Kirjoittaja Aihe: Jonkin sortin vaihto-oppilas, K11  (Luettu 3346 kertaa)

Siisukka

  • ***
  • Viestejä: 41
  • I just want to be unbreakable
Jonkin sortin vaihto-oppilas, K11
« : 01.01.2011 21:01:46 »
// Alaotsikko: K-11, slash, drama

Nimi: Jonkin sortin vaihto-oppilas
Kirjoittaja: Siisukka
Genre:  shlash, drama (ja fluff, angst)
Paritus: Santtu/Roni
Ikäraja:  K-11 ja varmuuden vuoksi yläkanttiin arvioituna, voi vihjaista jos on naurettavan korkeaksi pistetty
A/N: Klassinen, kliseinen ja hyvin tavallinen, mutta itse tykkään.


Jonkin sortin vaihto-oppilas


 – Älä vittu viitti.

Mä tuijotin Ronin ilmeettömiä kasvoja ja tunsin itseni satutetuksi, kauhu velloi vatsassa ja kuitenkin mua vähän suututti. Roni oli aina ollut tollanen vaikea, sillä ei näennäisesti ollut omaa tahtoa mutta oikeasti se vain katosi itseensä, eikä siitä saanut mitään tolkkua jos se ei sitä halunnut. Mä jos kuka sen olin saanut huomata. Sen perhe ei tunnetusti ollut ollenkaan perillä esikoisestaan, niiden mielestä Roni oli vieläkin äidin ja isin pieni poika. Mä sentään olin tiennyt asioiden todellisen tolan jo kolme  vuotta.

Kolme hemmetin vuotta, ja nyt se kuitenkin tuli laukomaan tollasta päin näköä.

Potkaisin jaloissa pyörivän ison kiven pimeyteen, en voinut katsoa Roniin. En olisi tunnustanut edes sille, että mua itketti. Eikö se todellakaan välittänyt musta edes sen vertaa, että olis pistänyt hanttiin, jätkä oli muuttamassa ulkomaille ihan tosta vaan. Pitäiskö mun olla iloinen, kun se tuli ylipäätään ilmottamaan asiasta?

Tunsin Ronin käden olkapäälläni, se varmaan luuli, että yhen halin jälkeen kaikki olis okei, voitaisiin olla nää jäljellä olevat päivät niin kuin ei mitään ja sitten se voisi vain nousta koneeseen ja jättää mut tänne. Mä riuhtaisin itseni irti sen otteesta. Miksei se ollut voinut päästää tota herkempää, fyysisempää puoltaan useemmin valloilleen silloin, kun siihen oli vielä mahdollisuus?

– Santtu hei, mikä sulle tuli, vittu mikä sua jätkä vaivaa?

Ronin ääni kuulosti tuskastuneelta. Eihän sillä ollut ongelmia, se oli menossa jenkkeihin johonkin makeeseen mestaan, mähän se jäin rannalle ruikuttamaan. En vieläkään suostunut katsomaan tohon pitkään, siilipäiseen ja mulle niin helvetin tärkeeseen poikaan. Kun se sitten yritti toistamiseen lähestyä mua, mä huitaisin sitä kasvoihin ja se iski mua palleaan, ainakin yritti, eikö se muka ollut oppinut, että mä tappelin sitä paremmin. Kamppasin sen maahan, sillä kertaa se oli valmiina ja veti mut mukaansa. Me pyörittiin maassa toisiamme piesten, en voinut lopettaa, sille jäisi musta ainakin jokin muisto.

Jossain vaiheessa mun viha viimein loppui ja se pääsi niskan päälle. Sen silmäkulma oli auki ja huppari revennyt, eikä se liikkunut mitenkään vaivattoman näköisesti, mä huomioin, kun se veti mut istumaan vanhan varastorakennuksen seinää vasten ja kyykistyi mun eteen. Omaa kuntoani en halunnut edes arvioida.

– Voit sä nyt kuunnella, Roni kysyi multa tiukasti silmiin tapittaen. Nyökkäsin pienesti.

– Mä olen Amerikassa puoli vuotta, en lopun ikääni kuten sä näytät kuvittelevan. Mulle tulee ihan vitun ikävä sua ja varmaan lasken päiviä, ei, tunteja, takastuloon jo koneessa matkalla sinne, mut mä en voi jättää menemättä. Tollanen matka maksaa ihan helvetisti, ja sä tiedät että mä säästin siihen jo ennen kuin tapasin sut. Sen jälkeen oon tosin usein miettinyt perumista, en tajuu kuinka kumpikaan meistä kestää niin kaukana toisistamme...

Ronin ääni murtui lopussa. Se lysähti mun viereen, ummisti silmänsä ja nojasi päätään seinään. Mä otin varovasti sen kädestä kiinni. Totta kai se lähtisi.

– Tietenkin sä lähdet sinne, sanoin vähemmän urhealla äänellä kuin olin suunnitellut. Rintaa kivisti ikävästi, tai ikävästä oikeammin sanottuna. Roni raotti vaaleita ripsiään, varastoalueen nihkeä valaistus sai ne näyttämään paljon normaalia pitemmiltä. Se yritti vetää suutaan pieneen hymyyn siinä surkeasti onnistuen, silmistä kalastin kaipauksen ja innostuksen taiston.

– Tiesin, että sä kestät sen kuin mies, se laukaisi kuin parhaimman vitsin.

Taisteluvammoistaan huolimatta jätkä liikkui yhä nopeasti. Ennen kuin huomasinkaan sen huulet painuivat omilleni kiitollisina, tuskaisina, välittävinä. Puristin meidän yhteenliitettyjä käsiä enkä epäröinyt vastata samalla mitalla.

Jollainhan meidän oli pärjättävä seuraavat kuusi kuukautta.

« Viimeksi muokattu: 15.06.2011 13:55:26 kirjoittanut Pyhimys »
Spread your wings and just fly free
-The Giant Leap

mot

  • ***
  • Viestejä: 147
Vs: Jonkin sortin vaihto-oppilas
« Vastaus #1 : 02.01.2011 18:56:53 »
Kiitos, ihan sujuvaa luettavaa, ja kyllä se eron kipeyskin siitä hyvin välittyi.
Eikä yhtään haittaa, että itse tykkää, silloinhan on oivat edellytykset muidenkin tykätä, jopa minunkin.
Jatkoa?

Siisukka

  • ***
  • Viestejä: 41
  • I just want to be unbreakable
Vs: Jonkin sortin vaihto-oppilas
« Vastaus #2 : 02.01.2011 19:30:13 »
Kiitos kommentistasi, mot. Ainahan se on hyvä, että pitää omasta tekstistään, kunhan ei ole sokea sille. Enpä tainnut tietoihin mainita, mutta tuleepahan nyt esille: tämä on siis one-shot, eli jatkoa ei ole tiedossa. : )
Spread your wings and just fly free
-The Giant Leap

MissWeasley

  • Rohkelikko
  • ***
  • Viestejä: 483
  • Too cute to be straight.
Vs: Jonkin sortin vaihto-oppilas
« Vastaus #3 : 11.01.2011 21:00:25 »
Täähän oli söpö pieni tarina :) Tosta hienosti välitty toi kuinka ne oikeesti jää kaipaan toisiaan. Oon varmaan vähän herkällä päällä nyt kun aloin melkein itkeen ;D
Mut joo niinkuin sanottu, tää oli hyvin kirjoitettu. Pidin :)
Every time a child says
'I don't believe in fairies'
there's a little fairy somewhere
that falls down dead.

Siisukka

  • ***
  • Viestejä: 41
  • I just want to be unbreakable
Vs: Jonkin sortin vaihto-oppilas
« Vastaus #4 : 29.01.2011 16:06:47 »
MissWeasley, puhkesit melkein kyyneliin? Taisit todella olla herkällä päällä. (Vaikka olisihan sitä houkuttelevaa ajatella, että noin lyhyt teksti voi vaikuttaa niin syvästi.) Hyvä jos poikien tunteet ja kohtauksen tunnelmat välittyivät, siihenhän tässä pyrittiin. Kiitos kaunis kommentistasi.
Spread your wings and just fly free
-The Giant Leap