Kirjoittaja Aihe: Rikkautta, S, one-shot  (Luettu 2106 kertaa)

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 853
  • kiero ja sarkastinen
Rikkautta, S, one-shot
« : 01.06.2009 07:39:23 »
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä. Biisin puolestaan omistaa Bon Jovi.

Otsikko: Rikkautta
Kirjoittaja: Pics
Beta: Arte
Paritus: Ron/Hermione
Ikäraja: Sallittu
Genre: Draamaa pienellä angstilla ja romantiikalla
Summary: Millaista on Ronin ja Hermionen elämä nyt, kun heillä on lapsia, ja he ovat naimisissa?

A/N Tämä ficci osallistuu Kysymyshaasteeseen, ja vastattava kysymys on summaryssa. Sainpa vaihteeksi ficin valmiiksi deadlinen puitteissa - juuri ja juuri. Vaikka postaaminen onkin sitten jo päivän myöhässä. Lisäksi Albumihaaste, Bon Jovin Hey God biisinä. FF100-haasteessa sana 059. Ruoka. (Aiheena Harry, Ron ja Hermione.)

Minulla on ollut ikuisuuden verran tämä idea kolkuttelemassa, mutta toteutuksessa meni vähän aikaa. Noo, nytpä on toteutettu. Artelle kiitoksia betailusta jälleen kerran. <3



Rikkautta

Ostoskassi kolahti keittiön pöydälle, kun Ron irrotti otteensa syvään huokaisten. Hän oli vihdoinkin kotona, ja kuolemanväsynyt. Hän olisi halunnut mennä olohuoneeseen, oikaista selkänsä sohvalle ja sulkea silmänsä hetkeksi, mutta tiesi ettei se ollut vaihtoehto.

Kiljahdukset lähenivät jo käytävää pitkin, ja silmänräpäystä myöhemmin Hugo ja Rose heittäytyivät halaamaan hänen jalkojaan, mitä korkeammalle he eivät vielä ylettyneet. Hän pörrötti lasten hiuksia ja kohottaessaan katseensa näki Hermionen tulleen ovensuuhun.

Hermione hymyili näylle sekä ostoskassille, jota meni purkamaan. Ilahtuneesta ilmeestä huolimatta Ron ei voinut olla huomaamatta, miten väsyneeltä Hermionekin näytti. Väsyneeltä ja huolestuneelta.

Ron lennätti Rosea käsivarsillaan samalla, kun pöydälle purettiin maitoa, leipää, porkkanoita, perunoita, mehua, voita, muroja sekä keittolihaa. Hermione kurkisti kassin pohjalle varmistuakseen siitä, ettei mitään ollut jäänyt huomaamatta, ja hänen ilmeensä muuttui epävarmaksi sekä harmistuneeksi.

”Unohditko juuston ja kaakaon?”

Myöntävä valhe kohosi jo Ronin kielelle, mutta hän nielaisi sen. Se johtaisi siihen, että Hermione pyytäisi häntä hakemaan niitä huomenna tai ehkä jo tänä iltana, eikä hän voisi tehdä sitä. ”Kyllä minä muistin. Mutta niihin ei ollut rahaa.” Totuuden myöntäminen karvasteli, vaikka Hermione tiesikin hyvin miten tiukoilla he olivat.

Hermionen alahuuli työntyi hiukan eteenpäin, mutta hän ei moittinut. Ei suoraan. Sen sijaan hän huomautti, että olisi vaikea saada lapsia juomaan maitoaan ilman kaakaojauhetta ja syömään leipäänsä ilman päällysteitä. Hän lopetti pienen puheenvuoronsa huokaukseen sekä teeskennellyn urheaan kyllä-me-pärjäämme -lausahdukseen. Ron olisi pitänyt avoimesta syyttelystä enemmän. Siihen hän olisi sentään voinut vastata.

”Ensi viikolla on tilipäivä”, Ron sanoi yrittäen kuulostaa pirteältä. Hän ei voinut olla ajattelematta, miten iso osa palkasta lohkeaisi saman tien asunnon vuokraan.

Ilmeestä päätellen Hermione laskeskeli samaa eikä ollut tyytyväinen tulokseen. Se ei ollut mikään ihme.

Ron olisi halunnut sanoa niin paljon, mutta kaikki oli jo käyty läpi moneen kertaan. Hän olisi halunnut muistuttaa Hermionea siitä, että oli aina kertonut olevansa köyhä ja että Hermione oli tiennyt asian heidän mennessään naimisiin. Hän olisi halunnut kertoa, että raatoi töissä niska limassa ja hartiat särkien, teki jatkuvasti lauantai- ja ylitöitä saadakseen niistäkin korvaukset. Eikä raha siltikään riittänyt.

Hänen ainoa Hermionelta pitämänsä salaisuus oli se, että hän oli lainannut Harrylta rahaa saadakseen hankittua lapsille uudet kaavut. Miksi niidenkin piti kasvaa niin nopeasti? Vuoden kuluttua vaatteet olisivat jälleen pieniä.

Hermionen suu puristui viivaksi hänen ottaessaan porkkanat sekä perunat ja alkaessaan kuoria niitä. Jästisyntyisyys näkyi kodinhoidossa – Hermione teki töitä mielellään käsillään, vaikka loitsut olisivatkin olleet nopeampia. Kuorensuikaleet lentelivät tiskialtaaseen ja paloittelua odottavat juurekset päätyivät leikkuulaudalle odottamaan.

”Voinko auttaa jotenkin?” Ron kysyi. Hän oli surkea kotitöissä, olipa kyse sitten käsin tai taioin tekemisestä, mutta hän halusi silti tarjoutua. Tai ei oikeastaan halunnut, mutta hänestä tuntui, että hänen pitäisi.

Palkakseen hän sai nähdä pienen hymyn häivähtävän Hermionen kasvoilla. ”Etpä juuri. Tämä on helppo valmistaa. Mutta voisit viedä lapset ulos.”

Ron nyökkäsi ja tarttui Hugoa kädestä. Rose seurasi heitä.

”Ruoka on tunnin kuluttua!” Hermione huikkasi heidän peräänsä.

Kättään heilauttamalla Ron osoitti, että oli kuullut, ja ryhtyi auttamaan lapsille kenkiä jalkaan.

Läheisessä puistossa Ron salli itsensä rojahtaa kovalle penkille, jonka väsymys muutti sillä hetkellä jumalaisen mukavaksi istumapaikaksi. Hugo ja Rose alkoivat kaivella innokkaasti maahan pudonneita keltaisia lehtiä ja kaikkea niiden alta löytyvää, mistä Ron ei halunnut tietää mitään.

Joskus hän oli niin väsynyt elämäänsä, että olisi halunnut huutaa, mutta ketä hän olisi syyttänyt? Hermione oli kertonut, että jotkut jästit uskoivat erilaisiin jumaliin, jotka olivat vastuussa maailman tilasta, mutta pelkkä ajatuskin oli Ronin mielestä älytön. Hän välitti jumalista yhtä vähän kuin evoluutioteorioista, joista Hermione myös oli puhunut. Jos joku oli vastuussa maailmasta, niin ihmiset.

Eikä hän voinut syyttää ketään ihmistä, vaikka olisi todella halunnut. Hänen vanhempansa olivat tehneet parhaansa ja vielä enemmänkin – vasta aivan viime aikoina hän oli alkanut todella ymmärtää, kuinka paljon he olivat joutuneet näkemään vaivaa ja kiristämään omista toiveistaan, jotta kaikki lapset saisivat vaatetta ylleen ja välillä jonkin pikku yllätyksenkin. Syyllisyys pisteli häntä, kun hän muisti miten ylenkatseellisesti oli joskus suhtautunut noihin lahjoihin. Miksi minun on pakko saada kaikki aina käytettynä? Enkö voisi joskus saada jotakin uutta? Tämä on väärää merkkiä. Olisin halunnut vihreän.

Ron nojasi kyynärpäät polviinsa ja leuan käsiinsä. Hän toivoi, että olisi kyllin rohkea mennäkseen sanomaan vanhemmilleen, miten paljon oli alkanut arvostaa heitä.

Vanhemmat olivat syytösten ulkopuolella. Eikä ollut Harryn vika, että hän oli perinyt rahaa. Itse asiassa hän oli tarjoutunut antamaan kaavut lapsille lahjaksi, mutta Ronin ylpeys ei ollut sallinut sitä, joten hän oli pitkin hampain luovuttanut ja hyväksynyt sen, että Ron maksaisi takaisin joskus.

Ron toivoi, että se joskus tulisi pian, mutta ei pitänyt sitä todennäköisenä. Oli vain pakko pärjätä päivä kerrallaan.

”Isii!” Hugo riensi käsi ojossa häntä kohti ja hymyili riemukkaasti valkoisella hammasrivillä, jossa oli lähteneen hampaan jättämä aukko. ”Katso mitä minä löysin!”

Poika avasi nyrkkinsä ja paljasti yli tuuman mittaisen kovakuoriaisen, jonka selkä kiilteli mustanvihreänä.

”Onpa hieno”, Ron sanoi yrittäen olla kavahtamatta kauemmas. Hänen oli kestettävä, se ei ollut sentään hämähäkki.

”Mikä se on?” Hugo kysyi.

”En oikein tunne hyönteislajeja. Haluatko, että katsotaan kotona kirjasta?”

”Joo!”

Kauempana Rose keräsi punaisia vaahteranlehtiä valtavaksi nipuksi. Hän prässäsi lehtiä mielellään litteiksi kirjapinojen alla ja liimaili sekä maalaili niistä kaikenlaista ’taidetta’, jota Ron ja Hermione velvollisuudentuntoisesti ihastelivat.

Hugo laski kätensä maahan ja kuoriainen vilisti jälleen lehtien suojaan. ”Nälkä! Joko mennään syömään?”

Ron vilkaisi kelloaan ja totesi, että he voisivat hyvinkin palata kotiin katsomaan, oliko äiti jo saanut ruoan valmiiksi. Hän tarttui kumpaakin lasta kädestä ja lähti puistosta. Rose puristi lehtinippua edelleen toisessa kädessään.

Oven avattuaan Ron tunsi herkullisen lihakeiton tuoksun ja veti syvään henkeä. Lapset pinkaisivat kohti keittiötä niin kiireesti, että hän joutui huutamaan heidät takaisin ja muistuttamaan kenkien pois ottamisesta. He tekivät sen niin kiireesti, että Hugon nauhat sotkeentuivat ja Ron joutui avaamaan solmun loitsulla.

Hermionen hymy oli aidompi ja leveämpi, kun hän tervehti palaavaa perhettään. Näytti siltä, että pieni hermolepotauko lapsista oli tehnyt hänelle hyvää.

Ron meni hänen luokseen, halasi häntä nopeasti ja suukotti otsalle. Eikä heistä kumpikaan olisi vaihtanut elämäänsä toisenlaiseksi.




 
Hey God

Hey God, I'm just a little man got a wife and family
But I almost lost the house, Yeah I bought into the dream
We're barely holding on when I'm in way too deep
We're two paychecks away from living out on the streets

She's a workin' single mom, like a Saint she don't complain
She never says a word, but she thinks that she's to blame
Her son just got convicted, he blew some punk away
She did her best to raise him, but the world got in the way

Hey God - Tell me what the hell is going on
Seems like all the good shit's gone
It keeps on getting harder hanging on
Hey God, there's nights you know I want to scream
These days you're even harder to believe
I know how busy you must be, but Hey God....
Do you ever think about me

Born into ghetto in 1991, just a happy child
Playing beneath the summer sun
A vacant lots' his playground, by 12 he's got a gun
The odds are bet against him, junior don't make 21

Hey God - Tell me what the hell is going on
Seems like all the good shit's gone
It keeps on getting harder hanging on
Hey God, there's nights you know I want to scream
These days you're even harder to believe
I know how busy you must be, but Hey God....
Do you ever think about me

I'd get down on my knees, I'm going to try this thing your way
Seen a dying man too proud to beg spit on his own grave
Was he too gone to save?
Did you even know his name?
Are you the one to blame, I got something to say

Hey God - Tell me what the hell is going on
Seems like all the good shit's gone
It keeps on getting harder hanging on
Hey God, there's nights you know I want to scream
These days you're even harder to believe
I know how busy you must be, but Hey God....
Do you ever think about me
« Viimeksi muokattu: 06.11.2013 22:40:29 kirjoittanut Pics »
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Carolynne

  • A proud Hufflepuff
  • ***
  • Viestejä: 1 341
Vs: Rikkautta, S
« Vastaus #1 : 03.01.2011 20:31:55 »
En ymmärrä, miksi tämä ei ole saanut yhtään kommentteja, sillä minä pidin tästä aivan valtavasti! Tämä oli elämänmakuinen ja kaunis ja lisäksi sisälsi hyvin IC:t hahmot. Ihastuin tässä arjen realistisuuteen, siihen, että kaikessa ei tarvitse aina olla suurta draamaa ja maailmaamuuttavia sotatapahtumia. Tavallinen elämä rahaongelmineen ja kaupankäyntireissuineen voi olla ihan yhtä hankalaa, kipeää ja ihanaa.

Ron oli minusta oma itsensä. Se, että hänellä ei ole rahaa, on selvästi arka paikka hänelle niin kirjoissa kuin tässäkin. Itsepäisyys siinä, että ei suostunut ottamaan lahjoja Harrylta, oli myös hyvin ronmaista. Tykkäsin myös siitä, että mies tuntui kuitenkin kasvaneen kirjoista, aikuistuneen ja hyväksyneen Harryn rikkauden ja sen, että hänen vanhempansa eivät varmastikaan tahallaan olleet jättäneet häntä käytettyjen tavaroiden varaan. Jos kirjoitetaan tulevaisuudesta, on hyvä, että hahmotkin ovat hieman muuttuneet eivätkä ole enää sillä kirjojen teinitasolla.

Tykkäsin myös Hermionesta tässä, vaikka häneen ei niin paljon keskityttykään kuin Roniin. Se, kuinka Hermione yritti olla kärsivällinen vaikka asia selvästi vaivasi häntä, oli minusta hyvä ratkaisu tämän ficin kannalta: jos Hermione olisi ollut avoimen vihamielinen, hän olisi minusta ollut liian Oc, ja pelkkä asian hyväksyminen ei taas olisi tuonut esiin tilanteen vakavuutta. Muutenkin Hermione/Ron on minusta ihana paritus, jota rakastan kirjoissa, mutta jota en kauhean usein silti ficeissä lue. Tämä osoitti taas, että kannattaisi.

Suloisia olivat myös lapset! Olen kehittänty viime aikoina hirvittävän vauvakuumeen ja kaikki pienet lapsiperheen yksityiskohdat hurmasivat minut. Se, kuinka leipää ei suostuta syömään ilman juustoa ja kuinka he innostuivat luonnon pikku ihmeistä ja juoksivat kengät jalassa ruokapöytään ja onnistuivat saamaan kenkiinsä umpisolmun kiireessään... Ihanaa <3

Loppu oli kaunis ja onnellinen ja loi toivoa tulevaisuuteen. Kaikista köyhyyden tuomista ongelmista huolimatta en voi kuvitella, että rahan puute estäisi kumpaakaan hahmoista rakastamasta ja olemasta onnellinen.

Vielä kirjoitustyylistä sen verran että se oli jälleen kerran sujuvaa ja toimivaa. Sinä osaat kirjoittaa jotenkin todella kauniisti, mutta samalla niin että kieli ja idean toteutus eivät ole tarinan tiellä. Olet todella taitava, toivottavasti tiedät sen itsekin <3
"Forever may only be twelve days."
"Then we'll take those twelve days, and we'll live twelve lifetimes."