Tarinan nimi: Ensimmäinen sääntö
Kirjoittaja: Sueño
Beta: Ei ole, mutta tarkoitus olisi joskus sellainen etsiä. Virheistä siis vastaan minä.
Ikäraja: S
Paritus: Lievä James/Lily
Genre: Angst, deathfic
A/N: Ensimmäinen julkaisemani pieni one-shot. Kirjoitettu jo aikoja sitten itseasiassa, mutta lojunut tietokoneen nurkissa. En yleensä julkaise mitään kirjoituksiani koska olen niin itsekriittinen ja pidän itseäni huonona ja ja kaikkea. Joten, nyt rehellistä mielipidettä. En pelkää vaikka tulisi kritiikkiä. Senhän pitäisi kehittää? Ja jos jotkut sanat tai lauseet näyttävät hassuilta, kertokaa toki. Kärsin lievästä lukihäiriöstä enkä itse ehkä huomaa kummallisuuksia.
Summary: Lily Potter ei tiennyt kuka oli tai missä hänen tiensä lopulta kulki, kunnes hänen elämäänsä syntyi hänen uusi oma henkilökohtainen Odotum suojelius-loitsun aineellistuma.
Ensimmäinen sääntö
Maailma oli silloin synkkä paikka.
Pimeyden pystyi tuntemaan kehon jokaisella aistilla. Jännitteen pystyi haistamaan, tuntemaan ja joskus sitä pystyi jopa koskettamaan. Ihmiset olivat kalpeita sekä sodan aiheuttamat tuskat ja huolet olivat löytäneet tiensä ihmisten sieluihin. Kaikki halusivat pelastaa itsensä, perheensä, rakkaansa.. sekä jopa maailman.
Jaloa ajattelua, mutta tuo halu löytää tie pois pimeästä aiheutti suurempia ongelmia – keinoja ei kavahdettu. Moni ajautui ojentamaan oikean kätensä pimeydelle, jotkut eivät jaksaneet enää jatkaa elämistä ja jotkut taas yrittivät paeta. Itse en tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Osa minusta halusi taistella oikeuden puolesta, kun taas toinen puoli halusi juosta karkuun sekä haudata pää kuoppaan.
On kuitenkin niin hassua, että miten kaikki muuttuivat vain yhden pienen olennon ansiosta. Pienen otuksen jonka tuomista maailmaan olin pelännyt sodan takia. En halunnut viattoman olennon joutuvan heti elämään vaikeaa elämää, mutta mieheni sai minut pitämään lapsen. Vihasin kuitenkin alussa itseäni, koska suuri osa minustakin halusi tuoda sisällä kasvavan henkilön maailmaan. En halunnut olla itsekäs.
Lopulta kuitenkin kaikki pienet ajatuksen rippeet synkistä ajatuksista karkasivat mielestäni. Aivan kuin pieni olento - jota luomassa olin mukana - olisi ollut oma henkilökohtainen Odotum suojelius-loitsuni. Olento joka karkoitti kaikki epäilykset sielustani. Sydämeni täytti valosta pienen poikani avatessa ensimmäisen kerran silmänsä. En silloin tiennyt, että jotakuta voi rakastaa ehdoitta välittömästi. En ollut koskaan uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä.
Aika kului ja poikani kasvoi. Mieheni ja minä annoimme hänelle nimeksi Harry James Potter. Hän oli uskomattoman kaunis lapsi. Hän oli perinyt isänsä sekaiset hiukset sekä minun vihreät silmäni. James, mieheni, oli aivan varma että pojasta tulisi isona melkein hänen kaksoisolentonsa. Minä tuhahdin kommentille aina ja totesin, että Harrysta tulisi itsensä näköinen. Hänestä tulisi oma ihana persoonansa ja saisi toteuttaa itseään siten miten tahtoi. Olisin tuonut pojalleni kuun taivaalta jos hän olisi sitä pyytänyt.
Outoa miten en edes jaksanut murehtia piiloon menemistä. En miettinyt ennustusta jonka toinen osapuoli Harry ehkä olisi. En murehtinut sitä että muut tuntuivat pitävän Remusta vakoojana ja Voldemortin, Pimeyden Lordin, olevan meidän perässämme. Minusta oli naurettavaa ajatella Remusin olevan vakooja ja uskoin syvästi siihen, että lopulta tulisi kuitenkin aika kohdata Voldemort silmästä silmään. James kuitenkin kuiskaili aina korvaani, että kaikki tulisi olemaan hyvin. Me kaikki selviytyisimme ja juhlisimme ystäviemme kanssa sodan loputtua. Minun ei tarvitsisi pelätä kuolemaa. Silloin aina katsoin miestäni hassusti. En minä kuolemaa koskaan ollut pelännyt. Halusin vain, että Harry tulisi olemaan turvassa.
En koskaan pelännyt oman henkeni puolesta. Silloin kun Voldemort löysi meidät ja tappoi Jamesin, en miettinyt sitä kuinka minä tulisin selviytymään. Pimeyden velhon osoittaessa minua taikasauvallaan anelin häntä säästämään poikani hengen. En kuunnellut lupauksia oman henkeni säästämisestä – en pystynyt. Vihreän valon välähtäessä käänsin vain selkäni sille ja vilkaisin sylissäni olevaa poikaani silmiin. Hymyilin ja vannoin, että en koskaan tulisi jättämään häntä. Sitä en kuitenkaan koskaan kerinnyt sanomaan ääneen.
Pidin lupaukseni. Minä en koskaan jättänyt poikaani. Laskin käteni hänen pienelle otsalle hänen nyyhkiessä itsensä uneen pienessä portaikon komerossa. Pyyhin kyyneleitä pois hellästi sormillani ja annoin suukkoja otsalle. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin henkistä tuskaa. Fyysinen kipu oli jo viety minulta, mutta sieluani kaiversi poikani kohtalo. En tiennyt pahempaa kohtaloa kuin tuijottaa oman lapsensa pyöreitä kasvoja ja katsoa kuinka ne kuihtuivat pikkuhiljaa laihemmiksi. Katsoa kuinka vartaloon ilmestyi mustelmia jostain muusta syystä kuin normaalista lapsen temmellyksestä. James ei voinut olla tukenani. Minun siteeni elävään maailmaan olivat vahvemmat kuin kuolleen mieheni.
Yritin parantaa poikani haavoja. Itkin hänen vierellään hänen puolestaan kun hän oli liian väsynyt itkeäkseen. Halusin niin lujasti vetää hänet syliini ja olla suojamuurina kaikelta pahalta. Ei, ei, ei. Miksi maailma oli kääntänyt selkänsä pojalleni? Miksi hänet oli jätetty sisarelleni, joka oli aina ollut taikavoimistani kateellinen. Nyt poikani oli lähellä unohtaa oman nimensä. Hän oli tätinsä sanojensa mukaan friikki, epänormaali. Sisareni syötti valheita poikani päähän. Enkä voinut tehdä mitään. Olin voimaton, tai niin minä luulin.
”Shh, älä luovuta. Minä olen tässä kulta, en koskaan lähde sydämestäsi pois”, kuiskasin taas kerran hänen korvaansa eräänä yönä hänen nähdessä painajaisia. ”Et ole koskaan yksin, olen aina lähellä. En koskaan jätä sinua. Äiti on tässä.. Shh.. Olen elossa muistoissasi, sydämessäsi, sielussasi.” En huomannut hänen avaavaan silmiään ja tuijottavan silloin suoraan minuun. Jatkoin sopertamista sekä toivomista, että edes jonkun pienen kuiskauksen hän kuulisi.
”Ä-äiti?” Kysyi hento pojan ääni hiljaa ja hätkähdin. Kohotin kasvojani ja näin uskomattoman vihreät silmät jotka loistivat viattomuutta. Tiesin muiden sanovan niiden olevan minun silmäni, mutta ei. Omat silmäni eivät koskaan olleet niin täynnä viattomuutta ja loistoa kuin poikani. Hän oli oma itsensä. Hän oli minun ja Jamesin luoma, mutta hän oli meidän ihmeemme ja minun lahjani maailmalle. Sieluani kivisti kuitenkin. Aavistin miten ihmettäni ja lahjaani tultaisiin käyttämään hyväksi tulevaisuudessa.
Poikani kasvoilla oli hetken aikaa hämmentynyt ilme ja lopulta hymyilin hänelle hellästi, antaen hänelle suukon otsalle. Tiesin, että hän ei enää tämän jälkeen näkisi minua vähän aikaan, jos enää koskaan. Juuri nytkin hän luultavasti kuvitteli näkevänsä unta. Hän ei edes muistaisi nähneensä minua aamulla. Halusin kuitenkin jättää hänelle pienen palan toivoa ja rakkautta sydämeen. Halusin auttaa häntä viimeisillä sanoillani. Olkoon se juuri nyt viimeinen tekoni.
”Harry. Olet vain Harry. Älä unohda.”
Ihmisen ensimmäinen selviytymiskeino oli tietää kuka oli. Surullista oli kuitenkin se, että joillekin piti se kertoa ja toivoa tämän muistavan sen.
