Nimi: Auringonhaalentamia, kultaamia
Kirjoittaja: Nide
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Fluff(?)
Paritus: Remus/Sirius
Vastuuvapaus: En omista, kunnia hahmoista kuuluu Rowlingille.
A/N: Tämä on... sekava (yllätys vain). Kirjoitettu melkein täysin tajunnanvirralla - yksi sana muokattu - ja on pienoista blokinpoistoa. Sain vihdoin aikaan Potteria, kerrankin edes yksi vuorosana. Mä voin sanoa olevani hämmästynyt, mutta haasteesta saa yllättävää inspistä. Ja toistoa on luvassa.^^
Osallistuu haasteeseen OTP10.
Auringonhaalentamia, kultaamia
Aurinko loisti kirkkaasti, ehkä jopa liian. Sen paiste osui suoraan silmiin ja sokaisi, ei nähnyt eteenpäin vaan pysähtyi miettien mitä helvettiä. Valo oli kaiken synti ja pahuus kyti siinä, ei niin selvästi kuin pimeydessä mutta kuitenkin voimakkaammin, ärsyttävämmin.
Harmaasilmäinen tuijotti suoraan aurinkoon välittämättä toisen varoittavista eleistä ja tuhahduksista. Joskus oli pakko nähdä se, nähdä aurinko ja kaikki valo joka siivilöityi pilvien
(harsokankaan) läpi maahan ja sai olon tuntumaan lämpimältä. Ja eihän sitä koskaan tiennyt, ehkä jos sokeutui, niin näkemättömyys voisi olla kaunistakin. Ehkä.
Lopulta hän päätti uskoa toista. Remus tuhahti varmaan kahdeksannenkymmenennen kerran ja haroi hiuksiaan. Niitä auringonhaalentamia, kuitenkin ruskeita, ehkä pieni keltaisuudenvivahde, Sirius pohti.
Remus näytti vihdoin tyytyväiseltä ja vetäisi toisen halaukseen. Se kesti hetken ja lopulta he irrottautuivat, katselivat toisiaan ja hymyilivät sitä rentoutunutta hymyä vailla kireyttä. Sirius näytti siltä että olisi halunnut sanoa jotain, mutta toinen keskeytti painamalla huulensa tämän omille.
Ei suudelmakaan kestänyt kauaa mutta se ei haitannut. Se oli vapauttavaa ihanaa kaunista upeaa ja kaikkea siltä väliltä. Se oli sitä kaikkea eikä kumpikaan jaksanut välittää vaikka koko maailma olisi nähnyt, ei sinä päivänä.
Lopulta mustahiuksinen ei pystynyt olemaan hiljaa. ”Remus, oletko miettinyt kuinka kaunista valo on?”
Puhuteltu katsoi häntä kuin tärähtänyttä mutta nyökkäsi kuitenkin. Ei ollut väliä vaikka Sirius olikin idioottimainen ja tämän puheissa ei ollut järkeä. Hän oli kuitenkin aina
(aina!) Remuksen oma ja susipoika ei välittänyt muusta. Ei edes auringonsäteistä jotka kutkuttelivat iholla ja saivat kesakot esiin.
(ja kumpikaan ei välittänyt että puiden katveissa ei ollut auringonvaloa vaan varjoa, koska hetken olivat vain he ja ajatukset samoilla radoilla, kevätpäivä ja haituvaiset pilvet)