Title: Kaikista pahin olen minä itse
Author: sennamiila
Beta: ei ole
Genre: angst, drama
Rating: K11
Pairing: Bellatrix/Rodolphus
Disclaimer: Rowling omistaa edelleen nämä hahmot, minä vain tietokoneen, juonen ja aikaa (edelleen tosin liian vähän) kirjoitella
Quote: Vihollisia on monenlaisia. Minun pahin viholliseni olen minä itse.
Warnings: hieman viittauksia syömishäiriöön päin
A/N: Olenpas nyt tänään innostunut ficcien suhteen. Mutta jaa. Mistäköhän minä tällaisenkin jännän idean olen oikein saanut. No, joka tapauksessa osallistuu FF50:een sanalla 014. Viholliset. Ja kaikkihan on siis vain Bellan kuvitelmaa
Kaikista pahin olen minä itse
Katselen kuvajaistani peilistä, enkä voi olla tuntematta inhon väristyksiä. Vartaloni inhottaa minua, kasvoni inhottavat minua. Vihaan kaikkea itsessäni.
Ihmiset sanovat, että olen kaunis. Minä en usko sitä. Minä en todellakaan ole kaunis, vaikka niin sanotaankin. Hiukseni ovat mustat ja kiharat, aina sotkussa. Silmäni ovat samaa sävyä hiusten kanssa. Kasvoni ovat kolhot ja synkät. Katseeni saa ihmiset kääntymään poispäin. Pitkät sormeni ovat luurangonlaihat, kynnenaluset täynnä likaa.
Tutkin itseäni tuntien vain inhoa. Tästä on tullut minulle jo päivittäinen tapa. Vietän peilin edessä suurimman osan aikaani vain katsoen, kuinka ruma olenkaan.
Vartaloni on kaiken pahan alku ja juuri. Ruumiinrakenteeni on täysin erilainen kuin pikkusisarellani Narcissalla, joka on pitkä ja hento keijukainen. Minä olen vain tällainen lyhyt ja kulmikas. Vartaloni voisi olla kuin tiimalasi, jos olisin laihempi. Mutta minulla ei tuskin on ollut vyötäröä moneen vuoteen toisin kuin Narcissalla, jonka uuma säilyy ennallaan vuodesta toiseen välittämättä lainkaan hänen iästään.
Olen aina ollut niin kateellinen Narcissalle, joka on kaikin puolin täydellinen. Ja vaikka hän paisui lähinnä muodottomaksi odottaessaan Dracoa, pojan syntymän jälkeen siskoni palautui taas entiseen kokoonsa. Se on niin epäreilua. Hän pysyy hoikkana ja kauniina vaikka söisi miten paljon tahansa. Minusta taas tulee tällainen, vaikken syö juuri mitään ja jos syön, oksennan senkin vähän pois. Alan pikkuhiljaa olla niin huonossa kunnossa, ettei minusta enää ole vastusta vihollisilleni.
Niin, viholliset. Heitä on monenlaisia. Minulla on paljon vihollisia, tiedän sen. Monet ihmiset vihaavat minua sen vuoksi, mitä olen tehnyt. Joko heille tai heidän läheisilleen. Olen saanut heistä ikuisia vihollisia itselleni. Tiedän kuitenkin, että pahin viholliseni olen minä itse.
Joskus olin vielä kaunis. Mutta siitä on aikaa liian kauan. Niin kauan, etten edes jaksa muistaa sinne saakka. Olin mennyt naimisiin, Narcissa oli mennyt naimisiin. Se oli niitä aikoja. Mutta sitten kehoni alkoi muuttua. Enää en ole kaunis.
Se kaikki alkoi niin hiljaa ja salakavalasti, ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä tulisi vielä tapahtumaan. Eräänä päivänä vain huomasin peiliin katsoessani, etten ollut enää samassa kunnossa kuin olin joskus ollut, en lähelläkään. Se oli ollut minulle järkytys. Niin paha, etten ollut syönyt mitään pariin päivään. Rodolphukselle olin vain sanonut olevani sairaana.
Nyt vaikka kuinka koetan pitää itseni kauniina, en onnistu siinä. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä rumemmaksi minä myös muutun. En käsitä, miten Rodolphus edes sietää minua silmissään, miten hän voi olla kanssani samassa huoneessa samaan aikaan, koskea minuun, suudella minua.
Kuulen oven käyvän ja näen Rodolphuksen astuvan sisään huoneeseen. Hän jää seisomaan ovelle. Peilin kautta Rodolphus katsoo minua pitkän aikaa silmiin.
”Joko taas?” Rodolphus kysyy. ”Vietät nykyään kaikki päivät peilin edessä.”
”Mitä väliä sillä on?” tiuskaisen.
”Ei mitään, ei yhtään mitään”, Rodolphus sanoo. ”Mutten käsitä. Mitä sinä siinä peilissä oikein odotat näkeväsi?”
”En mitään muuta kuin itseni”, totean synkästi.
Rodolphus kurtistaa kulmiaan kysyvästi.
”Katso minua, Rodolphus”, pyydän. ”Katso minun vartaloani, minun kasvojani. Milloin minusta on tullut tällainen? Mihin on kadonnut kauneuteni, joka minulla vielä joskus oli?”
”Bella -” Rodolphus aloittaa rauhallisesti.
”Katso!” kiljahdan. ”Minusta ei ole enää mitään jäljellä!”
”En ymmärrä, mistä sinä oikein puhut”, Rodolphus sanoo.
”Miten sinä olet pysynyt samanlaisena vuodesta toiseen?” kysyn hiljaa. ”Miten se on mahdollista? Miksi minusta on tullut tällainen? Ruma. Ja lihava. Miksi?”
”Kukaan ei pysy samanlaisena ikuisesti”, Rodolphus toteaa. ”Kaikki vanhenevat joskus.”
”Ei Narcissa”, sanon. ”Narcissa on edelleen yhtä kaunis ja hoikka kuin kaksikymppisenä. Vaikka hän on saanut lapsen.”
”Myös Narcissa vanhenee”, Rodolphus huomauttaa. ”Sinä et ehkä vain näe sitä, koska -”
”Paskapuhetta!” huudahdan. ”Pelkkää paskaa! Narcissa ei ole muuttunut lainkaan! Mutta minä olen!”
Hengitän kiivaasti rintakehä kohoillen. Rodolphus tulee taakseni ja kietoo kätensä ympärilleni. Värähdän miehen käden laskeutuessa vatsalleni. Kuinka hän voi tehdä sen tuntematta inhoa?
Rodolphus painaa kevyen suudelman niskaani.
”Minulle sinä olet aina kaunis”, mies kuiskaa.
Mutta minä en usko sitä.
