Alaotsikko: Varjojen kaupungit - Magnus/Alec Angstaava K13
Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Angst ja tietysti Romance
Rating: K11
Pairing: Magnus/Alec
Disclaimer: Poitsut kuuluvat Cassie Clarelle, jota jumaloin
Warnings: No tavallaan hahmokuolema
Summary:A/N: Eli siis, osallistun tällä Ajasta toiseen -haasteeseen. Tosin en vieläkään ole osallistujalistalla, joten...?
Tässä olisi kuitenkin Malecia, vähän sitä angstaavampaa, jota joku on varmaankin toivonut...
ENJOY!
Aikaa parempaako tuo tuleva tullessaan
Magnus kuljetti sormiaan pitkin asuntonsa tuhkanvaaleaa seinää, piirsi sinisenä kipinöivän kaaren, toisen ja kolmannen. Magnus kairasi seinään valkohehkuisena hohtavan pentagrammin ja pimeydessä loistavat oven ääriviivat. Magnus raaputti oveen kahvan, muttei ikkunaa – Magnus ei tahtonut tirkistellä, saati sitten kuunnella avaimenreiästä kantavia kuiskauksia, joten hän jätti kilttinä velhona lukonkin luonnostelematta. Kunhan vain oli kulkulupa, ei graffiteihin kaivattu turhia krumeluureja. Magnus oli velho, joka tiesi liikaa, tahtoi tietää liikaa, ja tulisi aina myös tietämään liikaa. Magnus oli keskimääräistä uteliaampi kahdeksansataavuotiaiden seniorien joukossa – Magnus ei ollut menettänyt mielenkiintoaan kulmien taa kurkisteluun ja kohtalon kiertämiseen, toisin kuin useimmat ikätovereistaan. Magnus oli vaaria vailla vaarin kasvoja, ikinuori, jolla oli ikinuoren ongelmat. Ja juuri siksi Magnus kaiversi lempiseinäänsä epäsymmetristä oven irvikuvaa – Magnus aikoi vakoilla päivää, jonka jälkeen mikää ei enää olisi niin kuin oli ollut ennen, päivää, jonka jälkeen Magnus ei enää olisi entisensä, jonka jälkeen ei välttämättä olisi enää elämää ollenkaan.
Eikä nyt puhuttu päivästä, jona Paris Hilton valitsisi uuden bbf:n Magnuksen tilalle, ei suinkaan. Magnus oli tehnyt päätöksensä – Magnus tahtoi tietää, ei laskea mitään varman päälle ja luottaa sokeasti vaistoihinsa, jotka olivat pettäneet ennenkin. Magnuksella oli oikeus tietää, kuinka asiat sydänsurujen saralla olivat ja tulisivat olemaan, kuinka kestää tuleva. Magnuksella oli oikeus tietää, kuinka oli pumppuparan rakkauselämän laita, kuinka sirpaleiksi kaikki oli vaarassa pirstoutua, jos oli sittenkään. Magnuksella oli oikeus tietää, oliko sydän vielä tallella, vai myyty huutokaupassa vähiten tarjonnelle varjometsästäjälle. Magnus tahtoi tietää, sykkisikö sydän arkussa kalpeilla käsivarsilla, vai Magnuksen kylkiluukuopassa. Magnus ei nimittäin tiennyt, oliko kaikki menetetty – oliko sydän menetetty. Magnus ei tiennyt, oliko peli edessä häämöttävien vuosisatojen osalta pelattu, oliko ainoa jäljelle jäävä vaihtoehto sittenkin matka köysikieppi kaulassa ja tennarit ilmassa suihkien suuna päänä alas sillalta. Magnus ei tiennyt, jäisikö mitään jäljelle siitä, minkä hän oli jo saattanut taksatta vuokrata, luovuttaa toisen haltuun mitään vastalahjaksi saamatta. Vaikka olihan Magnus jotakin saanut – kipu rinnassa muistutti Alecista päivin ja öin, sun muiden vuorokaudenaikojen välillä.
Magnus pyyhki kipinät pöksyihinsä, ei housuhygienialla niin väliä. Magnus perääntyi askelen, kallisti päätään mietiskellen ja tuijotti seinää, jossa loisti historian rumin hätäuloskäynti. Magnus ei koskaan ollut ollut oviataiteen ykkössutija – Magnus oli päässyt portaalikurssista läpi kolmannellatoista yrittämällä heivattuaan opettajan vahingossa-tahallaan helvetin lieskoihin käsitymään, ellei kangastuskeidas sittenkin ollut ollut Sahara. Mutta oliko ovi ratkaisu – mitä sellaista tulevaisuus saattoi tuoda tullessaan, johon Brooklynin legendaluetteloon kirjattu päävelho ei olisi osannut omalle kohdalleen ennustaa? Mitä sellaista tulevaisuus saattoi tuoda tullessaan, johon Magnus ei olisi aiemmin sydäntään elvyttäessään osannut varautua? Kaikkea ei ehkä kuuluiskaan tietää etukäteen – millaista elämä olisikaan ollut ilman veripallon kurkkuun potkaisevia infarkteja? Mutta Magnus ei ollut kärsivällistä sorttia – Magnus tahtoi kurkistaa. Magnus tarttui portaalin kahvaan ja väänsi hiki siilissä seinään velhonmentävän aukon. Magnus henkäisi syvään, jätti sen kummemmin harkitsematta päähänpistonsa todennäköisiä haittapuolia, ja loikkasi leopardilenkkarit edellä ovesta, jonka toisella puolen odotti painajainen poikineen, tulevaisuus, jota ei vielä olisi ollut aika kohdata.
Magnus epäili olevansa rakastunut. Magnus epäili olevansa rakastunut Instituutin Piiripariskunnan esikoiseen, vanhimpaan poikaan, jolla oli vino hymy ja tyhjyridemonin kaakattava nauru. Tosin poika hekotti niin harvoin, ettei Magnus voinut olla täysin varma, osasiko tämä ylipäätään nauraa, vai oliko tällä mahdollisesti sittenkin krooninen astma. Magnus epäili olevansa rakastunut varjometsästäjäpoikaan, jolla oli korpinmusta takkutukka, pullonpohjalasin siniset silmät ja katuojapummin vaatemaku – Alec ei erottanut jätesäkkiä paitapuserosta, liituraitaa vaakaraidasta, saato sitten vaakamambosta. Magnus epäili olevansa rakastunut kaappihomoon, joka piileskeli haltiaheilastelevan pikkusisarensa selän takana, kameleontteili säällä kuin säällä ja haaveissaan myös velipoikansa päällä. Sillä Alec oli rakastunut toiseen, jasekös Magnusta kaiveli – Magnus tahtoi pojan kokonaan itselleen. Magnus epäili olevansa rakastunut insestistä haaveilevaan poikarukkaan, joka huokaisi helpotuksesta, kun katseet hipoivat vain tämän varjon laitaa, hymyili hiipuessaan näkyvistä, kadotessaan kauas pois ja aina kaapin oven taa. Itseasiassa Magnus oli melko varma, että tunne, joka rinnassa kaihersi, oli juuri rakkautta – siksihän Magnus oli matkalla sinne, minne ei olisi kuulunut velhoista portaalipakoisimmankaan lähteä lomailemaan.
Portaali pullautti Magnuksen tuhkanharmaaseen marmorikirkkoon, joka oli viimeistä penkkiriviään myöten tyhjä jeesustelijoista sun muista enkeliaddikteista – kirkossa kumisi hiljaisuus, ei syntien sorina, veden lorina tai nuotin vierestä veisatut virret. Magnus nyki kirkkaankeltaista villahuiviaan sormet krampissa – kirkossa oli liian hiljaista. Kirkon raollaan roikkuvista ikkunoista puhalsi tuuli, joka tarttui Magnuksen liimalettiin, hulmutti piikkimerta, josta ropisi kimalletta steriilin valkoiselle lattiamatolle – Magnus sotki Herran huoneen lattiaa homohoukuttimellaan, Magnus oli pakana. Magnus ei koskaan ollut ollut mikään kirkkokunnan ykkösuskovainen, sen verran vaikeaa kahdeksansataavuotiaan homovelhon oli ollut sopeutua äärifundamentalistimummojen jouluparaateihin, nämä kun harrastivat vapaa-ajallaan seksuaalivähemmistöjen lahtausta skin-klubissa. Mutta Magnuksen tulevasuusen kirkko ei ollutkaan mikään tavallinen kirkko – Magnus oli laskenut demonivoimaa tihkuvan varpaansa enkeli Razielin pyhättöön, varjometsästäjien messukappeliin, jonne lilithin lapsosilla ei ollut asiaa. Kerta se oli ensimmäinenkin, mutta mitä inkvisiittoria Magnus teki varjometsästäjäkirkossa vuosikausien kuluttua hetkestä, jona oli työpäivänsä ajankuluksi päättänyt pyöräyttää portaalin, ja lähteä ristiretkelle kaukana häämöttävään kauhun ja kauneuden valtakuntaan.
Ja silloin Magnus näki arkun. Magnus näki marmoriarkun, joka oli laskettu alttarille kansi suljettuna, kukkakimppuja keoksi kahvoihin tuikattuna. Magnus näki arkun, joka sai hänet käpertymään kaksinkerroin, pitelemään rintaansa, jossa sydän ei enää lyönyt – jossa sydän ei ollut lyönyt sitten varatetun suudelman. Vihdoin Magnus saattoi kuulla hiljaisuuden, jonka sydän oli jättänyt jälkeensä. Vihdoin Magnus ymmärsi, Magnus rakasti Alecia enemmän kuin oli koskaan voinut uskoa kykenevänsä rakastamaan edes vaaleanpunaista karhupumppuaan – Magnuksen sydän oli siellä, missä oli Alec, tiesi poika sitä tai ei. Magnus rakasti Alecia, oli aina rakastanut, vaikka epäilys silloin tällöin heräsi. Magnus rakasti Alecia, ja tulisi aina rakastamaan, vaikka joskus olikin hukkua itsesääliin – Alec ei uskaltanut rakastaa, eikä Magnus voinut poikaa pakottaa rakastumaan, rakastamaan Magnus otti jalat alleen ja juoksi. Magnus juoksi ohi autioiden penkkirivien ja mustanpuhuvien ruusun terälehtien, joita valkoinen mattoa oli siroteltu väärälleen. Magnus juoksi kipu rinnassa pistäen pitkin käytävää, askel toisensa perään kohti arkkua, josta kuului kuolevan sydämen vaimea pamppailu – Magnuksen sydän itki, köhi, kakoi verta. Magnus pyyhki kimput kahvoilta, pujotti sormensa kannen alle ja nosti.
Niin kauan, kun Alec oli olemassa, Magnuksella oli vielä toivoa ja pumppu tallella, ehkei kovin hyvässä hapessa, mutta olipahan kuitenkin. Niin kauan, kun Alec oli olemassa, sietämätön tuska runteli Magnuksen rintaa, jossa kumisi tyhjyys, ei veri, vaan rakkaus. Niin kauan, kun Alec oli olemassa, Magnus saattoi murjottaa otsatukkansa takana, piikit pystyssä ja kaulus kasvoille kiskottuna. Niin kauan, kun Alec oli olemassa, oli Magnuksen elämällä tarkoitus, painajaisilla valta hallita ja päiväunilla kohde, jota jumaloida tunnista toiseen lorvikatarrin yllättäessä. Niin kauan, kun Alec oli olemassa, Magnus jaksoi kituuttaa päivästä toiseen ja seuraavaan aamuun yhä uudelleen ja uudelleen. Niin kauan kuin Alec hengitti, hengitti myös Magnus. Mutta kun Alec kuolisi, sortuisi Magnuksen maailma, poksahtaisi keuhko. Kun Alec kuolisi, ei Magnus enää tietäisi mitä tehdä kaikella luppoajallaan, jolloin ei voinut upota pulloon – Magnuksen maksalla oli kipinäallergia. Kun Alec kuolisi, Magnus jäisi tuuliajolle maailmaan, jossa ei ollut mitään, mistä haaveilla, mitä tavoitella. Kun Alec kuolisi, jäisivät Magnukselle käteen vuodet vailla varjometsästäjäpojan viettely-yrityksiä – tylsän harmaat vuodet vailla sydänsurua ja kaukorakkautta. Alecin kuolemaa Magnus ei kestäisi – ei voisi kestää.
Vaan siinä Magnuksen poikakulta makasi kuolleena, sydän pysähtyneenä ja viimeisen löyntinsä aortanvarteen mäjäyttäneenä. Arkussa retkotti ruumis, joka ei ollut vanha alkuunkaan – lakanalla köytetty poika oli hädin tuskin täyttänyt kahdenkymmenen. Alec oli kuollut kuin Inkvisiittorin vasen aivolohko – ja Alec oli kuollut nuorena, kasvot vailla uureita. Arkussa retkotti ruumis, joka vasta kuolemansa hetkellä kuului Magnukselle – löytäjä sai pitää rakastajan yksinoikeudella. Vasta kuolema ojensi Alecin Magnuksen käsivarsille kiikkumaan, vaikka velho olisi mieluummin ottanut pojan huostaansa elävänä. Magnus katseli Alecin kalpeita kasvoja, kuoppiinsa painuneita silmiä, joiden alle kaartuivat tummat varjot, ja huulia, joilta oli haalistunut puna. Alec oli kuin ei olisi vanhentunut päivääkään, elänyt hetkeäkään, avannut silmiään sitten viimeisen kerran, jona Magnus oli tälle vinkannut silmää. Magnus katseli Alecin paljaita varpaita – Magnus ei voinut katsoa tämän valkeaan sideharsoon kiedottua vatsaa, jolle levisi ruosteenpunainen veri. Magnus ei voinut katsoa Alecia, joka ei enää ollut Alec ollenkaan – Alec oli kuollut, poissa. Alecista ei ollut jäljellä kuin kalpea varjo entisestä, Alec oli kuollut pois.
Ja ensimmäistä kertaa pitkän elämänsä aikana sitten vaippaiän Magnus purskahti itkuun, jolle ei ollut tulla loppua. Magnus itki kajalin menemään, kimalle vieri pitkin poskia. Ei hän tätä ollut odottanut, ei autioita hautajasia vailla ristin sielua – Alecin hautajaisia, viikatemiehen visiittiä. Kyllähän Magnus oli tiennyt, ettei mikään kestä ikuisesti, ei edes kehonrakentajan kroppa, mutta arkussa maatessaan Alec oli niin pieni ja hauras, niin sinisilmäinen tyhjänpotkaisija, ettei Magnus voinut kuin katsoa ja katua. Kyllähän Magnus oli tiennyt, että kuolema korjaa varjometsästäjänsä ennemmin tai myöhemmin – mielellään myöhemmin. Magnus oli tiennyt, että jonakin päivänä Alec kuolisi ja maatuisi mullaksi kastematomaalle, mutta Magnus ei ollut tahtonut uskoa itkevänsä, menettävänsä kaiken itkun arvoisen. Ja silti Magnus tunsi kuumat kyynelet silmäkulmissaan – Magnus itki menetettyä rakkautta, joka ei ollut katoamassa kymmenentuhannen vuoden varoitusajalla – rakkaus oli pysyvää, rakkautta ei voinut amputoida, ellei sydän ollut tallella suonen jatkona. Magnus itki sydäntään, jonka Alec oli repäissyt matkamuistoksi kuoleman valtakuntaan – Magnus itki matkamiestä, joka oli jo mennyt sanomatta sanaakaan. Magnus tarttui Alecin kylmään käteen. Oliko Alec koskaan kertonut rakastavansa?
”Se sattuu, usko pois”, kaikui kuiskaus alttarilla. ”Se sattuu, eikä koskaan katoa. Kipu ei mene ohi – rakkaus ei mene ohi, se on kirous, jolta et voi paeta. Kirous, jolta minä en voinut paeta.”
Magnus käännähti ympäri käsi yhä Alecin kädessä, sormet sormien lomassa. Alec ei pitänyt kiinni, mutta Magnuksen oli pakko – Magnus ei voinut päästää irti kerran tämän jo menetettyään. ”Alec on minun ongelmani – älä sinä tähän puutu.” Magnus pyyhki kyynelet kämmenselkäänsä – tip tip tap uutta pukkasi.
Kuiskaaja hiipi esiin flyygylin takaa – mustassa viitassa, pitsisormikkaissa, kravatti kaulassa. ”Se sattui, sattuu ja tulee aina sattumaan – tähän.” Kuiskaaja iski verkkokintaaseen ahdetun nyrkin vasten rintaansa, pikkutakin röyhelökaulukselle – sydämelle. ”Se sattuu enemmän kuin mikään muu – se vie mukanaan, riuduttaa, lopulta tappaa.”
”Mikä helvetin haudankaivaja sinä olet kuolemasta saarnaamaan?” Magnus henkäisi ääni käheänä kurkkuun valuvista kyynelistä – Magnus ei omistanut nenäliinaa, tai saavia, joka itkeä äyräitään myöten täyteen merivettä. ”Alec on minun, ei sinun, joten painu siitä perseeseen kuopimaan kuraa – lapiotasi ei tarvita tänään, eikä koskaan.”
”Se tappaa, kyllä minä tiedän”, kuiskaaja kähisi, haroi tumman tukan kasvoiltaan ja katsoi Magnusta kullanvihreillä silmillään – meripihkaisiksi lasittuneilla, pupillit suippoina kuin kollikissalla. Kuiskaaja oli vanha tuttu, peilikuvakomistus lasin takaa siili solmussa ja mustelmat poskilla – yötön yö on silmäpussin paras ystävä ja sydänsurun suolaaja. ”Kyllä minä tiedän – minä tiedän, kuinka se viiltää, silpoo, silppuaa. Minä tunnen, kuinka se kiertää veistä haavassa – kipu ei koskaan kuole, ei ennen sinua, ei ennen minua.”
Magnus silitti Alecin sormia, vältteli kofeiiniholistiksi käännytetyn klooninsa katsetta – Magnus osasi olla pelottava silmät sokeina, ilme pokerina, poissaolevana jokerina. Magnus osasi olla pelottava etenkin puolikuolleena, sänki leuassa ja toinen jalka arkussa Alecin rinnalla. ”Kuolleita sisältä kumpikin – ei toivoa heräämisestä, ei hymystä huulilla. Rakkaus voittaa kaiken, rakkaus voittaa kuoleman – ja paskat, Alec on kuollut, näkeehän sen se kuuluisa jumalakin pilvipenkiltään persettään lepuuttamasta.”
”Jumalaa ei ole – mitään ei ole”, klooni kuiskasi pahaenteisesti. ”Oli Alec, vaan ei ole enää.”
Magnus painoi kasvonsa vasten Alecin poskea, hipaisi huulillaan tämän leukaa, kuivuneita huulia. ”En tiennyt, kuinka paljon se saattaisi satuttaa – ei kivulla rajaa, ei rajaa kuoleman tuskalla, pelolla sydämeni kohtalosta”, Magnus hengitti syvään – Alec ei enää tuoksunut Alecilta ollenkaan, Alecin iholla tuoksui kuolema, ”En tiennyt, kuinka paljon lopulta menettäisinkään.”
”Kuinka paljon me saattaisimme menettää.” Kloonin silmät kiiluivat. ”Mitäs poltit näppisi kajoamalla varjometäsästäjään, vaikka tiesit, että tämä oli edessä – kuolema. Tiesit, että jonakin päivänä kultasi kupsahtasi, kuolisi pois, etkä sinä voisi kuin katsoa vierestä kyyneliä kurluttaen.”
”Minä rakastin Alecia,” Magnus kuiskasi. ”Enemmän kuin Armania.”
”Ellet olisi retkahtanut kuolevaiseen, me emme olisi tässä nyt sydämet sohjona kylmän ruumiin kourassa. Jos olisit silloin silmää iskiessäsi ajatellut teon seurauksia, me emme olisi menettäneet kaikkea, ikuista elämää. Nyt jäljellä ei ole mitään, ei vuosia, tunteja, minuutteja”, klooni sanoi kasvot vihaisessa irveessä. ”Sinä tahdot hypätä, minä tahdon hypätä – ei ole aikaa hengittää, on vain ilma, jonka läpi pudota, isketytyä asvalttiin.”
Magnus sulki silmänsä, kuivasi kyynelet kalvosimeen harmaiksi tahroiksi. ”On sinun aikasi hypätä, ei minun.”
Klooni nosti etusormensa aseeksi ilmaan, ampui kuulan Magnuksen kalloon piippu äänenvaimentimella varustettuna – aina yhtä teatraalinen, ajasta viis. ”Sinulla on vuosi, viisitoista päivää, kolme tuntia, minuutti ja seitsemän sekuntia jäljellä – ilmalento odottaa. Seuraat perässä, jälkeenjäänyt stunttini, vielä sinä seuraat perässä – pidä se langenneessa mielessäsi.”
Magnus hymyili surullisesti ja päästi Alecin käden vajoamaan arkun siniselle satiinille. Vihdoin Magnus ymmärsi, mitä Isabelle oli tarkoittanut puhuessaan törppötuplasta – Magnus ei kuulunut aikaan, jossa viattomat ohikulkijat olisivat olleet vaarassa törmätä kahteen velhoon pervoine päähänpinttymineen pikkupojista. Kaikki, mitä Magnus halusi, ei sisältänyt kaulavaltimonsa hetkenä minä hyvänsä poikki silpaisevaa kloonia, joka olisi kaivannut terapiaa, ja sydänsiirteen. Tosin vaihtopumppua olisi kaivannut myös Magnus itse – kaikki ei ollut selvää, ei alkuunkaan. ”Kerro minulle – sanoiko Alec sitä koskaan?” hän tenttasi kloonilta – kysymys, jolla oli valta verenpaineeseen, oli esitetty.
Klooni puristi suunsa suppuun – ei tahtonut antaa turhaa toivoa. Kloonista oli tullut vanhemmiten katkera, kyyninen, kuoleman käsikynkässä kyykkivä harakiroija. Kloonista oli tullut laskuvarjohyppääjä vailla varaa valjaisiin, saati sitten pressupussiin – klooni oli alkanut pohtia itsemurhaa, sen näki naamasta, kuuli kaikuna sanoissa, jotka enää pitivät tätä kiinni elämässä. Sanoi, kertoi kloonin kyynelistä kimalteleva katse, kyynelistä, jotka sulivat tämän silmäkulmin Magnuksen ripsiltä, vaihtoivat omistajaa. Alec sanoi.
Minä rakastan sinua.
Magnus hymyili surullisesti, kuiskasi sanat ilmaan, tuuleksi tyhjään kirkkoon. Magnuksen vastausta ei muuttanut aika, ei viikatemiehen heinäveitsi – Magnus rakasti Alecia, tulisi aina rakastamaan, kaatuisi tämä sitten arkkuun tai ei – mielummin ei, Magnus kun ei pillittämisestä paljon jaksanut perustaa. Mutta kipu alkoi hellittää, arkussa ei mädäntynyt Magnuksen Alec, arkussa makasi painajainen veitsi vatsassa, tulevaisuus, joka ei koskaan koittaisi, mikäli teräaseet olisivat Magnuksesta kiinni. Magnus ei koskaan ollut ollut Romeo, romantiikan ihmelapsi – vuodesta toiseen, vuosisadasta toiseen ja minuuttitolkulla kauemmin Magnus oli tahtonut olla Julia. Magnus ei koskaan ollut osannut odottaa, toivoa, luottaa lupauksiin. Magnus oli tahtonut kaiken ja heti hopealautasella tarjoiltuna. Magnus ei ollut koskaan osannut luovuttaa, lopettaa leikkia kesken ja työntää päätään pensaaseen. Magnus ei ollut osannut hävitä – Alecia Magnuksella ei edes ollut ollut varaa hävitä. Alec riitti Magnukselle – vain ne kolme sanaa riittivät Magnukselle. Magnus kiersi sormensa arkun kahvoille, katsoi Alecia viimeisen kerran ja sulki kannen, kissansilmänsä. Magnus hulmautti hupun kasvoilleen piikit mustaa brokadia pistellen, kumartui ja piirsi lattiaan kaaren – ovenkahvan.
Magnus tahtoi pois, sinne, missä oli vielä toivoa paremmasta, auas itsemurhatilastoista, parvekkeista. Ei Magnuksen vielä ollut aika väsätä merimiessolmuja ankkurinvarteen tai silmukoita sähkökaapeliin – kupsahdus ei tällä haavaa mahtunut kalenteriin alkuunkaan. Magnus tahtoi pois, sinne, missä odotti Alec vailla mahahaavaa, veritahrat villapaidan kaulukselta kuurattuna, kalman haju kitalaesta suuvedellä kurlattuna. Magnus tahtoi kietoa käsivartensa Alecin ympärille, painaa nenänsä tämän niskavilloihin ja hengittää Marysen könttäalesta kärräämän mäntysuovan tuoksua keuhkonsa täyteen kuin Jacen räjähtämispisteeseen pumpattu läskipää. Magnus tahtoi kaataa Alecin selälleen sängylle, kiivetä lanteille ja suudella, kuin viimeistä päivää – jokainen päivä oli viimeinen, ja samalla ensimmäinen, aika juoksi kohti maaliviivaa, eikä kääntynyt ennen kuolemaa. Magnus tahtoi sinne, missä Alec vielä eli musta tukka takussa silmillä ja nurinkurinen pepsodent naamalla. Magnus tahtoi Alecin kainaloonsa sätkimään, potkimaan, parjaamaan. Magnus tahtoi Alecin patjalleen peiton alle – farkut mytyssä linoleumilla, kauluspaita kattolampun koukussa pimennysverhona, bokserit pyykkikorissa paljettibikinien sekaan hautautuneina. Oli niin paljon nähtävää ja koettevaa, niin monta suudelmaa huulilla vaihdettavaa. Magnus tahtoi sinne, missä odotti mennyt elämä, se, jota Magnus ei tahtonut jättää välistä, missata.
Sillä Magnuksella ei ollut varaa missata Alecin vuosia.
Velhomojo vs kohtalo – taistelu kuolemattomuudesta oli alkanut.Kommentoithan?
