Toivonrippeet, S | Albus/Gellert, angst, oneshot

[Taki]

Nimi: Toivonrippeet
Kirjoittaja: Taki
Tyylilaji: Angst?
Paritus: Albus/Gellert
Ikäraja: S
Tiivistelmä: Se, mitä pian tapahtuisi, ei olisi mikään rakastavaisten jälleennäkeminen; se olisi sodan loppuhuipennus, eikä sillä olisi mitään tekemistä sankarin ja vihollisen välisten suhteiden kanssa.
Vastuuvapaus: Maailma josta kirjoitan kuuluu J.K. Rowlingille.
Sana (FF100): #003, Loppu
A/N: Hui, ensimmäinen ficci jonka julkaisen pitkän taukoni jälkeen. Tämä osallistuu FF100:n lisäksi Yhtyeen tuotanto - haasteeseen Velcran kappaleella White Knuckle Mountains. Ei kyllä mitään hajua miten hyvin tämä sopii noihin sanoihin - tämä biisi oli tosi hankala ja tämä ficci jäi jumiin keskikohtaan, joten olen tyytyväinen siihen että sain edes jotain kirjoitettua. Halusin kerrankin kirjoittaa epätäydellisestä Albuksesta - sellaisesta joka ei ole pyhimys vaan pohjimmiltaan itsekäs ihminen, kuten me kaikki. Ymmärrän, että tälläinen näkökulma voi olla hyvinkin OOC, mutta minun oli pakko kokeilla Kaikenlaisia kommentteja arvostaisin ihan hirveästi. Laulun sanat ficin alla.

* * *

Toivonrippeet


Jälleen uusi kirje taikaministeriltä odotti avaamistaan Albuksen pöydällä. Sitä samaa sekin varmasti olisi, hän kyllä tiesi, mitä häneltä taas pyydettäisiin.

 Sinun täytyy kukistaa pimeyden velho Grindelwald.

 Mutta kun en pysty, Albus ajatteli surullisena katsellen ikkunasta hämärtyvään iltaan. Hän tiesi, että Gellertin kohtaaminen sinetöisi jotain, jonka olisi pitänyt olla selvää jo kauan sitten...
 
 Hän oli elätellyt toivoa, turhaa toivoa siitä, että kaikki olisi ehkä vielä korjattavissa. Jokainen järkyttävä uutisartikkeli söi tuota toivoa pala palalta, mutta se oli silti jäljellä, kytemässä syvällä sydämessä. Hän oli toivonut, että Gellert ymmärtäisi tekojensa vakavuuden ja alkaisi katua. Ja sen jälkeen... palaisi.

 Albus huokaisi. Miksi hän edes toivoi Gellertin palaavan? Tämähän oli kaikkien aikojen mahtavin pimeyden velho, julma ja vaarallinen diktaattori, jonka kädet olivat jo niin veressä että tahraisivat kaiken mihin koskaan tulisivat koskemaan. Hän oli tehnyt anteeksiantamattomia asioita, ylittäyt kaikki kohtuuden rajat jo kauan sitten. Siitä huolimatta Albus tiesi, ettei tarvittaisi kuin yksi vilpitön anteeksipyyntö ja hän ottaisi Gellertin avosylin vastaan. Sitten he voisivat yhdessä solmia rauhan maailmaan ja loppu hyvin, kaikki hyvin.

 Mutta hän oli lykännyt Gellertin kohtaamista jo niin monta vuotta, enää siihen ei löytynyt edes tekosyitä. Nyt olisi pakko toimia, pakko luopua typeristä unelmista ja harhakuvista. Nyt hän ymmärsi, että Gellert ei koskaan tulisi muuttumaan takaisin siksi mieheksi, jonka hän oli luullut tuntevansa. Hänen yritti valmistaa itseään siihen, että kun hän viimein seisoisi Gellertin edessä, ei toisen silmissä näkyisi lainkaan rakkautta tai kaipuuta, ainoastaan sairaisiin mittoihin paisunutta vallanhimoa. Sekin piirre Gellertissä oli aluksi tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen, mutta myöhemmin riistäytynyt käsistä niin pahasti että nykyään se kuvotti.

 Nyt oli pakko vaientaa ne epäilevät äänet jotka hänen päänsä sisällä huusivat että ei vielä, älä tapa toivoa, huomenna hän ehkä jo palaa.
 Vaikka hän tekisi mitä, kaikki paha oli jo tapahtunut eikä sitä muuttaisi mikään katumuksen määrä kummankaan suunnalta. Eikä edes tulevaisuus ollut enää heidän käsissään, ei ollut sellaista mahdollisuutta kuin olla yhdessä, sillä taistelu tähtäsi jommankumman tuhoon. Ei Gellert voisi elää normaalisti.

 Kello tikitti, nyt oli viimeinen hetki mennä. Oli vain ajan kysymys, milloin Gellert jäisi kiinni joka tapauksessa; jos Albus ei nyt toimisi, niin joku muu tekisi sen kyllä ja lopputulos olisi vielä tuhoisampi kuin sen tarvitsisi olla.

 Mutta oli toinenkin asia, joka painoi...
 En se minä ollut, hän vakuutteli itselleen. En minä tappanut Arianaa. Gellert voi väittää niin, koska tietää, että pelkään sitä... mutta se olisi vale, pelkkä katala juoni, jotta hän pääsisi niskani päälle.

 Ja loppujen lopuksi siitä kaikesta oli miltei viisikymmentä vuotta. Nyt oli aika keskittyä niihin kohtaloihin, joille oli vielä tehtävissä jotain.

 Ehkä Gellertkin haluaisi jo aselevon, hän mietti. Ehkä mies antautuisi suosilla ja mitään kaksintaistelua ei tarvitsisi käydä. Gellert oli jo saanut ne loiston ja vallan vuodet, jotka oli halunnutkin. Vastoin yleistä uskoa Albus tiesi, että Gellert oli todellisuudessa enemmän kiinnostunut asioiden tavoittelemisesta kuin niiden säilyttämisestä. Tämä oli aina halunnut vain kokeilla rajojaan, sitä, kuinka mahtava hän oikeasti oli. Kaikki se valta oli varmasti tuntunut mukavalta ne vuodet, mutta ehkä Gellert olisi jo valmis luopumaan siitä ja alkamaan tavoitella sitä ainoaa asiaa, joka vallan lisäksi häntä oli kiinnostanut. Silloin aikoinaan ainakin.

 Ehkä Gellert osoittaisi katumusta ja se taas antaisi Albukselle synninpäästön; hän voisi vierailla vankilassa ilman huonon omantunnon ja itsepetoksen taakkaa.

 Se oli kaikki epävarmaa; yhtä hyvin Gellert voisi yrittää tappaa hänet heti nähdessään, tai voisi käydä ilmi että Albus ei kiinnostanut häntä enää millään tavalla. Ehkä Gellert ei edes muistanut, ehkä hän ei tunnistaisi. Mistään ei ollut takeita, mutta aika oli käymässä vähiin ja jokainen uusi otsikko vain lisäsi syyllisyyttä, joka painoi aivan liikaa jo valmiiksi. Nyt oli vain kerättävä rohkeus ja keskityttävä. Se, mitä pian tapahtuisi, ei olisi mikään rakastavaisten jälleennäkeminen; se olisi sodan loppuhuipennus, eikä sillä olisi mitään tekemistä sankarin ja vihollisen välisten suhteiden kanssa. Tärkeintä oli pelastaa ne kaikki viattomat uhrit jotka Gellertin hirmuvalta voisi vielä vaatia.

 Vai oliko?

 Kun sitä todella ajatteli, täysin avoimena ja rehellisenä itselleen, ei Albus voinut kieltää etteikö hän olisi aina pitänyt itseään hieman muiden yläpuolella. Kaikki se epäitsekkyys, ei se pohjimmiltaan ollut todellista, sekin oli vain ovela tapa saada lisää kunniaa. Samanlainen hän oli kuin entinen rakastajansakin, kunhan osasi leikkiä jaloa paremmin. Mutta tästä asiasta hän oli valehdellut itselleen niin monet kerrat ettei uskonut enää yhtäkään Gellertiä koskevaa ajatustaan aidoksi; lopullinen totuus oli aina se, että hän ei suinkaan ollut suunnitellut Grindelwaldin vallan päättämistä siten kuin hänen oletettiin. Ei hän nähnyt sitä taisteluna hyvyyden saati sitten kenenkään muun kuin itsensä puolesta. Omaa etuaan hän tavoitteli suunnitellessaan kohtaamista, joka ei tulisi olemaan taistelu, vaan viimeinen mahdollisuus, jota Gellert ei ansainnut.

 Vaikka oli pelottavaa ottaa askel tuntemattomaan, oli kuitenkin helpottavaa, että tuskallinen odotus olisi pian loppu ja kysymykset saisivat vastaukset. Piti vain vähäksi aikaa haudata ajatukset siitä, minkä värisiksi Nurmengardin vierashuoneen seinät voisi loihtia, ja ottaa oletusarvoksi negatiivinen. Pääasia oli, että nyt se kaikki loppuisi tavalla tai toisella, ja sekä maailma että Albus saisivat rauhan.

* * *

Velcra - White Knuckle Mountains


Strangers, the faces have changed
But lovers, I still remember

The deep black noise, the crossing roads, the soft blue rivers
The purple hills, the faint explosions, echo cosmic shivers

I'll leave the sadness behind, I'm killing the doubt from my mind
I know I'm strong enough, I keep telling myself
I'll leave the sadness behind, I'm killing the doubt from my mind
I must be strong enough

But now I know that there's
No way we can change the past
No way we can make peace last.
There's no way we control the future
We can, we can make peace last.
That there's no way we could change

The great escape, the soothing rain, the misty winding highways
The warm round curves, a million miles in the endless burning universe
(No way)
I want to hear what you hear, I want to see what you see
Synchronised, collective minds our faces lose their meaning

I'll leave the questions behind. I'm killing the doubt from my mind,
I know I'm strong enough, I keep telling myself
I'll leave the questions behind. I'm killing the doubt from my mind,
I must be strong enough

But now I know that there's
no way we can change the past
No way we can make peace last.
That there's no way we control the future
We can, we can make peace last.

But now I know there's no way
White knuckle mountains
They tell me all

[Nyyhti]

PARITUS! Olen halunnut lukea tällä parituksella vaikka miten kauan, mutta en ole löytänyt melkein mitään. Ja tässä sitä nyt tuli, ja juuri sellaisena kuin halusinkin.

Biisi ei kyllä minusta sopinut tähän mitenkään. Okei, ehkä sanoissa olisi ollut jotain, mutta en minä niitä pystynyt kuuntelemaan Lähinnä sen biisin tunnelmasta tuli mieleen itse taistelu, johon ei sitten kuitenkaan (harmi) tässä ficissä menty.

Sanoit, että Albus on varmaan hyvin OoC tässä, mutta enpä minä sellaista huomannut. Voi kyllä olla, että se johtui siitä että olin varautunut johonkin kamamalaan OoC:yteen (hyvin taivutettu XDD) joten kun se sitten tuli, olin vaan silleen jaa. Ja oikeastaan minusta se vaikutti hyvin uskottavalta, sillä olit jotenkin perustellut sen niin hyvin. Ja muutenkin, jos Dumbledore on kerran ollut Grindelwaldin kanssa, niin pakkohan hänessä on tuota vallanhimoa olla. Ja muutenkin, en tiedä, minusta tuo vain oli kerta kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu näkökulma. (Tosin vieläkin pidän pienessä mielessäni Dumbledorea kaiken hyvän esikuvana, et sinä ikävä kyllä sitä sentään onnistunut muuttamaan )

Kokonaisuutena ficci oli eheä ja kokonainen. Vaikka olisinkin toivonut, että tämä olisi jatkunut siihen kaksintaisteluun asti, voi olla että näin oli oikeastaan hyvä. Tämä oli muuten niin pohdintapainoinen ficci, että taistelu ei olisi sopinut kuvaan. Mutta tahdon silti lukea siitä taistelusta! (Vink vink )