Kirjoittaja: määhän se olen..
Genre: jotain tällästä vähän angstaavaa tää kai on
Ikäraja: sallittu
Henkilö: sen voi itse päättää
Beta: eipä taida olla
A/N: Vähän tällainen tämä nyt on, enkä ole nimeenkään erityisen tyytyväinen, mutta aattelin pistää. Kommentteja otan aina ilolla vastaan..
HUURTEINEN IKKUNA
Vaalea, erittäin laiha käsi kurottautui paksun peiton uumenista. Se nousi parikymmentä senttiä ylöspäin ja hiukan viistoon, kunnes pitkät, laihat sormet tavoittivat paksut, tummat samettiverhot liikuttaen niitä vain pari senttiä. Tuo liike sai tummansinisen yöpaidanhihan nousemaan hiukan ja paljastamaan melkein luonnottoman ohuen ranteen. Poika jäi hetkeksi pitämään kättään pölyisen verhon tuntumassa, mutta sitten laski kätensä väsyneenä valkoiselle peitolleen.
Korkealla öisellä taivaalla leijui aavemaista valoa hohtava valtava, hopeinen kuu. Verhojen väliin jääneestä muutaman sentin raosta heijastui sisään kapea kaistale tummansinistä taivasta ja ohutta valoa. Sänkyä halkovassa kalpeassa ja kylmässä valossa saattoi nähdä pölyhiukkasten tanssivan villisti.
Sängyn päädyssä kyyhöttävä nuori poika oli kietonut peittonsa kapeiden hartioidensa ympärille kurkkiessaan taivasta verhojen välissä. Hänellä oli leuassaan lyhyt, jo vaalennut arpi ja hänen poskensa olivat luurankomaisesti lommolla. Tämä yritti nähdä, millaiselta ulkona näytti, mutta kaikkialla oli liian pimeää. Selkeimmän eron saattoi nähdä valkoisen lumen ja mustana kiiltävän järven välillä. Ja hiukan kauempana, järven toisella puolella, näkyi heikkoja valoja.
Pitkän ajan paikoillaan istuttuaan poika tunsi jalkojensa puutuvan. Vaihtaessaan asentoaan muutaman sentin, peitto valahti hänen päältään saaden tämän ihon nousemaan kananlihalle. Hytisteltyään hetken paikoillaan poika meni istumaan varovaisesti sängyn laidalle saaden sen narahtamaan pienesti. Hän laski laihat jalkansa varovasti kylmälle kivilattialle kiskoen kädellään peittoa perässään.
Ikkunansyvennys oli verhojen peitossa, mutta kahisten verhot siirtyivät sen edestä. Poika kohotti vaivoin peiton syvennykseen, jonka jälkeen hänen oli itse kavuttava perässä. Päästyään istumaan lämpöisen peiton sisälle tämä vielä kietoi kätensä ympärilleen rutistaen polvet itseään vasten.
Pellavainen pää painui kylmää ikkunalasia vasten ja pojan suusta purkautuva huokaus huurrutti ikkunaa. Pieni, melkein olematon hymy kohosi hänen kasvoilleen. Hengityksen aiheuttama huuru katosi ja seuraavan uloshengityksen myötä se jälleen palasi. Pojan laihat nousivat hitaasti piirtämään pienen, kapeareunaisen sydämen huurteiseen kohtaan, mutta sekin katosi.
Vaaleat ja kapeat kulmat toffeenruskeiden silmien yläpuolella kohosivat aavistuksen pojan jäädessä tuijottamaan kohtaa, jossa sydän oli hetki sitten ollut. Hän painoi kämmenensä siihen kohtaan sulkien väsyneenä silmänsä. Ikkuna hohkasi kylmyyttä, mutta poika ei välittänyt. Käsi sai jäädä paikoilleen. Hitaasti pojan hengitys tasaantui ja hän nukahti.