Nimi: Viininhuuruista
Kirjoittaja: Hopeakettu
Fandom: Da Vinci -koodi
Vastuuvapautus: Dan Brown
Tyylilaji: Draama, one-shot, slash
Ikäraja: K-11
Paritus: Yksipuolinen Silas/Aringarosa
Yhteenveto:
Viinipullo, puuttuva cilicé, kaavuttomuus ja väliin jäänyt ruoskinta – entisestään kalvennut mies mietti pelon tapaillessa kurkkua, kuinka ne liittyivät toisiinsa…A/N: Oooh, ensimmäinen slashficcini Finissä
Luin Da Vinci -koodin aiemmin tänä kesänä, ja oi se oli loistava. Halusin kirjoittaa vähän lisää Silaksesta (ja hänen ja Aringarosan välisestä suhteesta) mutta tästä ei tullut ihan sellaista kuin suunnittelin – ei kai ficeistä koskaan.
Silas tiesi olevansa ongelmissa ennen kuin oli edes avannut silmiään.
Järjetön päänsärky jylläsi hänen aivoissaan, ja oikeassa kädessä lepäävä viinipullo kertoi varsin selvästi miksi. Kirkon viinivarastoja ei käytetty kuin ehtoollisen yhteydessä, joten mitä luultavimmin juoma oli varastettu. Minkä takia, sitä Silas ei muistanut, eikä se oikeastaan tulevaisuudessa häämöttävän rangaistuksen tavoin jaksanut häntä edes kiinnostaa. Albiinon koko sumea tajunta oli kiinnittynyt ikkunasta tunkeutuvaan, häiritsevän kirkkaaseen auringonvaloon.
Silas yritti kömpiä ylös vetääkseen kaihtimet alas, mutta aivoja viiltävä kipu pakotti hänet takaisin lattialle.
”Tässä on ihan hyvä olla. Kipu on hyväksi”, mies vakuutteli sekavana itselleen ja kierähti varovaisesti vasemmalle kyljelleen. Samassa hän jähmettyi.
Reiteen kiinnitettävä, piikikäs nahkaremmi
cilicé oli poissa – ja samoin hänen kaapunsa.
Silas kosketti vaistomaisesti oikeaa lapaansa. Hän oli usein pyörtynyt kivusta kesken itsensä kurittamisen, mutta nyt ei ollut kyse siitä – selässä ei tuntunut uusia naarmuja tai kuivuneita verinoroja.
Viinipullo, puuttuva cilicé, kaavuttomuus ja väliin jäänyt ruoskinta – entisestään kalvennut mies mietti pelon tapaillessa kurkkua, kuinka ne liittyivät toisiinsa…
Samassa kauhistunut parahdus rikkoi aamunpehmeän hiljaisuuden.
Haparoivat askeleet kaikuvat pienessä, varjojen ennestään kutistamassa kirkossa. Isä Aringarosa istuu rukoilemassa hohtavan valkoisessa kaavussaan kolmannella penkkirivillä. Silas puri hampaitaan yhteen saaden päänsärkynsä yltymään ja painoi kätensä korvilleen kuin tehdäkseen itsensä kuuroksi eilisillan tapahtumille. Hän koetti keskittyä päässään jyskyttävään kipuun, mutta muisto ui hänen mielensä pinnalle sinnikkäästi kuin piraijaparvi.
Isän silmissä käväisee ystävällinen, joskin hieman kysyvä katse hänen huomatessaan oppilaansa ja tehdessään tälle tilaa penkillä. Puoliksi juodun viinin loiskahdus pyöreän vankilan lasiseiniä vasten ja sitä seuraava pieni kolahdus pullonpohjan osuessa lattiaan saavat vanhemman miehen jäykistymään.
Aringarosan ääni särähtää liian kovana Silaksen korviin.
– Poikani, oletko juovuksissa?
Pienen hiljaisuuden ajan piispa saa osakseen vain harittavan tuijotuksen. Sitten Silas syöksähtää kömpelösti Aringarosaa kohti, tarttuu tätä rinnuksista ja antaa myöntäväksi vastaukseksi tulkittavan, viinin ellottaman suudelman. Isä Aringarosa kavahtaa, ja Silaksen viimein vetäydyttyä taemmas hän takeltelee turhaan siitä, kuinka Jumala näkee ja kuulee kaiken. Nuorempi mies ei kuuntele – hän on sokaistunut viinin esiin houkuttelemasta, liian kauan kurissa pidetystä himosta. Hiukan nuhjaantunut kaapu auki ja penkille, cilicé irti ja lattialle, Aringarosa lähemmäs ja iholle… – EI!
Ei! Silas kähähti ja ponkaisi pystyyn. Hänen aivonsa tuntuivat syttyvän ilmiliekkeihin, mutta fyysinen kipu ei ollut mitään verrattuna siihen häpeän roihuun, joka raivosi hänen sisällään.
Isä tarttuu häntä olkapäistä ja työntää lempeästi mutta määrätietoisesti kauemmas eväten samalla vapautuksen vuosien tuskasta.
– Ole hyvä ja poistu.
Ei muuta. Ei huutamista, ei raivoa – vain rauhallinen mutta tiukka pyyntö. Silas veti syvään henkeä ja alkoi kiihdyksissään kävellä edestakaisin huoneessaan, kipeää päätään pidellen. Cilicé ja kaapu olivat arvatenkin jääneet kirkkoon – mutta kuinka hän enää koskaan voisi kohdata Aringarosaa petettyään tämän luottamuksen? Kuinka isä ja Jumala saattaisivat koskaan antaa Silakselle hänen syntinsä anteeksi, hänestä itsestään puhumattakaan?
Albiino sulki punoittavat silmänsä ja avasi ne jälleen. Kyllä hän tiesi, kuinka – ja niin oli Aringarosakin varmasti tiennyt, tyynestä äänensävystään päätellen. Alistuneena Silas raahusti vetämään kaihtimet kiinni, riisui loputkin vaatteensa ja etsi lipastostaan vanhan, veren punaaman kuritusköyden. Sitten hän polvistui ja teki nopean ristinmerkin.
Siitä tulisi epäilemättä yksi hänen elämänsä pisimmistä päivistä.
