Ficin nimi: Kaksi erilaista joulua
Kirjoittaja: muistipallo
Tyylilaji/Genre: öööm en tiiä, draama kai?
Ikäraja: sallittu
Paritus/Päähenkilöt: ei paritusta, päähenkilöinä pikku-Draco ja pikku-Harry
-Joo, tämmönen pikkunen raapustus tuli kirjoteltuu tässä jouluiltana, ei ehkä paras mahdollinen. Enjoy!Kahdeksanvuotias Draco oli polvillaan kalliin persialaisen maton päällä ja kuori lahjoja paketeista. Hänen äitinsä istui nojatuolissa kuusen vieressä ja katseli pientä poikaansa hymyillen. Pojan silmät laajenivat riemusta hänen nostaessaan paketeista mitä hienoimpia lahjoja: kultaisen rannekellon, aidon Nimbus 800:sen, Malfoyn suvun sormuksen sekä pimeyden taikoihin erikoistuneen loitsukirjan. Pojan isä, Lucius Malfoy, seisoi vaimonsa takana käsi tämän olkapäällä. Hänen pienestä pojastaan kasvaisi vielä loistava velho, kunhan pääsisi yksitoistavuotiaana Tylypahkaan opiskelemaan taikuutta. Lucius päätti aloittaa Dracon kanssa loitsujen alkeet, jotta hänen ensimmäinen kouluvuotensa sujuisi muita menestyksekkäämmin. Malfoyn suvun perillinen ei jäisi kenenkään jalkoihin, se oli sanomattakin selvää.
Kaikki lahjat avattuaan, Draco nousi ylös matolta ja katsahti vanhempiinsa.
”Olivatko lahjat mieluisia, Draco-pieni?” Narcissa kysyi.
”Ne olivat mahtavia! Kiitos äiti ja isä”, Draco vastasi onnellisena. Lucius nyökkäsi hänelle hyväksyvästi.
”Mainiota. Muista, et saa hukata Malfoyn suvun perintösormusta. Aloitan uudenvuoden jälkeen kanssasi loitsujen alkeet, opettelemme muutaman hyödyllisen loitsun uudesta kirjastasi.”
Dracon silmät paloivat innostuksesta.
”Nytkö jo, isä? Siitä tulee mahtavaa”, hän hihkaisi.
”Tottakai jo nyt. En kai antaisi poikani lähteä Tylypahkaan oppimaan puhtaalta pöydältä? Ehei, saat luvan harjoitella ankarasti jotta loistat opettajien silmissä kehittyneillä kyvyilläsi.”
Lucius napautti sormiaan, jolloin pieni ja surkeanoloinen kotitonttu ilmestyi poksahtaen takkahuoneeseen.
”Kanna Dracon lahjat hänen huoneeseensa ja lakaise varisseet kuusen neulaset”, Lucius käski kotitonttua joka totteli heti käskyn saatuaan.
Vähän myöhemmin, kun kotitonttu oli saanut kuljetettua kaikki Dracon lahjat hänen huoneeseensa, Draco loikoili sängyssään silkkiyöpuvussa ja selaili uuta pimeyden taikoihin erikoistunutta kirjaansa. Hän katsahti ikkunaan jonka takana lumihiutaleet tanssivat hiljalleen maahan. Dracon yöpöydällä oli rasiallinen konvehteja, joista hän nappasi yhden ja pisti suuhunsa. Oli ihanaa olla perheen ainoa lapsi. Kaikki huomio talossa kohdistui Dracoon ja häntä hemmoteltiin kaikin tavoin. Draco ei ollut ikinä joutunut pettymään, hän oli aina saanut haluamansa. ”Vain parasta pojalleni”, tuppasi Lucius aina sanomaan. Joulu oli Dracon mielestä paras aika vuodesta.
Suuri, lihava ja possunaamainen poika repi malttamattomana kääreitä auki lukuisista lahjoistaan. Hänen luisevanaamainen äitinsä kiikutti hänelle keksejä ja konvehteja, ja poika söi minkä lahjojen avaamiselta ehti.
”Pikku Diddipsi on niin suloinen, näyttää ihan jouluenkeliltä kaikkien pakettien keskellä”, Petunia Dursley sanoi onnellisena miehelleen. Mursuviiksinen, iso mies hörähti possumaisesti.
”Joulu on aivan turhaa hömpötystä, mutta meidän poikamme osaa vaatia siltä kaiken minkä saa. Odotas vain kun muut pojat Dudleyn koulussa näkevät hänen uuden käsipelikonsolinsa, he muuttuvat vihreiksi kateudesta.”
Olohuoneen oven raosta kurkki pieni ja laiha, mustatukkainen poika. Poika tunsi pientä kateutta sisällään nähdessään serkkunsa suuren lahjapinon. Ei Dudley kaikilla lahjoilla edes tehnyt yhtään mitään, heitti vain huoneeseen jossa hän säilytti suurimpaa osaa leluistaan ja tavaroistaan. Harry olisi mieluusti ottanut osan käyttämättömistä leluista huostaansa, mutta hänellä ei ollut Dudleyn leluhuoneeseen mitään asiaa. Jos hän menisi sinne, hän saisi Dudleylta kuonoon.
Minä arvostaisin lahjoja paljon enemmän, tuumi pikkuinen Harry. Vaikka Dudley ei kaikista saamistaan tavaroista välittänytkään, hän ei antanut Harryn edes koskea niihin. Samassa Vernon käänsi päänsä ovelle.
”Sinä, poika! Hae uusi konvehtirasia keittön kaapista ja varokin syömästä ainuttakaan!”
”Selvä, setä.”
Harry meni ajoissa nukkumaan portaiden alla olevaan komeroonsa. Joulu ei ollut koskaan ollut hänelle erityinen juhla: itse asiassa, se ei ollut joulu vaan Dudleyn lahjapäivä. Harry ei ollut koskaan saanut ainuttakaan lahjaa, ellei lasketa Marge-tädin tuomia koirankeksejä. Aina jouluyönä, kun Dudleykin oli vihdoin nukahtanut lahjapinonsa keskelle, Harry usein hiipi ulos komerostaan keittiöön pihistämään muutaman suklaakonvehdin, ja söi ne sitten komerossaan. Se oli hänen ainoa jouluhuvinsa.
Harryn käperryttyä peittonsa alle, Vernon raotti komeron ovea ja heitti Harryn pedille parin rikkinäisiä villasukkia.
”Hyvää joulua”, mies naurahti vahingoniloisesti ja sulki oven. Harry sysäsi jalkahienhajuiset sukat pois sängyltään ja kääntyi kyljelleen kasvot kohti seinää. Yksi pieni kyynel tipahti hänen vihreästä silmästään lakanalle.
