// Alaotsikko: K-11, angst
Author: bbrickless
Genre: angst
Rating: K-11
Paring: minä/sinä
Summary: Minäkin olen yksin sairas, koska olet liian kaukana minusta jokaisella tietämälläni tavalla.
A/N: tällainen epämääräinen hetken mielijohde, jonka omistan eräälle tärkeälle ihmiselle<3 Osallistuu multifandom-haasteeseen. Lyriikat Depeche Moden Enjoy the Silence kappaleesta.
Eksyneen tiellä
Mitä nähtävää, mikset suostuisi pieneen testiin?
Silmät ovat kiinni. Auki. Kiinni. Auki taas. Silmäripsien varjo luo hetken ajan kontrastin. Valot ja varjot raidoittivat kaikkea minkä näen silmilläni. Tuli tanssii hetken luomien pinnalla, valo pyörteilee hiukkaslentoina kauriinsilmien edellä.
Rohtuneet huulet toisella puolella huonetta. Välähdys muistoja ja nykyisyyteen palanneen hämmentynyt katse. Se harhailee rajamaastossa, pitää kiinni kynsin ja hampain – voi kun sinä näytät niin kalpealta varjon toiselta puolelta varastettuna.
Tavallaan nään kasvosi jonkun toisen muiston paikalle liimattuna. Sekoittuneena, häilyvänä. Haihtuisi jo pois, kellastuisi kuin ajan kuluttama paperi. Sateenkaaren rippeet, voisi levittää maalia pensselillä kankaalle uudelleen, kaiken vanhan päälle. Piiloon. Olisiko se parempi sinulle sellaisena?
Huoneessa on vaaleansiniset seinät. Lastulevyä. Ne ovat kylmät ja tylsät. Katse vaeltaa kattoon, valkoiseksi maalattuja lautoja. Pitkittäin. Yksi tai kaksi kerrosta maalia ei koskaan peitä vuosikymmenien vaurioita. Silmät kääntyvät takaisin seiniin ja lattiaan. Lattiasta voisi pitää. Päälle asennettu petsattu laminaattilattia on siedettävä. Katsonko kaikkialle muualle paitsi kasvoihisi?
Sinä olet harmaankalpea. Iho on silkkipaperinohutta meikkikerroksen alla. Meikkivoide ja puuteri koittavat peittää niitä samoja vaurioita, joita maalikerros yrittää verhota katseilta. Likaa ja lommoja. Haavoja ja ikävää.
Ei se ole todellisuutta parempaa, se on vain teennäistä ja hetken hauras lume. Olet sairas, sen näkee lasittuneesta katseesta ja huomisen varjoista väsyneillä kasvoilla. Silmät pälyilevät pakoreittiä – sellaisia ei ole yhtään, hukutaan tähän hetkeen.
Silmät tavoittavat sekuntiviisarin liikkeen. Eteenpäin. Uudelleen. Kerran, kaksi.
(Nyt suljen silmäni.)
Silmät eivät näe hämärässä tarpeeksi. Peitettyinä ne eivät ole avuksi.
Kuulo terästyy, sormenpäät syhyävät sähköistyneenä. Hajuaisti erottaa yhden kerrallaan ja aina vain lisää tuoksuja, hajuja, jälkiä elämästä ja kuolleesta. Montako aistia voidaan viedä, ennen kuin jokin niistä on voittamaton?
Sinun sydämesi syke on epätasainen, hengitys pinnallinen. Sen kaiken voin kuulla. Tunnen pölyhiukkasten leijailun sormissani ja kaikkialla ihollani. Sinun tuoksusi on ainoa pehmeä tuoksu lähistöllä, se erottuu edukseen haihtuvan maalinhajun ja pölyn keskeltä.
Oletko aina käyttänyt syreeninkukkien ja santeliöljyn tuoksuista mietoa hajuvettä peittääksesi ominaistuoksusi? Kuulen hiljaiset askeleet ja suuloisenkarvaan äänen, jos oikein keskityn. Ensin kuulen sydämen sykkeen. Tutum, tutum. Ja nopean varjoäänen. Henkäykset ja kaiken sen alla pienoinen ääni, jonka lähdettä en nähnyt hämäräsä valossa. Tip, tip, tip.
Kahahdus, huitaiset epäilemättä suolaiset kyyneleet harmaaseen paidanhihaasi yhä ääneti. Seisot nyt keskellä huonetta. Ainoastaan muutaman metrin päässä minusta. Mikset tule tänne? Tiedän jo mitä sormeni tuntisivat, ei se koskaan ollut minulle salaisuus nyt kun ajattelen.
Kysyisin sinulta milloin viimeksi söit. En kuitenkaan kysy, en sano sanaakaan, Ei minun tarvitse tietää eikä sinun sanoa. Me olimme joskus niin erilaisia.
Älä häpeä. Minäkin olen yksin sairas, koska olet liian kaukana minusta jokaisella tietämälläni tavalla.
Vieressä, ja toisessa maailmassa. Tule takaisin, en tahdo kuulla siipien havinaa. En vielä. Oletko jo muuttunut kangastukseksi muistoista?
(Peitetään korvat kämmenillä, enkä vieläkään katso.)
Haavoittuvaisena ilman kykyä kuulla tai nähdä. Mutta vahvempana kuin koskaan.
Ei sydämen sykettä, ei hämäriä hahmoja. Iho aistii siitä huolimatta lämmön, kun sinä tulet hitaasti lähemmäs. Kohotetun käteni sinä varmasti näet hämärään verhoutuneena. Jätän sen koholle, en koske – varoitan aikeestani. Tunnen kämmenselässä haalean ilmavirran.
Aikaa kuluu enemmän kuin tarpeeksi. Ei ole kiire. Lasken aikaa omista sydämenlyönneistäni.
Kylmä kätesi tarttuu hellästi sorminiveliini. Vetää lähemmäs ja laskee viileälle poskipäälle. Iho on juuri niin ohut, kuin miltä se näytti. Silkkipaperia luiden päällä. Kasvosi ovat muuttuneet kapeiksi. Piirrän kasvoihisi viivan sormellani. Aina kaulan kautta rinnalle. Minun oikea käteni tuntee puuttuvat sydämenlyönnit kämmenen alla.
Elossa, et sittenkään enkeli. Haihtuva, mutta silti tässä.
Lasken helposti kylkiluiden määrän, jokainen luu tuntuu hieman liian teräväreuniselta paperi-ihon läpi. Olet kaunis, vaikka luulet muuta. En sano sitä enää, olen sanonut sen liian monta kertaa. Olet kaunis, olet kaunis. Olit kaunis, olet aina ollut ja tulet aina olemaan.
Älä tuhlaa kyyneliä peilin lasipinnalle. Älä inhoa heijastusta, sulje silmät ja muista todellisuus. Vääristymä tekee sinusta sairaan, rakas.
Sanat helisivät ilmassa silloin, kun ne lausuttiin. Ja niiden merkitys katoaa käytössä kuluneena.
(Words like violence,
break the silence.
Come crashing in,
into my little word.)
Minä muistan, minä kuulin aina kaiken. Luin vanhan päiväkirjan sivuja päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia.
Millä niistä kerroista aloin ymmärtää rivien välejä. Milloin kirjoitetut sanat kuulostivat syytökseltä omaa minuutta vastaan? Meistä tulee niin hauraita. Aistiharhoja rumaan maailmaan.
Kadotaanko me kokonaan?
