Nimi: Kynttilöiden pehmentämiä varjoja
Kirjoittaja: Ruskapoika
Beta: noups, mutta works oli avuks
Paritus: Sirius/Ron
Ikäraja: K11
Genre: Romance, hitunen angstia, pieni fluff
Haaste(et): Romance25
Vastuuvapaus: En valitettavasti omista ketään hahmoista, vaan he kaikki kuuluu muun Potterversumin kanssa jumalaiselle ihmiselle nimeltä J.K. Rowling. Minä ainoastaan leikin ja omistan juonen.
A/N: Tänää löysin yölllä tiedostoja selailessa vanhan alotuksen Sirius/Roniin ja sanotaanko, että se oli aika kökkö, mutta tässä tuli nyt kirjootettua tää uusiks. Ja täytyy sanoa, että pidän tästä, vaikka hahmot tais hyppiä aika OoC:n puolelle. Kertokaa toki, jos ne ihan hirmusesti siellä heittää. Kaikenlaista kommenttia arvostetaan. Toivottavasti pirätte
Kynttilöiden pehmentämiä varjoja
Kalmahanaukion kellari oli Siriukselle painajainen. Yleinen kiusa, jonka takia hän kysyi usein Ronilta voisivatko he vain myydä Mustien sukukartanon pois ja muuttaa, vaikka jästialueelle. Joskus Ron jättää vastaamatta. Tietää, ettei toinen osaisi luopua talosta, vaikka sitä kuinka haluaisi. Hän suutelee ohuita huulia, tietää Siriuksen katseen täyttyvän tuskasta talon muistojen alkaessa painaa liikaa harteilla. Hymyillen hän kuiskaa toisen korvaan, ettei ollut mitään pelättävää enää. Ei, vaikka talo kuinka olisi ahdistava paikka, he voisivat tehdä siitä erilaisen muistoiltaan, tunnelmaltaan.
Illalla Ron on sytyttänyt joka puolelle kynttilöitä ja hymyilee, kun Sirius mököttää katsellen tanssivia liekkejä (uskaltaako sittenkään antaa muistojen muuttua?).
Niin suloinen, eikä Ron muista milloin ne kaikki lämpimät tunteet muuttuivat palavaksi rakkaudeksi. Heidän kummankin selviäminen sodasta oli ja on edelleen ihme – tai ainakin tavallaan. He olivat olleet kummatkin todella alkupäässä tiedätte-kai-kenen tappolistaa. Sirius varsinkin. Silti elossa, eikä Ron voi olla kiittämättä siitä joka ikinen ilta maailmaa.
Kynttilöiden pehmittäessä talon varjoja Ron hiipii toisen luokse, suutelee niskaa ja toivoo, ettei koskaan täytyisi päästää irti. Saisi vain olla ja unohtaa muun maailman, silti hän tietää, että sunnuntaina olisi pakko mennä Kotikoloon päivälliselle. Siriuksen ohuilla huulilla hymyntapainen ja Ron tietää onnistuneensa piristämään toista. Vanhemman katseissa joskus liikaakin varjoja (
voisi olla hänen isänsä, mutta sillä ei väliä – Ron on jo aikuinen, tietää mitä tekee, tietää kenelle antautuu suudeltavaksi).
Myöhemmin Sirius puhaltelee Ronin niskaan viileää hengitystä huoneenlämmössä ja piirtää musteella viivoja iholle. Nuoremman katse paheksuva, mutta hymy kavaltaa. Huoneen seinissä edelleen varjoja (jotkin niistä edelleen pahaenteisiä; aiheuttavat kylmiä väreitä pitkin selkäpiitä), mutta toisilleen suomat katseet saavat ajatukset pois niistä. Hiljalleen tappavat pahan ja saavat elämän toimimaan.
Ehkä se toimisi muutenkin, mutta näin on hyvä, parempi, paras.
Joskus riidat halkovat Mustein sukukartanossa ilmaa (ne kuuluvat elämään!). Kummatkin itkevät lopulta omassa rauhassaan, ei ei ei ei, ei sen näin pitänyt mennä. Ja Siriuksen korvissa soi jo edesmenneen isän julmat sanat:
“mies joka itkee, ei ole mies – sietäisit kuolla moisen häpeän tuottamisesta suvulle”. Vanhat opit pureutuvat liian syvälle ja seuraavana aamuna he leikkivät, ettei mitään tapahtunut. Kummatkin liian ylpeitä pyytämään sanoilla anteeksi (ovathan he puhdasverisiä), kosketuksissa kuitenkin katumusta. Huulilta lipuvissa sanoissa rakkautta, hyväksyntää, pyyntö: älä koskaan lähde viereltä.
Ja he pysyvät siinä, rakastavat toisiaan, vaikka ovat jollain tasolla erilaisia. Siriukseen tarttunut surumielisyys Azkabanissa. Ronin huulille rempseä hymy vähintään kerran joka päivä. Puheessa huoleton sävy, ei enää pelättävää sodan loputtua monta vuotta sitten (silti ehkä se jäänyt asumaan takaraivoon).
“Rakastan sinua.”Kuka sanoi, etteikö ristiriidat täydentäisi toisiaan täydellisellä tavalla?