb]

Olipa tosiaan tavallisiin lukemisiini verrattuna erikoista, vaikka toki olen Minerva/Tomia jo ennättänyt aikaisemminkin lukea. Paritus itsessään on mielestäni mainio, en ole vielä ennen tätä vain onnistunut lukemaan ficciä joka olisi minua sytyttänyt. Voisin kuitenkin sanoa että no niin, nyt löytyi se oikea sävy! Yleensä tuppaa ärsyttämään joko Tomin persoonallisuuden hilaaminen "hyvenpään" suuntaan tai sitten Minervan epämäärääräinen kuvailu, mutta nyt minusta molemmat oli jotenkin vahvasti omanlaisiaan. Ehkä itse en olisi kirjoittanut Minervasta noin pimeänpuolellekin viehtynyttä, mutta sinun käsissäsi se toimii erittäin hyvin.

Kerronnasta sanon vain sen, että se tuntui aidolta. Ei liian angstiselta, toisaalta ei liian värittömältä, sillä tavalla sopivan raskaalta. Ei liikaa dramatiikkaa, koska tapahtumat itsessään ovat dramaattisia, Tomin persoonallisuuden muutos, pettymys, sotaa ja vihaa ja Harryn ja Tomin välinen suhde, jos siinä olisi liikaa kuorruttanut kerronnallakin niin siitä olisi helposti tullut ehkä överi. Jotenkin sellainen pikkuinen tatsi arkirealialismia pitää jalat maassa.

Ajankääntäjiä kyllä näkee ficeissä tämän tästä, harvemmin mitenkään erityisen mielenkiintoisesti. Nyt jäi ihan kutkuttamaan että mitä siellä orpokodissa AU todellisuudessa tapahtuu^^ Melkein tekisi mieli tietää koko tulevaisuus uudesta näkökulmasta käsin.

Ja saatoin kuulla oman sydämeni särkyvän, kun unessa kietouduitte toistenne ympärille ensimmäistä kertaa elämässänne täysin ehjinä ja kokonaisina.

Jotenkin jäi tämä mieleen, enkä edes väittäisi tätä edes erityisen kauniiksi kun samaistun Minervaan ja hänen tunteisiinsa enemmän. Jotenkin kivulias olo. Nimenomaan, kivulias fiilis tästä päällepäin jää.

Kiitän, oli oikein suuri ilo lukea jotain tavoistani poikkeavaa, en varmasti tätä muuten olisi hoksannut ellen kommenttikampanjan kautta^^