Nimi: Huippu sisko
Ikäraja: Mun mielestä tää menee K11 puolelle.
Yhteenveto:
Mä olin vaan niin väsynyt siihen kaikkeen. Salailuun, valehteluun ja kiusaamiseen. Mustelmat mun naamassa vihloivat kun mä jatkoin kävelyä. Odotin tarpeeksi isoa autoa, rekka-autoa ehkä. Varmimpia tapoja päästä hengestään. Vilkaisin taakseni ja sain huomata tilaisuuteni tulleen. Rekka ajoi varmaan kahdeksaakymppiä mua kohti, mä otin askeleen kohti tietä, mietin vielä hetken kaikkea, mikä jäisi taakse ja otin varmemman askeleen eteenpäin. Mulla ei ollut mitään menetettävää, kaikki oli jo menetetty. Hahmot: Silja ja Aleksi, mainintana Mikael ja Rasmus.
Vastuuvapaus: Kaikki on minun, hehe.
A/N: Isäni päivitti viime yönä facebookiin tilanteen siitä, kuinka joku oli ollut juoksemassa hänen ajaman rekan alle (iskä ajaa työkseen rekkaa), mutta joku toinen oli tarrannut juoksijaa kiinni. Iskä oli onnistunut väistämään ja soittanut 112:n siinä toivossa, että poliisi ehtisi paikalle ennen seuraavaa rekkaa. Tämä herätti ajatukseni ja halusin kirjoittaa Aleksin koulukiusaamisajoista, jotka on oikeastaan aina vain mainittuna muissa Korvisen sisaruksissa kertovissa teksteissä. Tässä mä halusin painottaa eniten siihen, ettei Aleksi ole aina ollut se kiltti ja ymmärtäväinen isoveli, mikä se useimmisssa teksteissäni on. Plus tää on mulle tosi henkilökohtainen teksi, koska muutama lause tästä on oikeastaan suoria kopioita mun vanhoista päiväkirjoista ja omista koulukiusaamisajoista. Enivei, toivottavasti pidätte vähän synkemmästä tekstistä ja kommentteja tietysti arvostan aina!
Huippu sisko Oli jo pimeä ja sateinen yö kun mä kävelin moottoritien vartta pitkin nopein ja tihein askelin. Mua ahdisti, mutta ei pelottanut. Mä olin päätökseni tehnyt, sen oli sinetöinyt kirje, jonka olin jättänyt mun huoneen pöydälle mun ainoalle jäljellä olevalle perheelleni, siskolleni ja veljelleni.
Mun ohitseni ajoi autoja, mutta kukaan ei pysähtynyt. Ei niitä kiinnostanut tietää, miksi nuori teinipoika käveli yksin pimeässä moottoritiellä. Kaikilla oli liian kiire täydelliseen kotiin niiden täydellisen perheen luokse. Yllätyksekseni mä tunsin katkeruutta kaikkea kohtaan, muita ihmisiä ja maailmaa.
Mä olin niin helvetin kyllästynyt tähän. Sinä päivänä koulussa olin taas kuullut sitä hinttiläppää, jolle piti nauraa, koska se oli olevinaan hauskaa. Tyyliin hehe, olin poika, joka tykkäsi pojista, heh, hauskaa, yksi syy lisää kiusata mua, mitä? Edes mun kaiken näkevä pikkusiskoni ei nähnyt koulussa mun feikkihymyn läpi.
Olinhan mä sitä mahdollisuutta miettinyt silloin kun tulin kaapista ulos. Siis sitä, että porukka ei otakaan sitä ihan niin hyvin, mutta en mä vaan enää jaksanut teeskennellä. Joten olin sitten koulun diskossa suudellut mun parasta kaveria, johon olin ollut ihastunut. Kun mun homous tuli ilmi, tää kyseinen kaveri pisti välit poikki ja nykyään se oli yksi mun pahimmista kiusaajista, mikä teki kaikesta tietysti vielä vaikeampaa, koska se tiesi, millä tavoin mua pystyi satuttamaan ja millä tavoin ei. Sen ansiosta mun kiusaajat löysikin aina mun pahimman paikan, sen, mikä satutti kaikista eniten.
En mä koskaan kertonut siitä kenellekään, edes Silja ei tiennyt, mitä tapahtui heti kun sen silmä vältti. Tai ehkä se tiesi, mutta sitä ei kiinnostanut. En mä tiedä, Siljalta ei toisaalta koskaan jäänyt mikään huomaamatta, mikä tapahtui koulussa. Mun huoltajalle, Mikaelille, en todellakaan pystyisi koskaan kertomaan siitä. Se huolehti ihan liikaa muutenkin, stressasi liikaa. Mitä se sitten tekisi jos saisi tietää niistä kaikista lyönneistä, jotka mä sain? Väitin sille aina uuden mustelman kohdalla kaatuneeni pyörällä. Se sai Siljan tuijottamaan mua ruokapöydässä sillä katseella, joka kertoi hetken ajan, että ehkä se sittenkin tiesi.
Mä olin vaan niin väsynyt siihen kaikkeen. Salailuun, valehteluun ja kiusaamiseen. Mustelmat mun naamassa vihloivat kun mä jatkoin kävelyä. Odotin tarpeeksi isoa autoa, rekka-autoa ehkä. Varmimpia tapoja päästä hengestään. Vilkaisin taakseni ja sain huomata tilaisuuteni tulleen. Rekka ajoi varmaan kahdeksaakymppiä mua kohti, mä otin askeleen kohti tietä, mietin vielä hetken kaikkea, mikä jäisi taakse ja otin varmemman askeleen eteenpäin. Mulla ei ollut mitään menetettävää, kaikki oli jo menetetty.
”Aleksi, mitä hittoa sä luulet tekeväsi?!” mä kuulin kiljaisun mun takaa, mutta en välittänyt siitä. Joku tarttui mua olkapäästä kiinni ja piteli lujaa niin kauan, kunnes rekka ajoi vastakkaiselta kaistalta ohitse. Mun tilaisuus oli mennyt. Pettyneenä mä käännyin mun siskon puoleen.
Siljalla ei ollut takkia ja conversseista oli nauhat auki, mikä kertoi, että se oli luultavasti lähtenyt kiireellä. Yllään sillä oli collarit ja musta huppari ja se tärisi. Sen ruskeat hiukset olivat märät eli se oli luultavasti tullut juuri suihkusta.
”Mitä sä itse teet?” mä sihahdin takaisin. ”Mee kotiin.”
”En todellakaan mene”, Silja vastasi itsepäisenä ja laittoi kätensä lantiolleen, siis sen toisen käden, joka ei pidellyt mua olkapäästä. ”Vastaa mulle. Mitä helvettiä sä teet? Mä olin pyytämässä sua saunaan kun näin sun kirjeen sun pöydällä, huomasin, että se oli omistettu mulle ja Mikaelille ja luin sen.”
Mä en sanonut mitään, kohautin vain olkapäitäni ja katselin muualle. En halunnut nähdä Siljan säälivää ilmettä enkä varsinkaan halunnut kuulla, miten itsekäs paska mä olin kun edes ajattelin sellaista.
”Onko asiat todellakin niin huonosti?”
Siljan hiljaisella äänellä sanottu kysymys sai mut säpsähtämään ja vilkaisemaan siihen uudestaan. Se katsoi mua osaaottavalla ilmeellä eikä säälivällä niin kuin mä olin luullut sen tekevän. Se ymmärsi mua eikä aikonut rueta haukkumaan mun valintoja. Mä en pystynyt sanomaan mitään, mutta nyökkäsin hitaasti. Silja tarttui mua ranteesta kiinni ja lähti kävelemään. Mä seurasin perässä, koska en voinut muutakaan.
Silja käveli hiljaa, mutta nopeasti puistoon, jossa me oltiin pienenä leikitty yhdessä ja istuutui sitten keinuun. Mä istuuduin sen viereiseen keinuun ja vihdoin se päästi irti musta, varmaan se aavisti, etten mä voinut livahtaa täällä niin helposti takaisin moottoritielle. En mä oikeastaan enää edes halunnut.
”Jos sä haluat puhua niin nyt on oikea hetki”, Silja sanoi hiljaa. ”Mä en pakota sua puhumaan, mutta pyydän, että avartaisit edes vähän sun mieltä. Sanotaan, että puhuminen helpottaa.”
”En mä tiedä”, sanoin yhtä hiljaisella äänellä kuin Silja. ”Mua vaan vituttaa, ahdistaa ja pelottaa. Oon kyllästynyt tähän elämään. Välillä tuntuu kuin mun sydämen paikalla olisi pelkkä painava kivi, joka painaa mua kohti maata. Mun ajatukset on sekavat. En mä osaa sanoa, miltä musta tuntuu, muuta kuin, että musta tuntuu pahalta.”
”Kyllä mä tiesin, että sua kiusataan”, Silja sanoi ja huokaisi. ”Mutta mä jotenkin ajattelin, että sä olisit tämmösen paskan yläpuolella etkä kuuntelisi, mitä ne idiootit sulle sanoo. Mä oon pahoillani, että esitin, etten tiennyt. Se saa mut miettii, mitä olisin voinut tehdä ja että olisitko sä tossa pisteessä nyt jos mä olisin tehnyt jotain. Mut mä en tehnyt.”
”Kyllä mä ymmärrän sua”, sanoin ja puhuin totta. Ei ollut helppoa asettua kiusatun puolelle ja tietää saavansa yhtä paljon paskaa niskaansa seuraavalla kerralla. ”Eikä se sun syytä ollut. Itsehän mä sen päätöksen tein.”
”Ne Rasmus ja sen porukatko sut tähän pakotti?” Silja kysyi. Mä suljin hetkeksi silmäni ja näin Rasmuksen, mun entisen parhaan ystäväni kasvot niinä päivinä kun me oltiin oltu vielä parhaat ystävät. Mulla oli ikävä sitä ja sen seuraa. Mutta ei se ollut mua pakottanut itsemurhaan. Sen päätöksen mä olin tehnyt ihan itse. Pudistin päätäni. Silja huokaisi. ”Ne on idiootteja, kai sä sen tajuat? Sä saat vielä paljon parempia ystäviä kuin ne. Sitä paitsi jos Rasmus olis koskaan ollut sun aito ystävä, se ei olisi jättänyt sua yksin sen kaiken paskan keskelle kun selvisi, että sä olet homo. Se olisi pysynyt sun rinnalla, koska niin aidot ystävät tekee.”
”Mä tiedän”, sanoin. Onnistuin tekaisemaan kasvoilleni hymyn, vaikka tiesin, ettei Silja välttämättä nähnyt sitä. ”Mitä mä oikein ajattelin kun mietin, ettei mulla oo mitään menetettävää? Mullahan on tommonen huippu pikkusisko.”
”En mä oo mikään huippu”, Silja sanoi. ”Jos olisin huippu, olisin huomannut kaiken aikoja sitten. Mutta joka tapauksessa, sulla on mut aina. Ja Mikael. Sille pitäisi kertoa sun koulukiusaamisesta.”
”Eikä pidä”, mä kiistin. ”Se vain huolehtisi liikaa niin kuin aina.”
”Se haluaisi tietää”, Silja intti vastaan. Mä en kuunnellut sitä, tuijotin vain valkoisten tennareiden kärkiä. Mun tennarit olivat hiekasta likaantuneet. Huokaisin syvään ja mietin, että kai mun oli vain pakko jaksaa eteenpäin, vaikka elämä tuntuikin aika ajoin haastavalta ja turhauttavalta. Vaikka aika ajoin halusin oikeasti heittäytyä sen rekan alle ja jättää kaiken taakse.
Välillä tunnen itseni ulkopuoliseksi jopa omassa perheessäni. Ulkopuoliseksi, kadotetuksi ja unohdetuksi. Ja jos mä satun puhumaan näistä asioista, musta tuntuu, ettei mua oteta vakavasti. Eihän yksi ihminen voi tuota kaikkea tuntea, ne sanoo naurahtaen vaimeasti. Ehkä ei voi, mutta mä tunnen silti. Joskus musta tosissaan tuntuu siltä kuin mä tuntisin kaikki muiden tunteet ja muut ei tunne yhtään mitään. Esimerkiksi jos katotaan Siljan ja Mikaelin kanssa, vaikka Hauskoja kotivideoita ja ne nauraa kun lapsi kolauttaa pään asfalttiin, mä en pysty nauramaan, koska tunnen henkilön tuskan liian helposti. Mä vihaan katsoa Hauskoja kotivideoita, koska ne ei ensinäkään ole mun mielestä edes hauskoja.
”Mitä sä mietit?” Silja kysyi. Se tärisi, se oli lähtenyt ilman takkia ja hiukset märkinä pelastamaan mua kun oli saanut tietää, mitä mä aioin tehdä. Se välitti musta ja mä välitin siitä. Mä hymyilin ja sillä kertaa mun hymy oli aito eikä tekaistu.
”Sä palellut. Mennään kotiin”, sanoin ja oli mun vuoro tarttua Siljaa kädestä kiinni ja me jatkettiin yhdessä matkaa kotia kohti.
