Ficin nimi: Sirpaleet
Kirjoittaja: Annoy, eli minä
Beta: myös minä
Ikäraja: S
Fandom: Twilight
Genre: varmaan angst
Henkilöt: tulkinnanvarainen
Disclaimer: Teksti kuuluu minulle, muu Stephenie Meyerille
A/N: Tälläisen kirjoitin eilen illalla kun inspis iski. Tää on triplaraapale, mutta meni parikyt sanaa yli. Päähenkilön nimeä en sano, sillä sen veisi tän idean. Eli saa kuvitella siihen kenet haluaa. Toivottavasti tykkäätte. : )
Sirpaleet
Silloin tällöin se näkyy hänen silmistään. Suru, epäilys ja pelko. Mutta saman tien hänen ilmeensä on taas normaali, ja hän hymyilee. Päältäpäin ei huomaisi että jokin on vialla. Mutta kun hän on yksin, hän purskahtaa kuivaan itkuun. Kukaan ei tiedä sitä. Kaikki luulevat, että hänellä on täydellinen elämä. Sillä miksi ei olisi? Hänellä on kaikki, mitä ikinä voisi toivoa.
Hän katsoo ympärilleen, ja hymyilee kaikille. Sisimmissään hän on kuitenkin peloissaan, ja ei tiedä mitä tehdä. Mutta kulissia täytyy pitää yllä. Muuten kaikki minkä eteen hän on tehnyt töitä olisi turhaa. Ja sitä hän ei salli. Hän on ponnistellut saadakseen kaiken tämän, mutta se ei teekään häntä onnelliseksi. Ja jos se ei tee, niin mikä sitten?
Siinä se onkin. Mikään ei tee häntä onnelliseksi. Hänen elämänsä on sirpaleina, mutta hänen kova ulkokuorensa peittää kaiken. Harjoitellut hymyt, kepeä äänensävy, ja kukaan ei aavistakaan mitään. Hän on kerta kaikkiaan täydellinen, muut sanovat.
Kun kukaan ei katso, hänen hymynsä katoaa, ja hänen silmänsä sammuvat. Hän alkaa kyllästyä tähän, mutta siltikään hän ei tee mitään. Sillä kulissi on helposti särkyvä. On hänen tehtävänsä pitää sitä yllä.
Hän kääntyy takaisin muihin, ja kepeä hymy on taas hänen kasvoillaan, aivan kuin mitään ei olisi vialla. Hän nauraa, ja muutkin nauravat hänen kanssaan. Kukaan ei huomaa naurun lohdutonta sävyä. Miten kukaan voi olla noin täydellinen, muut päivittelevät, tietämättä kuitenkaan totuutta.
Hän katsoo sitä henkilöä, joka oli ennen hänen koko elämänsä. Mutta jäljellä on vain melkein tuntematon ihminen. Kaikki entinen on mennyttä, eikä paluuta enää ole.
Hän pyytää anteeksi, ja menee pois huoneesta. Hänen on pakko päästä pois, hän ei enää kestä tätä. Hetken hän miettii, pitäisikö lähteä kokonaan pois, mutta hän ei voi, vaikka haluaisi. Hän ei halua rikkoa sitä kaikkea, mikä ennen oli ehjä.
Kaikki on sirpaleina, hän ajattelee. Mutta sitten hän kokoaa itsensä, ja menee takaisin huoneeseen, missä hän yhtyy muiden nauruun. Ei merkkiäkään siitä, että hänen elämänsä on hajoamaisillaan.
Vain yksi pieni liike, ja kaikki voi hajota sirpaleiksi, joita ei enää koskaan saa ehjäksi.