Nimi: Kuoleman haju kielellään
Kirjoittaja: pihlajanmarja
Ikäraja: sallittu
Paritus: Sirius/Remus
Tyylilaji: romance, angst
Summary: Hän näkee räjähdyksen, hän näkee viattomien ihmisten järkyttyneet ilmeet, ennen kuin tuo haju leviää ilmaan.
A/N: Osallistuu FF10:een sanalla nro 8. Maku. Kommentoida saa.
Kuoleman haju on niin vahva, että vielä vuosienkin jälkeen se tunkeutuu hänen kielellensä pistävänä makuna. Se seuraa hänen uniaan, se leijuu hänen ympärillään kun hän herää. Hän voi unohtaa kaiken muun, mutta tuo muisto palaa aina hänen mieleensä kuin lukuisat puukoniskut, joista yksikään ei ole tarpeeksi vahva tappamaan. Hän näkee räjähdyksen, hän näkee viattomien ihmisten järkyttyneet ilmeet, ennen kuin tuo haju leviää ilmaan. Hän kuulee oman naurunsa täysin irtonaisena korvissaan. Se poukkoilee vasten seiniä, se on hämmästynyttä, katkeraa, se tietää, ettei tilanteesta voi paeta. Eikä hän voinutkaan.
On hämmästyttävää, kuinka paljon voi unohtaa kahdessatoista vuodessa. Kun hän ensimmäisen kerran näkee kummipoikansa paon jälkeen, hänen koiransydämensä hakkaa vasten rintaa ja hän on vähällä uikahtaa ilosta. Hetken hän sekoittaa tuon pojan erääseen toiseen poikaan, poikaan, jonka hän joskus tunsi. Hänen paras ystävänsä. Mutta sitten hetki menee ohi ja häntä painuu maahan. Tuolla pojalla on omat ystävänsä, tuo poika ei tunne häntä. Tuo poika luulee, että hän on murhaaja, vankikarkuri, petturi. Petturi maistuu hänen suussaan samalta kuin kuoleman haju. Kaikki pitivät häntä petturina. Kukaan ei luottanut häneen tarpeeksi, ja kellanruskeiden silmien ahdistunut ja loukattu katse seuraa häntä samalla tavalla kuin silmälasipäisen miehen ruumis keskellä raunioita, samalla tavalla, kuin rotan voitonriemuinen katse. Hän ei muista mitään hyvää.
Kun hän lähestyy linnan tiloja, hyvät muistot alkavat palautua. Mutta ne ovat hämääviä, ne saavat hänet ajattelemaan, että aikaa ei ole kulunut, että kaikki on niin kuin ennenkin. Mieluummin hän olisi muistamatta, mieluummin hän pitäisi kiinni kuoleman mausta ja kehoa repivästä vihasta, kuin päästäisi vanhat hyvät ajat liian lähelle itseään. Hän haluaa pitää mielessään tehtävän, jonka takia hän lähti vankilasta. Hän haluaa tappaa, hän haluaa kuulla rotan vikisevän. Hän haluaa päästää tuoreen kuoleman hajun sieraimiinsa, hän haluaa tuntea tehneensä oikeutta. Jokin nalkuttaa hänen sisällään, että se olisi väärin, mutta hän ei halua kuunnella.
Remus. Remus ja hänen halauksensa saa hänet vapisemaan. He ovat antaneet toisilleen anteeksi, heti kun heidän katseensa kohtasivat, he tiesivät, ettei sanoja tarvittu. Kolme lasta tuijottaa heitä huoneen nurkasta, heidän kasvoillaan on epäuskoa ja inhoa. Rotta on punahiuksisen pojan tiukassa puserruksessa. Tuttu maku valtaa miehen mielen, kun rotta näyttäytyy. He nostavat sauvansa yhtä aikaa, mutta sitten Harry juoksee heidän eteensä. Ehkä poika onkin perinyt jotakin isältään.
Kotitalo sulkee hänet myöhemmin sisäänsä aivan kuin aikaa ei olisikaan kulunut, aivan kuin hän olisi vieläkin se sama kapinallinen teinipoika. Tällä kertaa hän ei vaan voi paeta, ja kun hän näkee peilikuvansa, hän tietää, että aikaa on tosiaankin kulunut. Mikään ei ole muuttunut, mutta samalla kaikki on toisin.
Vähän aikaa vanhat ystävykset kiertelevät toisiaan hieman epäluuloisina, miettien, onko mitään siitä entisestä jäljellä, ovatko katkeruus ja epäilys ja ikä vieneet kaiken sen, mitä heillä joskus oli. Eräänä synkeänä päivänä kun ulkona sataa räntää eikä oikukas teepannu suostu keittämään vettä, hän vain tekee sen. Astuu askeleen lähemmäksi ja suutelee ihmissutta. Kerrankin kuolema häviää hänen suustaan, ja hän tuntee elävänsä. Silti rauhattomuus kuohuu hänen sisällään.
Oikeastaan rauha täyttää hänet vasta, kun hän kaatuu verhon läpi. Ehkä tämä oli oikea tapa hänelle, ehkä oli määrätty, että Sirius Musta menee näin.
