Kirjoittaja: Meryl
Ikäraja: S
Paritus: Albus/Minerva
Genre: angst, drama
Varoitukset: -
A/N:
OTP10-haasteeseen parituksella Albus/Minerva ja
Fobiahaasteeseen nosofobialla eli sairastumisen pelolla.
Naisen sormet vapisevat, kun hän tarttuu kuluneeseen päiväkirjaan. Kyyneleet kastelevat sen kantta. Ilta on kaunis unelmoivine tähtineen, mutta kauneimmat tähdet syttyvät pikkuhiljaa naisen silmiin. Hän selailee vanhoja sivuja, merkintöjä tehtyinä omaperäisellä käsialalla. Päiväkirjassa on sitä samaa aavemaisen suloista, katkeraa tuoksua, joka kertoo sen olevan vuosien takaa. Rispaantunut nimilappu kertoo sen kuuluneen Tylypahkan entiselle rehtorille, Albus Dumbledorelle. Minerva puree huuleensa, tuntee veren maun suussaan. Pimeys kietoutuu hänen ympärilleen pitsiseksi puvuksi. Albus olisi halunnut nähdä kapean valokehän naisen rakastavilla, kärsineillä kasvoilla. Albus olisi halunnut tuntea naisen hajuveden tutun tuoksun, painaa tämän itseään vasten ja silittää harmaantuvia hiuksia.
Naista alkaa hymyilyttää. Kaikki heidän haaveensa, pilvenhaituvaromanssinsa, pienet, yhteiset hetket. Vuosia. Aika tuntuu sulkeneen oven Albuksen ja hänen välillään. Ja vaikka hän hakkaa porttia, anelee itkien porttien vartijoita, tuulet työntävät hänet pois, lyövät kasvoille. Minerva painaa päänsä käsiinsä, hymyilee ja samalla itkee. Muisto Albuksesta - lähes kuin hän itse olisi tullut takaisin.
Ja samalla Minerva tietää, kuinka avuton, kuinka riippuvainen hän on. Miten hän pelkää sairastumista ilman Albusta, ja vielä enemmän elämää. Näyissä Albus on liian lähellä, Minerva kykenee tuntemaan miehen hengityksen, ja kuumeen laskiessa tyhjä, valkoinen seinä katsoo häntä vastaan. Maailmaan palaavat tuska, kaipuu ja kyyneleet. Vain hetken helpotus. Nainen nielee nyyhkäyksen. Mitä kaikkea hän olisikaan voinut sanoa Albukselle, miten hän olisi istunut miehen sylissä - turvassa. Miten he olisivat nauraneet yhdessä, miettineet yhdessä filosofisia kysymyksiä. Vasta nyt Minerva ymmärtää, minkä lahjan aika olikaan antanut ja ottanut pois. Hän ei ole kokonainen ilman Albusta, hän on liian haavoittuvainen, liian herkkä sairastumaan uudestaan.
Minerva pelkää samaa iltatuulta, joka kerran suojeli häntä ja Albusta. Ja kaikkein eniten hän pelkää kuumehoureissa luotua kuvaa miehestä, joka on yhä suurin velho.
