// Alaotsikko: K-11, one-shot
Nimi: Ei niin kylmäverinen murhaaja
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Hieman väkivaltaa, tappo, vähän kiroilua
Yhteenveto: Monesti ajatellaan, että salamurhaajat ovat tunteettomia tappajia. Poikkeustapauksiakin tosin löytyy. Zinyowr on siitä hyvä esimerkki.
A/N: Osallistuu
Thugs 4 life-haasteeseen.
Tämä on niin loistava esimerkki siitä, miksei kannata vaihtaa jo pidempään mielessä hautunutta ideaa toiseen viime hetkellä ja vieläpä väsyneenä. Siksi en olekaan niin tyytyväinen tähän tekeleeseen. (Enkä ole varma tiedänkö itsekään, mistä tässä oikein on kyse tai jotain...) Enkä tiedä, miten tarinan nimi liittyy tähän, muttah... Menkööt.
Hahmot tässä ovat peräisin siskoni ja minun sarjakuvasta (Hell Hound). Molemmat ovat kyllä minun kehittelemiäni. En ole aivan varma, sainko kaksikosta tarpeeksi selkeitä ilman heidän koko tarinansa selittelyä... Ja jätin Pryxojin täysin huomiotta. (Luralfin ns. "ase", josta tässä mainitaan. Vaikkei Pryxoj ase olekaan, vaan ihan elävä olento.)
Hitsit kun aivot jumittaa. En tajua, mitä kirjoitan tähän. Bleh.
Ei niin kylmäverinen murhaajaTaas yksi aivan harakoille mennyt ilta. Luralf huokaili samalla kun löntysteli kauemmaksi pienestä kylänpahaisesta, aloittaen pitkän kotimatkansa tyhjän vatsansa kurinan säestämänä. Hän ei ollut onnistunut saamaan käsiinsä niin mitään syötävää. Ei päivän tuoreita roskakasoja penkomalla, eikä näpistelyllä. Kenties joku vähemmän nirso olisi roskien seasta saattanut löytääkin jotain, mutta Luralf ei ollut vielä useiden vuosien kulkurin elämänsä jälkeenkään oppinut, että mikäli mieli hengissä säilyä, ei kannattaisi olla kovin valikoiva ruoan suhteen. Ei hänellä varsinaisesti kotiakaan ollut, tottahan se. Naapurikylän liepeiltä löytyvä pikkuinen onkalo oli kuitenkin tarpeeksi mukava paikka hänen mielestään että sitä voisi edes väliaikaiseksi kodiksi kutsua. Nuorukaisella oli käynyt mieletön tuuri, kun hän oli paikan löytänyt ennen ketään muuta. Se oli suojaisa ja hyvä piilopaikka. Varsin täydellinen koti hänenlaiselleen vorolle, siis.
Aiemmin niin lannistuneen oloinen Luralf valpastui yhtäkkiä. Hän kuuli lähettyviltä epämääräisen urahduksen, vähän kuin sian röhkinnän ja karhun karjaisun sekoituksen. Yllättäen hämärällä metsätiellä kulkeminen ei tuntunutkaan enää niin huolettomalta. Luralf hidasti vauhtiaan yrittäen hiipiä mahdollisimman äänettömästi eteenpäin. Hän vilkuili samalla hermostuneesti sinne tänne, yrittäen pitää alati kasvavan pelkonsa kurissa. Sitten hän huomasi sen. Muutamien askeleiden päässä, tien reunassa istuskeli itseään rapsuttamassa suunnilleen suden kokoinen, outo musta olento. Takkuinen turkki peitti sen hirvittävän laihaa kehoa ja jopa sen neljä pitkähköä jalkaa olivat niin luisevan näköiset, että ei sitä voinut kuin ihmetellä, eikö tuollainen otus menisi kumoon hentoisimmastakin tuulahduksesta. Jalkoihin verrattuna olennon pitkin kynsin varustetut käpälät näyttivät aivan liian suurilta. Luralf olisi hämmästellyt mielessään, jaksoiko noin luikku otus edes nostaa niitä, ellei olento olisi ollut paraikaa raapimassa korvaansa toisella takakäpälällään. Ihan yhtäkkiä otus lopetti härän korviensa ruoputtamisen ja katsahti Luralfin suuntaan. Se nousi seisomaan ja samalla nuorukainen onnistui pistää merkille jonkin asteiseksi helpotuksekseen, että olennolla oli töpöhäntä, eikä mitään käärmettä niin kuin hän oli jo ehtinyt luulla. Olento tuijotti häntä herkeämättä kapeilla, keltaisilla silmillään. Eikä Luralf voinut kuin tuijottaa takaisin. Hetkisen olento vaikutti haistelevan ilmaa rumalla ruttuisella kuonollaan, joka oli kuin lepakolla. Sitten se aukaisi suunsa paljastaen naskalihampaansa ja livautti esille pitkän, sinisen kielen. Nuorukainen seisoi hievahtamatta paikoillaan. Hän oli aika varma siitä, että tuo otus aikoi hyökätä. Mitä hänen pitäisi tehdä? Pääsisikö hän sitä juoksemalla pakoon? Vai… kerkiäisikö hän turvautumaan siihen ainoaan keinoon, jolla hän pystyi puolustamaan itseään?
Hän teki päätöksensä kun olento päästi samanlaisen urahduksen kuin aiemmin. Nuorukainen käännähti ja yritti pistää juoksuksi, mutta onnistui vain kömpelyyttään kompastumaan omiin jalkoihinsa. Hädissään hän katsahti olennon suuntaan, iskien sormensa kiinni oikean silmänsä peittävän silmälapun reunoihin. Musta otus hypähti häntä kohti. Silmänräpäyksen ajan Luralf luuli jo, että se raatelisi hänet kappaleiksi, sillä hän ei millään ehtisi kiskomaan esiin asettaan. Tilanne sai kuitenkin uuden käänteen. Nuorukainen ehti nähdä vain harmaiden suomujen välähdyksen ja seuraavaksi olento jo singahti taaksepäin, ulisten kuin haavoittunut susi. Vasta kun olento makasi maassa kuolleena – miekan terän seivästettyä sen pään – Luralf tiedosti pelastajansa. Tämä oli vain vähän ihmistä korkeampi saalistajahirmulisko. Hänellä oli harmaat suomut muuten, mutta vatsa oli valkoinen ja selkä raidoitettu mustilla, valkoreunaisilla juovilla. Päätä koristi valkoinen töyhtö, kuonoa täplittivät tummanharmaat kyhmyt ja oransseissa silmissä näkyi hivenen kiukkuinen katse, kuten tavallista. Zinyowr. Hirmulisko oli pelastanut hänet juuri, sitä ei käynyt kieltäminen, mutta Luralf ei silti ollut kovin iloinen tästä kohtaamisesta. ”Tuppaat tulemaan aina tielleni”, Zinyowr totesi äristen. Oli vaikea sanoa, kuulostiko hän tuollaiselta vain kiukkuisena – mitä hän oli ollut joka kerta kun Luralf oli hänet kohdannut – vai ärähtelikö hän aina. Nuorukainen ei sanonut mitään. Hän kömpi hissuksiin pystyyn. Samaan aikaan hirmulisko kiskaisi olennon pään maahan naulinneen miekkansa terän irti, joskin vain survaistakseen sen otuksen kylkeen.
Luralf katseli inhoten sivusta, kuinka kirkas veri pulppusi kummallisen olennon päästä ja kyljestä. Hän ei varsinaisesti pelännyt verta, mutta ei hän sen näkemisestä nauttinutkaan. Kuinka Zinyowr kykeni tekemään tällaista päivästä toiseen, sitä hän ei ymmärtänyt. Hirmulisko oli kyyristynyt mietteliäs ilme kasvoillaan tutkimaan tuoretta raatoa. Ihan vain ohimennen Luralf kysäisi: ”Mikä se oikein on?”
”Sen minäkin haluaisin tietää. Ei ole täkäläisiä otuksia”, Zinyowr vastasi. Hän kiskaisi miekkansa irti ruumiista ja kohotti sen uuteen iskuun. Tällä kertaa terä katkaisi otuksen kaulan ja Zinyowr tarrasi pitkäkyntisellä käpälällään otuksen niskasta, nostaen pään ilmaan. Näky kuvotti Luralfia sen verran, että hänen oli aivan pakko kääntää katseensa muualle. Sitten hän kuuli hirmuliskon puhuvan: ”Kuten sanoin, tuppaat tulemaan aina tielleni.”
”Ai niinkö? Ehkä sinä tulet aina minun tielleni”, nuorukainen töksäytti takaisin. Se oli virhe. Yhdessä hujauksessa Zinyowr oli noussut taas jaloilleen, heivannut mystisen otuksen irronneen pään viereiseen pöheikköön, harpannut nuorukaisen vierelle, mäjäyttänyt tämän hännällään kumoon, sitten iskenyt salamurhaajan kapean miekkansa yhä verisen terän aivan Luralfin kaulan viereen sekä painanut toisen jalkansa nuorukaisen rintakehän päälle sirppimäinen kynsi uhkaavasti koholla. Luralf tuijotti säikähtäneenä ainoalla näkyvällä silmällään suoraan hirmuliskon vihaa leiskuviin silmiin. ”Älähän ala nokkavaksi, kakara”, Zinyowr murisi. ”Jos sinä helkkarin älykääpiö et tajunnut, minä juuri pelastin sinut tuon kumman perkeleen kynsistä. Vai haluatko päätyä sittenkin siihen tilaan, mihin se olisi sinut saattanut jos minä olisin vain pysynyt hiljaa sivussa?”
”E-en”, Luralf takelteli.
”No, eikö sitten pieni kiitollisuuden osoittaminen olisi paikallaan?” hirmulisko tuhahti.
”Ömm… Kiitos.”
”Pah. Kelvatkoon.”
Zinyowrin lopetettua nuorukaisen rusentamisen Luralf ampaisi heti pystyyn, pudistellen roskia likaisista vaatteistaan. Mokoma liskonhönkä… Aina se lurjus onnistui säikäyttämään hänet. Hän oli pariin kertaan aiemminkin saanut kuulla toisen tappouhkauksia, mutta kertaakaan Zinyowr ei ollut tehnyt häneen naarmun naarmua. Pari mustelmaa kyllä – kuten juuri äsken – muttei sen pahempaa. Nuorukaisesta tuntui, että vaikka toinen kuinka ärtyneeltä aina vaikuttikin sekä kirosi ja pelotteli paljon, tämä oli silti salamurhaajaksi melkoisen pehmo. Kenties Zinyowr tiesi sen ja yritti peittää sitä juuri tuolla nyreällä käytöksellään. Hirmuliskot kuitenkin olivat luonnostaan pelottavaa kansaa ja ehkä salamurhaajan uhkaava käytös yleensä huijasikin muita, mutta Luralf ei mennyt halpaan. Ei kaiken sen jälkeen, mitä hän oli lyhyen elämänsä aikana kokenut.
”Mitä sinä muuten täällä korvessa teet?” Luralf kysäisi muina miehinä lieventääkseen kireää tunnelmaa, vaikka aavistikin jo, miten toinen vastaisi.
”Keikka meneillään”, Zinyowr sanoi puhdistaessaan verta miekastaan.
”Aika suora vastaus”, nuorukainen totesi.
”Mitä sitä suotta peittelemään, arvasit sen kuitenkin”, salamurhaaja vastasi. Niinhän hän olikin. Luralfin melkein teki mieli tokaista, että eikö toisen tappokiintiö ollut tullut jo täyteen yhden illan osalta, mutta katsoi parhaaksi pitää suunsa kiinni. Ei tainnut olla kovin hyvä idea koetella toisen hermoja. Nuorukainen hämmästeli hiukan mielessään sitä, kuinka tyynesti suhtautui tilanteeseen, vaikka tiesikin hänen edessään seisovan henkilön olevan aikeissa murhata jonkun. Tosin, mitäpä hän voisi tehdä estääkseen sen? Zinyowr oli häntä paljon taitavampi ja vahvempi – luonnollisesti, sillä eipä yleensäkään ihmisillä ollut juuri mahdollisuuksia hirmuliskoja vastaan mikäli rähinä puhkeaisi. Hän ei ehtisi edes saamaan asettaan esille kun toinen olisi jo tappanut hänet. Sitä paitsi, niin kuin ikivanha laki sanoi, ei ole kuolevaisten asia rangaista suurimpia syntisiä. Ehkei Zinyowr vielä ollut sellainen – kaiketi hän oli liian kiltti vielä, mistä muun muassa hänen apuun syöksymisensä kieli – mutta joskus tulevaisuudessa sitten. Oli hyvinkin mahdollista, että vielä joku päivä Helvetinhurtta päättäisi Zinyowrin murhakeikat lopullisesti.
Tosin, mikäli murhausosuutta ei laskettu mukaan, sama koski myös Luralfia.
