Ficin nimi: Hän laukkaa kanssa yksisarvisten
Kirjoittaja: Nöf
Tyylilaji: drama
Ikäraja: S
Päähenkilö: Luna Lovekiva
Vastuuvapaus: Kaikki,minkä tunnistat kuuluvaksi Rowlingille, kuuluu hänelle. Loput olen omasta pikku pääkopastani vetäissyt.
A/N: Elikkäs, tämä on ensimmäinen ficci, jonka julkaisen täällä, jännittää! Idea tuli mieleeni aivan yhtäkkiä, ja se on kieltämättä hieman outo. Palaute, niin negatiivinen kuin positiivinenkin, on erittäin tervetullutta. Kiitos jos vaivaudut lukemaan!
Hän laukkaa kanssa yksisarvistenHelmin ja nauhoin koristellut, pitkät vehnänvaaleat hiukset. Suuret, siniset silmät. Norsunluun värinen iho. Luonnon väreillä verhottu hoikka vartalo. Siinä on Luna Lovekiva. Keski-iän kynnyksellä oleva nainen makoilee nurmikolla pienen mökkinsä ulkopuolella nauttien loppukesän lämpimistä auringonsäteistä. Lähemmillä tarkasteluilla huomaa, että mökki on pieni ja vaatimaton. Se edustaa samaa tyyliä kuin Lunan ulkonäkö. Pieni mökki sijaitsee suurehkon niityn laidalla. Niin, en minäkään olisi arvannut että synkästä Kielletystä metsästä löytyisi niin kaunis ja rauhaisa paikka. Niitty ja sitä ympäröivä lehto kuitenkin sijaitsivat kaukana Tylypahkan mailta. Sinne ei kukaan normaalisti eksyisi. Mutta siellä Luna asuu, täydellisen tyytyväisenä.
Suuren tammen takaa kuuluu rasahdus. Luna havahtuu mietteistään ja katsahtaa äänen suuntaan. Ei peloissaan vaan kiinnostuneena. Hehkuvan hymyn voi huomata naisen kasvoilta, kun hän huomaa puun takana pelokkaan, kullanhohtoisen varsan. Luna kutsuu varsaa, ja nuori tamma tietää, että se voi luottaa naiseen. Niin sen äitikin luottaa, koko sen lauma luottaa. Varsa kävelee kohti hymyilevää naista. Luna kohottaa kätensä hitaasti kohti kaunista eläintä, ja sivelee lempeästi sen silkkistä turpaa. Varsa vavahtaa hieman, mutta ei lähde pois. Se katsoo älykkäillä silmillään naisen omiin ja ojentaa hieman oikeata etukaviotaan. Pieni ruhje on rikkonut kultaisen karvapeitteen säären kohdalta.
Luna tutkii haavaa hetken aikaa, nousee sitten ylös ja sanoo: ”Odota hetki, pienokainen”.
Hän menee hakemaan sisältä parantavaa voidetta, jota sivellä varsan jalkaan. Nainen tietää, että nämä herkät eläimet pitävät enemmän hänen luonnonmukaisista hoitokeinoistaan, kuin taikuudesta. Kun nainen on saanut työn valmiiksi, hän liu'uttaa kättään vielä pitkin varsan kultaista harjaa. Sitten varsa kääntyy kannoillaan ja lähtee pois. Luna tietää, että se tulee vielä takaisin.
Ilta on kääntymässä yöksi, Luna odottaa. Lähes täysi kuu paistaa taivaalla, sää on kirkas ja tyyni. Nainen huomaa hopeisen välähdyksen metsän rajassa. Odotus ja jännitys kipristelevät kilpaa hänen vatsassaan. Sitten välähdyksiä tulee enemmän. Luna nousee seisomaan ja ottaa pari askelta eteenpäin. Metsänrajasta astuu esiin ensin yksi, sitten toinen ja lopuksi koko lauma. Lauma ei ole suuri. Ne lähtevät kulkemaan kohti tätä erityislaatuista naista. Olennot, maailman kauneimmat olennot, saapuvat Lunan luokse luottavaisin, etummaisena lauman johtajatamma. Luna näkee joukossa auttamansa varsan.
”Hei Dísa” Luna kuiskaa ja laskee kätensä tamman lavalle. Tamma hirnahtaa hyväksyvästi ja Luna nousee sen selkään.
Ja hän laukkaa yksisarvisten kanssa kohti yötä, hän joka on oppinut tulkitsemaan niitä, oppinut arvostamaan niiden herkkyyttä. Sydämessän kuitenkin aina pieni särö. Sillä hän on ihminen, kaksijalkainen, eikä koskaan niin kuin olennot, joita rakastaa.
